: Luukku 2: Vuoden pettymykset

Pelivuosi 2018 sisälsi paljon uutta ja ihmeellistä, mutta myös muutaman vika-askeleen. Joulukalenterin 2. luukussa paneudutaan toimituksen jäsenten pettymyksentunteisiin.

Luukku 2: Vuoden pettymykset

Petri Leskinen

Olen odottanut Capybara Gamesin Below'ta jo useamman vuoden ja vieläkään sitä ei näy julkaisukalenterissa. Ikuisuusprojektilta tuntuva luolastoseikkailu on ollut pelattavana jo useilla messuilla, mutta valmista ei tunnu tulevan. Ehkä hyvää vain pitää odottaa (lisää).

Petri Kataja

Käykö suurimmiksi pettymyksiksi ihan noin ylipäätään kaikki mitä uutisista pääsee jatkuvalla syötöllä lukemaan? Ilmastonmuutos, Trump, muovisaaste ja sen sellaiset asiat? Trumpista mieleen tulee alkuvuoden debatti, jossa videopelejä syytettiin kaikesta pahasta, jota Atlantin tuolla puolen tapahtui. Muistatteko vielä nämä uutisotsikot?

Tämä kolmen uutisen rykelmä edustaa sitä vuoden tai parin välein esille nousevaa älämölöä, jossa pelejä ja pelialaa syytetään tapahtumasta x tai asiasta y. Sama asia noussee pinnalle luultavasti joko ensi vuonna tai sitä seuraavana. Sitä odotellessa.

Mutta jos jotain kevyempää pettymystä haluaisi ilmaista, niin... Musen, Craig Davidin, Imagine Dragonsin ja Justin Timberlaken uutukaiset jättivät kaikki kylmäksi. Olin lisäksi todella pettynyt Zoink Gamesin Flipping Death -seikkailuun, jolta odotin paljon. Mutta ainakin sen arvostelulla oli hyvä otsikko: Vihaan kaksijakoisia pelejä, ne ovat mahtavia.

Itse asiassa! Yksi asia menee vielä ylitse näiden edellä mainittujen asioiden. Nimittäin James Gunnin lähtöpassit! Guardians of the Galaxy -elokuvakaksikon ohjanneen Gunnin kaikki siteet Marvel-elokuvastudioon pistettiin poikki Twitteristä kaivettujen vanhojen viestien takia. Miehen kohtaloksi koitui mitä todennäköisimmin Trumpin politiikan liian jyrkkä arvostelu, minkä takia hänen Twitter-edesottamuksensa nostettiin valokeilaan ja vaadittiin päitä vadille. Marvelin omistava Disney totteli, ja niin katosi kaikki kiinnostukseni kolmatta Guardians-elokuvaa kohtaan.

On todella sääli nähdä Gunnin rakkaudella rakentaman maailman ja juonijatkumon menevän hukkaan. Kolmannen filmin kehittäminen on näet tällä hetkellä jäissä, enkä itse toivo sen jatkuvan ilman Gunnia. Itselleni Guardians of the Galaxy -avaruuskomediat ovat parasta Marvelia, mitä elokuvien puolella on nähty. Mutta sitten kävi näin.

Jaakko Herranen

Mitään järisyttävän suuria pettymyksiä ei tule mieleen, olihan kulunut vuosi keskimääräistä parempi niin pelien kuin elokuvienkin saralla. Toki kaavoihinsa kangistuneen Suomen ankeaakin ankeammat Sipilä-toilailut ja erityisesti Pohjois-Amerikan poliittinen kenttä tuntuisi olevan yhtä pitkään jatkuvaa pettymystä, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Jos yksi täytyisi kuitenkin valita, olisi se väistämättä Assassin's Creed Odyssey. Ennen kuin nousette barrikadeille niin kyllä, myönnän Kreikka-seikkailun olleen keskivertoa parempi salamurhaseikkailu ja pelasinkin mokomaa turhaketta varmasti 80 tuntia. Mutta tästä huolimatta roolipelielementit ja sisältöähky alkoivat ahdistaa jo pitkälti ennen loppua. "Kaikki kerätään" -tyyppisen perfektionistin täytyy eritoten pyrkiä niksauttamaan ajattelumallinsa uudelle levelille tällaisen mammuttiseikkailun kanssa. Sanottakoon myös, että se kehuttu tarina oli oikeasti aivan täyttä kuraa, hahmokäsikirjoituksen tökkiessä myös pahasti. Tehtävien ja välivideoiden dialogi meni enimmäkseen B-napilla skippailemalla, eikä kokonaisuudesta jäänyt oikein mitään mieleen negatiivisia puistatuksia lukuun ottamatta.

