Suo siellä, vetelä metsästäjä täällä

Tylysti karrikoiden Hunt: Showdown edustaa ensimmäisen persoonan verkkoräiskintää, jonka battle royale -henkisellä areenalla keskenään nahistelevat sekä pelaajat että tekoälyn ohjastamat möröt. Kehittäjänä hääräävä saksalainen Crytek tunnetaan pikemminkin komeista (ja raskaista) tuotoksistaan kuin sisällöllisistä innovaatioistaan.

Peli onnistui välttelemään suurimman hypen lähinnä pitkänsitkeän kehitysaikansa ja monimutkaisten julkaisukuvioidensa vuoksi. Lopputulos on kuitenkin vihdoin virallisesti saatavilla niin PC:lle, Xbox Onelle kuin PlayStation 4:lle. Keskinkertaisuutta enteilevien lähtökohtien jälkeen voikin ilolla todeta, että kyseessä on yksi mieleenpainuvimmista kokemuksista aikoihin.

Menneisyyden metsästäjät

Mietteitä PC-version Early Access -versiosta voi lueskella TUHOMURSUn artikkelista jo vuodelta 2018. Pelin kylkeen suositeltavan oluen ohella tekstistä paljastuu, että Hunt: Showdownin omintakeisen toteutuksen potentiaali oli jo tuolloin läsnä. Teknistä hiottavaa toki riittää myös valmiissa Xbox One X:llä pyörivässä versiossa, kun katoilevat tekstuurit, pätkivät yhteydet ja satunnaiset jäätymiset riivaavat kovaonnisia metsästäjiä. Eikä meno tunnu usein järin reilulta edes silloin, kun kaikki toimii. Silti seuraavalle kierrokselle lähtee aina yhtä lailla toiveikkain ja hyvällä tavoin pelokkain mielin.

Hunt: Showdownin perusidea on varsin yksinkertainen. 1800-luvun loppupuolen tunnelmissa samoilevien palkkionmetsästäjien urakkana on listiä seutua terrorisoiva kammotus, kuten jättiläishämähäkki tai yliluonnollinen teurastaja. Pelaajan täytyy joko yksin tai pienen tiimin kera kerätä ensin laajalle kartalle ripoteltuja vihjeitä, joiden avulla lopullisen kohteen piilopaikka paljastuu. Urakkaa vaikeuttaa samasta tavoitteesta kilpailevien metsästäjien ohella iso joukko erinäisiä rivimonstereita, jotka nekin koituvat yllättävän nopeasti hätiköivän sankarin kohtaloksi. Räjähtävät tai myrkkyparvia ampuvat zombit ovat Louisianan kuumankosteiden maisemien arkipäivää, samoin kuin esimerkiksi tappavalla joukkovoimalla kimppuun käyvät hormonisudet.

Pelaajan ohjastaman hahmon nimittäminen sankariksi on melkoista liioittelua, sillä palkkionmetsästäjän ketteryys ja kestävyys edustavat kaikkea muuta kuin superia. Tähtäys lienee jopa tarkoituksellisen kankeaa. Tiukan paikan tullen antiikkisia tussareita ladataan suorastaan piinaavan hitaasti, kuten aikakauden henkeen sopii. Juoksuvauhtikaan ei oikein riitä vihollisten karistamiseen, joten hätäilijälle tulee oikea hätä kovin hätäisesti. Viimeistään parin kylmäkyytisen kokeilun jälkeen etenemistahti hidastuu vääjämättä päättömästä ravaamisesta huomattavasti verkkaisempaan nurkkien takaa pälyilyyn – sekä ennen kaikkea ympäristöstä kantautuvien äänivihjeiden kuunteluun.

Kuolema koputtaa yhdesti

Pelin todellinen armottomuus piilee kuitenkin siinä, että jokaiselle palkkionmetsästäjälle suodaan vain yksi ja ainoa elämä. Oli kuolema miten nolo tahansa, kaikki mukaan lunastetut tykötarpeet jäävät lopullisesti niille sijoilleen. Uusia metsästäjiä on totta kai aina vapaana tarttumaan seuraavan kierroksen onnen ongintaan, mutta rekrytointi ja tuoreiden kokelaiden varustelu käy kukkaron päälle.

