Kait kaikki ovat pelanneet Prince of Persia: Sands of Timen aloittaman pelitrilogian läpi? Ajan hiekat sekä veljensä Sisäinen soturi ja Kaksi valtaistuinta ovat, Prinssin arvolle sopivasti, tasoloikkaseikkailujen kuninkuusluokkaa. Jos pelit ovat jääneet välistä, koko seikkailukolmikon saa napattua marketeista yhteispakettina alehintaan. Samalla reissulla kannattaa napata hyllystä mukaan myös upouuden Prinssi-juonen käynnistävä, pelkistetysti nimetty Prince of Persia.

Valoa pimeyteen

Uusi Prince of Persia jättää Sands of Time -kolmikon aikakikkailut taakseen ja luottaa yhteistyön voimaan. Kaukomatkoiltaan viimein kotiin suuntaava Prinssi eksyy hiekkamyrskyssä ahura-kansan rauniokaupunkiin ja päätyy auttamaan prinsessa Elikaa estämään pahan Ahriman-jumalan paluu maan päälle. Ahrimanin tuloa enteilevä musta korruptiomönjä on jo päällystänyt koko kaupungin, ja miekoin varustetut varjohirviöt partioivat joka nurkan takana, mutta yhdessä Prinssi ja Elika voivat vielä estää maailmanlopun.

Ahrimanin nousu ja sitä seuraava tuho pysäytetään tietysti tasopompinnalla, ja tarkemmin sanottuna korjaamalla jumalaa aloillaan pitelevät kahleet. Käytännössä homma tarkoittaa eri puolilla kaupunkia sijaitsevien hedelmällisten alueiden aktivointia. Maailma pelastuu hieman samaan tapaan kuin parin vuoden takaisessa klassikkopeli Okamissa: jokainen herätetty taikapiste syö ison läntin korruptiota ympäröivästä maailmasta iloisten pastellivärien tunkiessa elävien varjojen tilalle. Pelimaailma koostuu isosta kasasta ristikkäin kulkevia putkia, ja etenemisreittinsä eri taikapisteiden välillä saa valita melko vapaasti – ainoa rajoite kulkusuunnalle ovat Elikan taikavoimat. Niitä saa hankittua lisää keräämällä kaikkialla lojuvia valosiemeniä, ja jokainen neljästä voimasta avaa tien uusille alueille.

Ali, yli, ympäri

Pelialueena toimivan kaupunki on oikea käytännöllisen aluesuunnittelun riemuvoitto. Joka puolella on jotakuinkin tyhjän päällä roikkuvia palkkeja ja kymmenien metrien pituisten pylväiden päällä istuvia laattoja, eikä minnekään pääse ilman uhkarohkeita loikkasarjoja tai kaistapäistä seinäkiipeilyä. Järkijättöinen arkkitehtuuri kuitenkin sisältää myös avaimet pelin varsinaiseen porkkanaan, eli vatsanpohjasta sieppaavaan akrobatiaan. Mikään este ei ole tarpeeksi vaikea Prinssille ja Elikalle, vaati eteneminen sitten painovoimaa uhmaavaa kiipeilyä kattorakenteissa tai seiniä pitkin juoksemista. Pelisankari ohjautuu miellyttävän simppelisti: Yksi nappi saa hahmot hyppimään, toinen heilauttaa Prinssin viileää metallihanskaa ja kolmas kutsuu Elikan tekemään taikojaan – useimmiten Ellua tarvitaan tuplaloikan tekemiseen. Taisteluissa mukaan otetaan vielä kaksi nappia miekkailua ja torjuntaa varten. Simppelit ja aina tarkat kontrollit sekä pelin putkimainen luonne ovat sallineet pelintekijöiden rakentaa todella komean ja näyttävän temppuradan pelaajien koluttavaksi.

Näyttävä Prince of Persia on muutenkin. Sankarikaksikko liikehtii todella luontevasti niin maassa, ilmassa kuin pitkin seiniäkin, kun taas Ahrimanin vallasta pelastetut alueet hehkuvat aurinkoisissa väreissä. Taistelut käydään joka kerta kaksi vastaan yksi -periaatteella, ja ne ovat erityisen hulppeaa seurattavaa Prinssin ja Elikan paiskoessa kutakin vihollista ympäriinsä sulavilla yhteishyökkäyksillä. Iskut toteutetaan rauhallisesti valmiita näppäinkomboja syöttämällä; nappeja rämppäämällä ei saa mitään aikaan, vaan tarkasti ajoitetut ja painellut vastaiskusarjat ovat homman juju. Seikkailu kamppailuineen näyttää ja etenee koko ajan äärimmäisen kauniisti ja sulavasti. Joku voisi sanoa, että jopa liiankin sulavasti. Prince of Persia on nimittäin melkoisen helppo peli.