Olisikohan jo aika palata takaisin modernimpaan miljööseen?

Jyri Jokinen

House of Cards -TV-sarjan viimeiseksi jäänyt kausi jätti todella kylmäksi. Kevin Spaceyn ahdistelukohun jälkeen sarjan jatko oli vaakalaudalla, ja päätöskausi jouduttiin käsikirjoittamaan aika lailla uusiksi. Valitettavasti tiimi ei toipunut iskusta, ja hitaasti käynnistynyt tarina levisi lopussa totaalisesti. #metoo-kampanjan jälkimainingeissa yritettiin naisenergiaa korostaa ehkä liikaakin, mutta siihen ideat sitten aika pitkälti loppuivat. Surullista, miten huikea poliittinen trilleri päästettiin lässähtämään tällaiseksi pannukakuksi. (Robin Wright on silti timanttinen leidi!)

Senja Littman

Pitkän mietinnän jälkeen mieleeni juolahti yksi suuri pettymys vuodelta 2018: World of Warcraftin viimeisin lisäri Battle for Azeroth. Ennen laajennuksen julkaisua tein vakaan päätöksen, että ostan sen vasta joulukuussa. Himoni kasvoivat kuitenkin liian suuriksi, joten päädyin rikkomaan lupaukseni, ja heitin rahani suoraan Blizzardin ahneisiin käsiin. Jaksoin pelata lisäriä ehkä noin kuukauden verran, ja sain yhden hahmon korkeimmalle tasolle, kunnes tajusin WoWin olevan sitä samaa paskaa kuin aina ennenkin.

T U H O M U R S U

Arvostelemani Call of Cthulhu lienee suurin pettymykseni – siitä huolimatta, että olin varautuvinani ties minkälaiseen pökäleeseen. Cthulhu on siinä mielessä läheinen kaveri, että muiden kirjaroolipelihärveleiden tapaan tuo ilkiä tursas on kulkenut mukanani enemmän kuin puolet elämästäni. Nuorena (lue teininä) vetäydyttiin porukalla mökille ja nörtteiltiin kunnolla saunomisien, hevin luukutuksen ja ulkona riehumisten välissä; pimeän tullen kaivettiin Chaosiumin valmistama Call of Cthulhu -roolipeli ja pistettiin pelottavaa musiikkia soimaan. Sessiot yleensä päättyivät siihen, että kaikkien hahmot joko kuolivat tai heistä tuli mielisairaita. Kusella käyminen oli myös jännittävää kun ulkona oli säkkipimeätä ja vieressä liplatti suuri koski, josta aivan varmasti ihan kohta nousee syväläisiä.


Riks raks keloks rais krispiis

Enivei. Julkaistua peliä odotellessa varauksien ohitse kurkisteli se "entä jos!?" Henkilökohtaista peliklassikkoa ei tuosta tullut, mutta olisi se voinut huonompikin olla.

Olli Ouninkorpi

Nostalgiakiihkoilijat ja tunnetaunot. Oli kyse sitten ensimmäisten Pokémon-seikkailujen kolmannesta tulemisesta tai World of Warcraftin vanilla-painoksesta, ryömii jostakin esiin joukko reippaita vanhojen aikojen puolustajia. Valtaisat nostalgiapärinät hämäävät helposti varomattoman pelaajan arvostelukykyä. Somessa kovia väitteitä laukovien ihmisten tulisi laajemmassakin mittakaavassa erottaa toisistaan pelin laatu ja pelatessa koettu subjektiivinen hupi. Myönnän esimerkiksi ajoittain nauttivani NHL 19:ssä höntsäilystä, vaikka kyseessä on surkea kasa rahastusroskaa, jolle antaisin arvostelussa korkeintaan kaksi tähteä.

Ilmiöön voi railakkaimmillaan tutustua vierailemalla Fallout 76:n Reddit-sivulla. Siellä jotkut ihan oikeasti ovat sitä mieltä, että konsolissa pyörii pätevä peli, ja Bethesda on joutunut perusteettoman ajojahdin uhriksi.

Noin vääristä mielipiteistä pahoitan jo mieleni.

ladataan kommentteja...