Splatoon 2

Tahroja ruudulla

Ensimmäistä Splatoonia voidaan pitää Wii U:n ehkäpä suurimpana yllätyshittinä. Sympaattinen teos ei ammentanut hahmojaan Nintendon perinteitä huokuvasta laarista, ja verkkopainotteinen räiskintägenrekin oli vähintään epätyypillinen aluevaltaus japanilaisjulkaisijalle. Arvostelijat sekä pelaajat ottivat kalmareiden väritysmittelöt kuitenkin välittömästi omakseen.

Kalmarin kepeä kosketus

Switchille saapuvan jatko-osan suhteen hype-ruuvi osattiin kääntää jo etukäteen oikealle asteikolle. Kyseessä lienee – ainakin kotimaassaan – yksi konsolin odotetuimpia nimikkeitä. Heti alkuun on kuitenkin tunnustettava, että omat kokemukset alkuperäisestä Splatoonista rajoittuvat lähinnä muutaman videon ihmettelyyn sekä ylistävien kommenttien lukemiseen. Nopeatempoinen, hyväntuulinen ja sopivasti vakavahenkisemmästä räiskintämassasta eroava konsepti kiinnosti toki jo edellisellä kierroksella. Paikoin jopa hulvattoman hauskaksi äityvä jatko-osa onnistuu lunastamaan suurimman osan siihen kohdistuneista odotuksista, vaikka mukaan mahtuu jonkin verran hämmennystä aiheuttavia suunnitteluratkaisuita.

Yksinpelipuoli tarjoaa peruslaadukasta sisältöä. Vastoin ennakko-odotuksia kyseessä ei ole pelkkä verkkokahinoihin valmisteleva vasemman käden sutaisu, vaan useampaan maailmaan jaetussa kokonaisuudessa koetaan riittävästi vaihtelua ja persoonallisia pomovastuksia. Perimmäisenä tarkoituksena on kerätä zapfish-olentoja, joiden siivittämänä päästään tutustumaan uusiin maisemiin ja pelimekaniikoihin. Mielenkiintoa pidetään yllä esittelemällä tuoreita aseita tasaisen tappavasti. Parin illan mittaisen seikkailun aikana pelaajaa valmennetaan kuin huomaamatta verkkopuolen taktiikoita ajatellen. Pätevästä soolomoodista huolimatta painopiste sijoittuu vahvasti yhteisöllisemmän sotimisen puolelle.

Tunnusta väriä

Moninpelin rungon muodostaa Turf War. Ainoassa välittömästi avoimessa kilpamuodossa mitellään neljän hengen tiimeissä. Voiton vie enemmän pinta-alaa kartalta maalannut osapuoli, joten pelkästään omissa nurkissa ihmettelemällä tappio on taattu. Vihollisten nitistäminen tuo toki hyvän mielen ohella hyötyä joukkueelle, mutta elintilan aktiivinen haaliminen on ehdottomasti tärkeämpi menestyksen tae. Oman porukan mukaisesti väritetyssä musteessa sukeltelemalla ladataan ammusvarastoja sekä helpotetaan liikkumista. Vastaavasti vihollisen lätäköihin eksymällä alkaa elinvoima ehtyä nopeasti. Kekseliään mekaniikan avulla erottaudutaan hienosti kilpailijoiden tarjonnasta, vaikka pohjana toimiikin varsin perinteinen alueiden hallinta.

Kunhan kymmenennen tason paikkeilla vasta-alkajasta jalostuu mustekenttien karaisema soturi, avautuu pelattavaksi lisää muotoja. Splat Zonessa on tarkoituksena saada haltuun tietty sektori kentästä, mikä johtaa entistä hektisempiin kahakoihin. Tower Controllissa avain voittoon on pysytellä mahdollisimman pitkään hengissä neutraalilla alueella, kun Rain Maker höystää samaa ideaa erikoisaseen voimin. Kehityspisteiden ja krediittien avulla pääsee varustamaan soturiaan erikoiskykyjä suovista vaateparsista aina monipuolisiin aseisiin saakka, mikä osaltaan koukuttaa pelin pariin.

