Pokémon: Let's Go, Pikachu!

Masentava matka menneisyyteen

Tuotteesta ei tarvitse tehdä kummoista, kun lapsuuden muistot hoitavat markkinoinnin. Let’s Go, Pikachu! ja Let’s Go, Eevee! ovat yli 20-vuotiaan Pokémon-sarjan heikoimmat tekeleet.

Parin kesän takainen Pokémon Go -villitys palautti taskumonsterit hetkeksi koko kansan huulille. Tapaus poiki muutaman uuden asiakkaan Nintendolle kumppaneineen, ja yhtiöt lähtivät houkuttelemaan massoja myös pääpelisarjan pariin. Lopulta kehittäjien kohdusta kömpi Let’s Go -kaksikko, joka on pyritty räätälöimään mobiilipelaajien ja nuorten lasten makuun sopivaksi.

Pelin jakamista kahteen versioon ei ole enää aikoihin voinut perustella pelaajan vinkkelistä mitenkään. Mutta vähät siitä! Se mikä olisi EA:lta tai Activisionilta röyhkeää kuluttajien riistämistä, on sympaattiselta Nintendolta vain hassun hupsu perinne
(^▽^).

Pelikaksikko perustuu vuonna 1998 julkaistuun Pokémon Yellowiin, joka maustoi alkuperäisiä rooliseikkailuja animesarjasta lainatuilla yksityiskohdilla.

Pika-pika-chuu-chuu vaan sullekin

Seikkailun sankarin tuttuna tavoitteena tuikkii Pokémon-mestarin titteli, jonka saavuttamista hidastavat kahdeksan salijohtajaa, neljä eliittikouluttajaa sekä rankka Rakettiryhmä. Matkan varrella tarkoituksena on pyydystää niin monta otusta kuin mahdollista ja koulia niistä tymäkkä taistelutiimi. Tarina on jopa lajityyppinsä mittapuulla simppeli.

Mukana ovat kaikki 151 alkuperäistä oliota sekä kaksi uutta tulokasta. Mikään ei voi kuitenkaan korvata lapsen ihka ensimmäistä pokémon-kaveria, eli versiosta riippuen joko kaikkien tuntemaa Pikachua tai suloista Eevee-koiranpentua. Kehittäjät pyrkivät luomaan aiempaa tiukemman tunnesiteen aloitusöttiäisen ja päähenkilön välille. Pikachu ja Eevee matkustavat jatkuvasti kouluttajansa harteilla ja pääsevät mukaan välivideoiden toimintaan. Lisäksi kumppaniaan voi ruokkia mehukkailla marjoilla ja paijata liiketunnistuksen avulla.

Pallet Town – tuo maailman tunnetuin kolmen talon kylä.

Paijailuminipeli on tosin kuulunut sarjan vakiovarusteisiin jo vuodesta 2013 lähtien, eivätkä piskuiset uudistukset juuri muuta kokonaisuutta. Paikoin on otettu jopa takapakkia, sillä aiemmin pelaaja pystyi silittämään mitä tahansa pokémoniaan, mutta nyt toiminta rajoittuu maskottikaksikkoon. Kutittelusta kihertävät taskuhirviöt viihdyttävät toki kohdeyleisöään, mutta kattaus jää ikävän laihaksi. Pari pokétoverin kanssa leikkimiseen keskittyvää minipeliä olisi tehnyt hyvää.

Ottelut ovat alusta loppuun tuskaisen hidastempoista pakertamista.

Suurin osa pelaajan ajasta kuluu sopivan helpoissa vuoropohjaisissa tappeluissa. Osapuolet saavat käyttää mittelön aikana korkeintaan kuutta pokémonia, joista jokainen voi osata korkeintaan neljä hyökkäystä. Mukana ei ole mitään mielenkiintoa ylläpitävää yksityiskohtaa tai temppua. Jo valmiiksi yksinkertaista järjestelmää on vieläpä tyhmennetty entisestään: passiiviset erikoiskyvyt ja vaihtelevat säätilat on poistettu, eivätkä pokémonit voi enää pitää hallussaan taisteluihin vaikuttavia esineitä.

Edellä mainittujen kikkojen hyödyntäminen ei ollut aiemmissa peleissä missään määrin pakollista, joten niiden hylkääminen kokonaan on outo valinta. ”Niitä ei ollut Pokémon Yellowissakaan” on heikko perustelu, koska Let’s Go -kaksikkoon on tungettu useita muita ominaisuuksia, joista kukaan ei ollut kuullutkaan vuonna 1998.

