Rico Rodriguezin neljäs huti(lointi)

Ruotsalaisen Avalanche Studiosin Just Cause -sarja on porskuttanut konsolisukupolvelta toiselle jo reilun kymmenen vuoden ajan. Tahti on ollut kohtuullisen verkkaista, joten luulisi kehittäjien ratkaisseen vuosien varrella jo sarjan alkutaipaleella vaivanneet ongelmat. Vaan ei, ei vieläkään.

Tuhoa kaikki, ja vähän päälle

Meininki ei ole noin juonen kannalta muuttunut oikeastaan miksikään pelistä toiseen siirryttäessä. Kliseiset pahikset ja epämääräiset liittolaiset eivät jää mieleen, kuten ei koko toimintaräimeen oikeuttava taustajuonikaan. Jotain kapinallisia hääräilee siellä täällä ja tuomiopäivän aseita valmistellaan, mene ja tiedä. Ei sillä, että paljon tämän kummoisempaa tarinakehystä päättömälle huumoripelille kaipailisikaan, kunhan nyt saa rellestää mahdollisimman vapaasti. Ja sitähän Just Cause 4 tarjoaa edelleen enemmän kuin kylliksi.

Rico hallitsee edelleen vanhat tutut kyvyt liitovarjoineen ja -pukuineen sekä tarttumakoukkuineen. Tällä kertaa erityisesti viimeksi mainitun ominaisuuksia voi tuunata aiempaa vapaammin, mutta moinen mahdollisuus unohtuu oitis inhottavan sekavan alkututoriaalin jälkeen. Miksi ryhtyä sen kummempaan säätämiseen, kun perusmeiningilläkin pärjää paremmin kuin hyvin.

Kontrollien kirot

Ricon monipuoliset kyvyt aiheuttavat perusräimintöihin tottuneille taatusti aluksi harmaita hiuksia. On kaiken maailman vimpaimia, joiden nappisijoittelut vaativat reilusti totuttelua. Myös aseiden käsittely tuotti ongelmia vielä parinkymmenen tunnin pelaamisen jälkeenkin. Milloin asetta on esimerkiksi vaihdettu pitämällä pohjassa neliötä? Väittäisin, että ei koskaan. Ja miksi hemmetissä ne panoksetkin ovat KOKO AJAN lopussa, vaikka tarkoitus on pitää hauskaa silmittömästi kaiken maan tasalle räjäytellen? Kysyn vain. No, onneksi Rico itse ottaa osumaa supermiehen lailla, joten turhia kuolemia ei viljellä ärsyttävyyteen asti.

Eipä niitä ajoneuvokontrollejakaan ole saatu edelleenkään edes kelvolliseen kuosiin. Autoilla ajeleminen on tuskaa, ja ei se hävittäjillä ja helikoptereilla lenteleminenkään missään vaiheessa järin mukavaa ole. Onneksi se kätevin liikkumistapa on liitovarjon ja -puvun yhdisteleminen, tällöin matkaa saa taitettua kiitettävää tahtia ja kohtuullisen pienellä vaivalla.

Punaisen tynnyrin syndrooma

Itse peruskaavaa on muokattu aavistuksen, sillä tällä kertaa pääpaino ei ole aivan täysin silmittömässä tuhoamisessa. Toki niin ihanan kätevästi punaisella merkattujen asioiden räjäytteleminen aiheuttaa kaaosta, joka taas avaa uusia tehtäväntapaisia, joten moisen harrastamista ei myöskään rajoiteta millään tavalla.