Mikäli kilpailullisuus kuitenkin kyllästyttää, pääsee Salmon runissa keskittymään pelaajien väliseen yhteistyöhön tekoälyä vastaan. Jippona toimii vihollisaaltojen välissä vaihtuva aseistus, mikä pitää mielen virkeänä ja pakottaa muuttamaan taktiikoitaan. Pomovastusten höystämä sekoilu on toimivaa jo tuntemattomien kesken, mutta tutummassa porukassa hauskuus nousee toiseen potenssiin. Moodia varjostaa käsittämättömältä tuntuva suunnitteluratkaisu: sitä pääsee pelaamaan ainoastaan kehittäjien määrittäminä ajankohtina.

Loistavasti rullaavien pelitapahtumien ulkopuolella länsimaisempaan menoon tottuneen silmään osuu muitakin ärsytyksen aiheita. Ensimmäinen ryppy rakkauteen syntyy pelin sekavasta keskushubista, joka korvaa perinteiset valikot melkoisen epäonnistuneesti. Oikeat osoitteet nettipeleille, ostoksille sekä kampanjalle iskostuvat toki ennen pitkää selkärankaan, mutta asioiden monimutkaistaminen tuntuu tyystin tarpeettomalta. Muutoinkin pelintekijöillä on kova tarve pitää langat käsissään triviaaleissa asioissa. Esimerkiksi kenttäkierto rajataan kerrallaan ainoastaan kahteen vaihtoehtoon, minkä vuoksi yhtenä iltana tahkotaan helposti samoja karttoja kyllästymiseen asti. Myös varusteiden valitseminen tehdään oudon vaikeaksi. Hankintojaan ei pysty esimerkiksi säätämään auloissa ennen seuraavan matsin alkua. Itse asiassa odotusruudussa ei pysty tekemään juuri mitään muutakaan, kuten vaikkapa poistumaan sessiosta. Yleiselle kankeudelle on vaikea keksiä mitään muuta syytä kuin yleinen japanilainen jääräpäisyys.

Onneksi tekniikka toimii muutoin loistavasti. Verkkoviive tai muut peli-iloa rokottavat murheet loistavat matsien aikana poissaolollaan, kun vauhdikas ja värikylläisen nätti toiminta pyörii sulavasti ruudulla. Ainoastaan musiikkiraitoihin olisi kaivannut hieman tuhdimpaa kattausta, sillä muutoin persoonalliselta kuulostava renkutus alkaa hiljalleen valua korvista ulos. Joy-Conien ergonomia ei ole varsinaisesti parhaimmillaan kahden tatin veivaamista vaativissa räiskeissä, minkä vuoksi apuun valjastetaan liiketunnistus. Haparoivan startin jälkeen kahden ohjaustavan hybridi toimii yllättävän tarkasti antaen jopa kevyen etulyöntiaseman niille, jotka tyylin jaksavat opetella. Vaihtoehtoisesti on mahdollista tyytyä pelkästään perinteisempiin kontrolleihin esimerkiksi Pro-kapulan turvin.

Splatoon 2 tarjoaa verkossa yhtä hulvattomia hetkiä kuin Switchin kimppakohellusten kuningas, Mario Kart 8 Deluxe. Ainoastaan taistelukenttien ulkopuoliset kömmähdykset tarkoittavat, että täysiä tähtiä lopputulokselle ei voi perustella. Eikä jaetun ruudun puuttuminen edesauta bileiltojen kuninkaalliseksi pääsyssä. Joka tapauksessa peli nousee konsolin nuoren taipaleen kohokohtien kastiin, ja hauskojen verkkohippojen ystäville kyseessä on yksi pätevä lisäsyy harkita laitteen ostoa.

Kirjaudu kommentoidaksesi