Ottelut ovat alusta loppuun tuskaisen hidastempoista pakertamista, eikä tilannetta helpota ajoittain loputtomalta tuntuva vastustajien määrä.

Yhden tähden co-opia

Yksi teoksen mainostetuimmista myyntivalteista on mahdollisuus seikkailla yhdessä samalla sohvalla istuvan kaverin kanssa. Toteutus on kuitenkin monella tapaa surullisen surkea. Kakkospelaaja ei voi valita sukupuoltaan, muokata hahmoaan tai olla taisteluiden ulkopuolella vuorovaikutuksessa pelimaailman kanssa millään tavalla.

Co-op-tappelut taas ovat epäreiluja kaksi vastaan yksi -tilanteita, koska vastapuoli käyttää useimmiten vain yhtä monsteria kerrallaan. Ja silloin kun vihollisella viimein on kaksi pokémonia kentällä, potkaistaan toinen pelaaja jostain aivan käsittämättömästä syystä pois pelistä. Kyllä. Juuri niin. Pelin ainoita todellisia co-op-taisteluita ei voi pelata co-opina.

Co-op-taisteluita ei voi pelata co-opina.

Sähköhiiren ilme kertoo Let's Go -kaksikosta kaiken oleellisen.

Taskuhirviöiden pyydystäminen on laitettu uusiksi, eli toisin sanoen systeemi on kopioitu Pokémon Gosta. Örvelöitä ei voi enää heikentää taistelussa, vaan otukset napataan oikeaan ajoitukseen ja liiketunnistukseen perustuvan minipelin sekä marjojen syöttämisen turvin. Homma toimii kelvollisesti ja suoraviivaistaa prosessia kohderyhmälle sopivaksi. Koko kyhäelmän parhaana muutoksena villit pokémonit eivät enää hyppää ruudulle satunnaisesti. Sen sijaan ne möngertävät luonnossa, mikä tuo elävyyttä muuten kuolleille alueille.

Pikachu edellä puuhun

Seikkailu on visuaalisesti värikäs, mutta yhteenottojen ulkopuoliset animaatiot töksähtelevät kuin 90-luvulla, yksityiskohtia ei ole nimeksikään ja hahmot näyttävät parhaimmillaan keskinkertaisilta. Menevät pokébiisit sen sijaan kaikuvat kaiuttimista kovempina kuin koskaan. Kappalevalikoima on tuoreimpiin peleihin verrattuna pienoinen, mutta se on pieni murhe muihin vikoihin verrattuna. Maailmaa ei elävöitetä taustaäänillä juuri lainkaan, ääninäyttelyä ei kuulla ja muut kuin maskotti-pokémonit ääntelevät Game Boylta tutuilla mekaanisilla piipityksillään.

Väkisin pitkitetty seikkailu vie vajaat 20 tuntia ihmisen elämästä.

Useat kömpelöt ratkaisut ja pienet ärsyttävyydet kruunaavat kuraisen kokonaisuuden. Lentävän pokémonin kyydistä laskeutuminen vaatii tarpeetonta valikoiden hinkkaamista, eteneminen keskeytyy jatkuvasti co-op-pelaajan tipahtamiseen taivaalta ja taskumonnit tuhlaavat aikaa yrittäessään hyökätä jo taistelukentältä poistuneen vihollisen kimppuun. Läpipeluun jälkeinen sisältö puolestaan on yksitoikkoista ja verkko-ominaisuudet hyvin rajattuja. Mahdollisuus käyttää Pokémon Gossa kaapattuja monstereita jää laihaksi lohduksi.

Let’s Go -parivaljakko on kaikessa karuudessaan halpa rahastus, jossa monet perusasiat ovat rempallaan tai puuttuvat kokonaan. Lapsiystävällistä roolipelattavaa hamuaville on tarjolla lukuisia parempia vaihtoehtoja, kuten vanhemmat Pokémon-nimikkeet tai vaikka Yo-kai Watch -sarja.

Nintendo toi markkinoille myös poképalloa imitoivan Poké Ball Plus -ohjaimen, joka maksaa erikseen ostettuna noin 60 euroa. Pieneen pallukkaan on mahdutettu vain tatti ja kaksi painiketta, joten Y-napin joutuu aktivoimaan ohjainta heiluttamalla. Poképallolla leikkiminen auttaa uppoutumaan pelimaailmaan, mutta ohjaimena pieni mötikkä on jopa yksittäistä Joy-Conia kömpelömpi. Lisähankinnan sijasta suosittelen poképallon askartelemista pingispallosta. Näin säästää rahaa ja pääsee viettämään laatuaikaa lapsensa kanssa.
Galleria: 
ladataan kommentteja...