Alkuun pelaajille annetaan sentään hieman siimaa, sillä kymmenen ensimmäisen kokemustason ajan kuolemaa voi huijata. Sen jälkeen homma muuttuu kertarysäyksellä totisemmaksi. Mikäli kyyti metsästysareenalla tuntuu turhan kylmältä, ja kuolemanpelko nousee ylitsepääsemättömän isoksi, pääsee kentän evakuointipaikoista luikkimaan karkuun ennen aikojaan. Tosin kyseisen tempun jälkeen fiilis ei ole juuri kummempi kuin saappaat jalassa kaatumalla. Tyystin tyhjin käsin kentiltä ei sentään tarvitse ikinä poistua: Kuollessaan pelaaja saa pitää puolet ansaitsemistaan yleisistä kokemuspisteistä, vaikka metsästäjän varusteineen lopullisesti menettääkin.

Reissun vaikeudet eivät lopu päähirviön kukistumiseen, vaan tilanne on miltei päinvastainen. Onnistuneen kaadon jälkeen kammotus täytyy vielä karkottaa tuonpuoleiseen pitkäkestoisella rituaalilla, jonka aktivointi ilmoittaa pelaajan olinpaikan kaikille muille. Haaskalla käydään usein ne katkerimmat taistelut, sillä voittoa varten täytyy palkinnon kanssa vielä rientää evakuointipaikalle. Pelimuodosta riippuen samoja pomohirviötä on jahtaamassa noin kymmenenkunta pelaajaa.

Suonsilmässä sirisee

Hunt: Showdown näyttää pääosin hyvältä. Suomaisemat esittäytyvät upean eläväisinä, ja ränsistyneet autiorakennukset ovat kuin karmeimmasta kauhuelokuvasta. Sen sijaan monsterit eivät onnistu vakuuttamaan ympäristöjen tavoin. Karkean ulkonäön lisäksi niiden liikehdintä on pääsääntöisesti kovin kankeaa. Lisäksi useat graafiset bugit rokottavat yleisfiilistä, kun tekstuurit latautuvat armottoman myöhässä tai valaistus sekoilee omiaan.

Sen sijaan jo aiemmin mainitulle äänimaailmalle täytyy antaa täydet pisteet. Harvassa pelissä audiopuoli tarjoaa yhtä hyviä vihjeitä ympäristön tapahtumista aina kaukaa kantautuvista laukauksista jalkojen alla rikkoutuviin lasinsiruihin tai pakoon lennähtävään lintuparveen. Erityisesti kuulokkeet korvilla saa ison ja konkreettisen edun kilpailijoihin nähden. Tarkalla kuulostelulla myös oma etenemistahti hidastuu kuin huomaamatta, mikä yleensä korreloituu suoraan parempana menestyksenä.

Hunt: Showdown ei ole missään nimessä aloittelijaystävällinen peli, vaikkei kuolema olekaan heti lopullinen. Ilman tuttua peliseuraa usein ainoaksi vaihtoehdoksi jää lähteä metsälle yksinään, sillä suurin osa pelaa selvästi jo omassa porukassaan. Toisaalta soolona kuumottava tunnelma on ehdottomasti parhaimmillaan. Tällöin kannattaa kuitenkin valmistautua siihen, että onnistuneet palkkionmetsästysretket jäävät kovin harvinaisiksi. Kynnystä saattavat nostaa myös kankeat kontrollit sekä varsin epäselvät valikot.

Peli vaatii kosolti tunteja, että sen lainalaisuudet ja niksit alkavat oikeasti avautua.

Hunt: Showdown vaatii kosolti tunteja, että sen lainalaisuudet ja niksit alkavat oikeasti avautua. Alkuvaikeuksen jälkeen se kuitenkin sopii yllättävän hyvin myös lyhyempien sessioiden viihteeksi, sillä keskimääräinen ottelun kesto jää noin puoleen tuntiin. Quick Play -muodossa hommaa hieman yksinkertaistetaan, ja aikaraja asetetaan varttiin pykälän kiireisempiä metsästäjiä ajatellen.

Crytekin uutukaisen aiheuttamaa fiilistä on yllättävän vaikea pukea sanoiksi, mutta ahdistavaa selviytymisräiskettä etsivien kannattaa ehdottomasti merkata tämä tutkalleen. Tai oikeastaan hankkia kyseinen peli.

Kirjaudu kommentoidaksesi