Inhat silmät tuijottaa

Kontrollien lisäksi myös Prinssin kuolemista on tehty erittäin simppeleitä tapauksia. Jos sankari tipahtaa pohjattomaan monttuun tai on imeytyä korruption syövereihin, Elika nykäisee Prinssin viime hetkellä turvaan edelliselle vakaalle jalansijalle. Taisteluissa taas Ellu torjuu hirviön kuolettavan iskun, jolloin Prinssi kömpii taas jaloilleen ja örkkimörkki saa aimo siivun energiamittariaan takaisin. Game over -ruudun ja pelitilanteen jatkuvan uudelleenlatailun eliminointi on nerokas idea, mutta samalla pelistä on tapettu kuolemanpelko melkein kokonaan. Toiselle se voi olla isokin ongelma, mutta minuun Prince of Persian aina letkeänä pysyvä meininki puri kovaa. Princen jännitys tuleekin huikean hienosta hyppelystä henkeäsalpaavissa maisemissa ja hyvin rakennetuista elokuvamaisista kohtauksista, eikä siitä, että pelaaja joutuu koko ajan pelkäämään joutuvansa suorittamaan jonkin rasittavan pitkän pätkän taas uudestaan.

Elikan pelastavaa kättä isompi ongelma on pelin rakenne. Sama ”tasohyppely - välipomo - korruption poisto - valopallojen kerääminen”-kaava pysyy liian selkeästi pinnalla koko seikkailun ajan, eikä sitä rikota kuin parilla vipupasslella. Saman homman toistaminen alkaa väistämättä puuduttaa. Toinen ongelma ovat Elikan neljä taikavoimaa: Taioista kaksi jännittävintä on ajoitusminipelejä, joissa sankaripari sinkoilee ympäri pelikenttää hurjien kamera-ajojen siivittämänä. Ne aktivoivat voimalaatat ovat aina mukavia tuttavuuksia, mutta kaksi muuta loitsua eivät pärjää ihan niin hyvin. Niistä toinen on vähän hölmöä juoksentelua seiniä pitkin, ja toinen taas umpitylsää lentelyä raiteilla. Vaikka taikojen toteutus on vähän mitä on, saa niistä silti aina edes vähän vaihtelua peruspomppimiselle.

Vaihtelua pompinnalle irtoaa myös taisteluista, mutta nekään eivät toimi ihan niin hyvin kuin voisi toivoa. Parhaimmillaan taistelu on upeasti soljuvaa voimainkoettelua täynnä dramaattisia hetkiä, mutta varsinkin pomotaistelut Ahrimanin kenraaleja vastaan sortuvat jatkuvaan ajoitusminipelien jankkaamiseen. Vaikeita ottelut eivät kuitenkaan ole missään vaiheessa, joten matsien turha pitkittäminen loputtomilla napinrämppäyssessioilla alkaa maistua nopeasti melkoisen katkeralta. Tosin tämäkin ongelma kutistui aika paljon, kun huomasin hyvin tähdätyn torjunnan ja sitä seuraavan iskusarjan voiman. Yksitoikkoisia pomotaistelut olivat sitäkin toistamalla, mutta ainakin miekkailunapin kurittaminen väheni huomattavasti. Kamppailut normaaleja varjohirviöitä vastaan ovat onneksi pelkästään hauskoja, sillä ne pysyvät aina nopeina ja hektisinä rutistuksina.

Prinssi on pop

Prince of Persian tekninen puoli on ensilaatuinen. Pelin visuaalista antia ei voi vieläkään kehua tarpeeksi, siksi tyylitajuista ja komeaa se on. Äänimaailma toimii niin ikään hienosti: Kaunis itämaissävytteinen musiikki pauhaa jännissä kohdissa ja leijuu seesteisesti taustalla hahmokaksikon hyppiessä pitkin korruptiosta puhdistettuja alueita. Prinssille ja Elikalle on kirjoitettu valtava määrä näppärää, vähemmän näppärää ja vähän noloakin sanailua, joka valottaa onttoon pääjuoneen liittyvien asioiden lisäksi sankarien muitakin ajatuksia. Dialogi on näytelty poikkeuksetta vallan mainiosti, ja sitä todella riittää. Nappia painamalla kuultavia keskustelunpätkiä seuraamalla saa roppakaupalla lisää enimmäkseen hyvin käytettyjä minuutteja pelikelloon.

Vaikka Prinssin uusi seikkailu ei ole ihan ongelmaton tapaus, se on silti ansiokas lisä jo valmiiksi erinomaiseen pelisarjaan. Saman homman toistosta johtuva haukottelukin unohtuu viimeistään pelin loppumetreillä, jotka pingotaan läpi niin lujaa, että voi hyvänen aika sentään. Juonen lopetus on erinomaisen rohkea ja toimiva cliffhanger, jolle ei kuitenkaan mielenkiintoisesti ole aivan välttämätöntä saada jatkoa. Suotavaa jatkon näkeminen tietysti olisi, sillä Prinssin ja Elikan seurassa vietetyt kymmenisen tuntia olivat, pelin satunnaisesta haparoinnista huolimatta, laatuaikaa isolla ällällä.