Niin outo ettei sanotuksi saa

Tiedättekös, joskus tulee vastaan sellaisia pelejä, joita on niin julmetun vaikea arvostella. Ei siksi, että ne olisivat mekaniikoiltaan vallankumouksellisia, ulkoasuiltaan poikkeuksellisen hienoja tai edes erityisen huonoja. Syy on yksinkertaisesti se, että ne mokomat täytyisi jokaisen kokea itse. Yritä siinä sitten kirjoittaa syväanalyysiä, kun takaraivossa kolkuttaa, ettei kukaan kuitenkaan tajua. Juuri tähän ärsyttävän ihanaan lokeroon loksahtaa Transference.

Tolkienin sormusta kolmen elokuvaeepoksen verran kanniskelleen Elijah Woodin perustama SpectreVision-studio ei loikkaa pelimaailmaan siitä mistä aita on matalin. Transference on hämmentävä elokuvan, kävelysimulaattorin ja kauhuseikkailun hybridi, joka ei oikein suostu lokeroitumaan mihinkään ennalta tuttuun genreen.

Ongelmaisen perheraakileen kiemuroita setvivä pelaaja koluaa seikkailun edetessä yhtä ainokaista kerrostaloasuntoa. Tarina aukenee hiljalleen sinne tänne ripoteltuja esineitä tutkimalla, oikein näyttelijöin ryyditettyjä videopätkiä katselemalla ja simppeleitä arvoituksia ratkomalla. Aavistuksen antiklimaattinen loppuratkaisukin häämöttää vain reilun tunnin pelaamisen päässä, joten onko tästä nyt sitten oikeastaan mihinkään? No onhan siitä, ainakin johonkin.

Virtuaalitodellisuus – uhka vai mahdollisuus?

Transference on jälleen yksi niistä peleistä, jotka on syytä tahkota VR-kakkulat päässä. Ilman muodikasta kolmatta ulottuvuutta pelin audiovisuaalinen elämys ei nimittäin onnistu tekemään kummoista vaikutusta. Hämmentävän omituinen tunnelma nousee aivan uudelle tasolle mystisten dialoginpätkien ja efektien loikkiessa kirjaimellisesti naamalle. Intensiivinen tykitys ei anna hengähdystaukoa koko parituntisen aikana, eikä ohjainta oikein malta laskea maahan ennen perheen traagisen kohtalon selviämistä. Huomasin jopa palaavani koluamaan Transferencen huushollin nurkkia vielä läpipeluun jälkeenkin – kaikki salaisuudethan on kerättävä!

Yksinkertaiset kontrollit ovat ohjaustavasta riippuvaisia, kenties mahdollisen puklailuefektin välttämiseksi. VR-maailmassa hahmo ei liiku perinteisen pehmeästi, vaan katse töksähtää suuntaansa aina kerralla 45 asteen verran. En ole toistaiseksi voinut pahoin VR-pelejä tahkotessa, mutta kai tälle omaperäiselle ratkaisulle on syynsä – ei sillä, että siitä olisi haittaakaan. Muutoin kuljetaan hyvin pitkälti kävelysimulaattorien hengessä, sillä käytössä on tattien lisäksi periaatteessa vain yksi nappi.

Äänet yhteentoista!

Kehittäjätiimi on panostanut erityisesti Transferencen vinksahtaneeseen audiosuunnitteluun, mikä puskeekin korvakäytäviin tuhannen auringon voimalla. Hiljaista hetkeä ei tunnu olevan koko matkan aikana, mutta tästä huolimatta kaikelle taustahälinälle on aikansa ja paikkansa. Myös grafiikan rosoisuudet peittävä visuaalinen suunnittelu monipuolisine efekteineen ja muutamine oivallisine säikäytyksineen on omaperäistä ja jopa kekseliästä.

Transference on aavistuksen kaksipiippuinen tapaus. Yhdeltä istumalta läpi tahkottava kokemus ei ole pelinä kummoinen, mutta elämyksenä, jos ei ikimuistoinen, niin ainakin hyvin mieleen jäävä. Uskaltaisin silti väittää, että aavistuksen suolaisesta 25 euron hintalapusta olisi tästä huolimatta syytä napsia pois roponen tai muutama.

Kaksi tai neljä tähteä

Sanoinhan heti aluksi, että Transferencen kaltaisia elämysmatkoja on vaikea arvostella. Kuljetaanpa siis kultaisella, mutta inhottavan tylsällä kolmen tähden keskitiellä. Mikäli naftaliinista löytyy asianmukaiset VR-vermeet ja korkeahko hinta ei kaada budjettia, heitä arvosanaan aivan vapaasti vielä yksi lisätähti. Muutoin peli tipahtaa helposti unohdettavien semikauhuilujen harmaaseen massaan.

Kirjaudu kommentoidaksesi