Lähes kuolemattomaksi kohonneen Ricon luotsaamien kapinallisjoukkojen pääasiallisena tehtävänä on laajentaa reviiriä, minkä myötä tarjolle avautuu uusia pääjuonen kannalta merkittäviä tehtäviä. Valitettavasti savotta on aivan järjettömän puuduttavaa pakkopullaa näiden ”tehtävien” etsiessä kaikessa monotonisuudessa vertaistaan. ”Tuhoa neljä generaattoria” tai ”Paina kolmea konsolia” -tyyliset tehtävänannot pursuavat korvista jo ensimmäisen pelitunnin jälkeen, eikä homma muutu miksikään seuraavien kymmenien tuntien aikana. Kun koko maailmankartta on Ricon sotajoukkojen hallussa, on edessä antikliimaksiksi tössähtävä loppumissio. Ja viimeistään tässä vaiheessa pelaaja havahtuu siihen, että oikein missään vaiheessa ei ole edes ollut mukavaa. MEH, toteaa varmasti pelaaja, jos toinenkin.

Onhan se pyörremyrskyllä ratsastaminen hauskaa hetken, mutta ei tämmöisillä puolivillaisiksi jäävillä ideoilla kokonaista peliä kannatella, ei alkuunkaan.

Yhtenä suurena uudistuksena on rummutettu eri säätiloja, joiden olemassaolo on selitetty varsin hataran pääjuonen kylkiäisinä. Valitettavasti niitä muutamia tornadoja ja ukkosmyrskyjä ei oikein onnistuta tästä huolimatta hyödyntämään kunnollisella tavalla. Onhan se pyörremyrskyllä ratsastaminen hauskaa pienen hetken, mutta ei tämmöisillä puolivillaisiksi jäävillä ideoilla kokonaista peliä kannatella, ei alkuunkaan.

Yksi buginen pelimoottori, olkaa hyvät

Just Cause 4 on onnistunut korjaamaan edellisosan suurimmat ruudunpäivitysongelmat, ja avoin pelimaailma rullaakin pääosin mukavasti ainakin PlayStation 4 Pro -masiinalla. Laajalla ja alusta saakka avoimella maailmankartalla on kuitenkin seurauksensa, mikä näkyy paikoitellen harmittavalla tavalla pelaajalle saakka. Eri menopelit saattavat tupsahdella eteen tyhjästä tai tekoälyn ohjastama, tehtävän kannalta oleellinen hakkeri voi jumittua räjähtäneen autonraadon sisään. Kerran onnistuin itse jämähtämään singolla päreiksi paukauttamani valtavan tutkan kappaleiden alle, eikä moisesta pinteestä päässyt pois sitten millään. Tärkeään asemaan kohoava fysiikkamoottori sen sijaan hoitaa hommansa kunnialla kaikesta päättömyydestään huolimatta – päättömyyshän Just Causen kaavaan nimittäin sopii kuin nyrkki silmään.

Moninpeli, missä lienet?

Moninpeli voisi tuoda hyvinkin lisäaikaa tällaiselle pelaajan omiin ideoihin ja mielikuvitukseen nojaavalle tuotokselle – katsokaa vaikka edelleen porskuttavaa GTA Onlinea! Moista ei ole kuitenkaan edelleenkään saatu mukaan, mikä on suorastaan rikollisen typerä päätös. Kaaoksen aiheuttaminen kaverin kanssa nimittäin on tunnetusti huomattavasti lystimpää kuin yksikseen typerien tekoälysolttujen toilailuja katsellessa.

Identiteettikriisin kourissa

Just Cause -sarjaa on alusta saakka vaivannut jonkinmoinen identiteettikriisi. Onko tämä nyt vakavasti otettava toimintapeli vai täysin päätön ja silmittömään hauskanpitoon painottuva räimintä? Sitä eivät tunnu edelleenkään tietävän edes Avalanchen kehittäjät. Parhaimmat hetket viljellään silloin, kun kaikki fysiikan lait ja logiikka heitetään säälittä romukoppaan, mutta tällaisia tilanteita tulee vastaan aivan liian harvoin. Valitettavasti nykyisessä muodossaan Just Causella ei ole enää neljännen osan jälkeen tulevaisuutta.

Ainiin. Sanottakoon vielä kaiken tylytyksen päätteeksi, että ainakin puolikas toisesta tähdestä tulee ehkäpä pelihistorian parhaasta easter eggistä. Sanottakoon tätä sitten vaikka loppukevennykseksi:

ladataan kommentteja...