Tätä reissua ei tarvitse manata

On tapana sanoa, että aika kultaa muistot. Japanin kielen osaajia ja suurimpia import-hulluja lukuun ottamatta Trials of Manasta ei kellään meistä muistoja kuitenkaan ole, sillä nousevan auringon maassa Seiken Densetsu 3:na tunnettu peli ei koskaan Japanin ulkopuolella ilmestynyt, joten pelillä oli suorastaan myyttinen maine Mana-sarjan parhaana pelinä. Nyt vuoden sisään me härmäläiset olemme saaneet sekä alkuperäisen että kokonaan uusiksi tehdyn version tästä pelistä. Miten uusversio pitää pintansa nykypeleihin nähden? Hyvin, kunhan ei odota ihan Final Fantasy VII Remaken tyylistä totaalista seksiwautykittelyä.

Mana Mana

2000-luvulla lähinnä mobiililaitteilla ja käsikonsoleilla ylläpidetty Mana-sarja sai käytännössä kokonaan uuden elämän viime vuonna Collection of Mana -uudelleenjulkaisun myötä. Se sisälsi koko Seiken Densetsu -trilogian eli Final Fantasy Adventuren, Secret of Manan sekä lähes 24 vuotta julkaisun jälkeen ensimmäistä kertaa Japanin ulkopuolella nähdyn Trials of Manan. Siellä tämä uudelleenjulkaisu tuotiin markkinoille paria vuotta aiemmin ja kun kädenlämpöinen Secret of Mana -remake oli saatu samana vuonna valmiiksi, tiimi alkoi sen jälkeen väsäämään 3D-versiota Trials of Manasta, jonka tarkoituksena oli tällä kertaa olla hiilikopion sijaan alusta alkaen uusiksi tehty versio vanhasta klassikosta. Kuin varkain pelisarja oli jälleen fanien huulilla ja nyt jännityksellä odotettu uusversiokin on vihdoin valmis.

Pelin juoni on aitoa ysäriä. Maailmaa ei luonut jumala, vaan manan jumalatar, joka päihitti kahdeksan pahaa Benevodonia, laittoi örkit manakivien sisään säppiin, loi itsestään manapuun ja vaipui uneen. Mana ohjaa tässä maailmassa harmoniaa, joka kuvastaa ikään kuin maailmanrauhaa. Pelin alkaessa maailmanrauha on kuitenkin rikkoutumassa, sillä pahikset haaveilevat päästävänsä Benevodonit valloilleen ja hyödyntävänsä niitä maailmanvalloituksessaan.

Tarina alkaa, kun manapyhätön Faerie-keiju matkaa Astorian kylään ja kertoo pelaajalle, että pyhättö on vaarassa, koska manapuu tekee kuolemaa ja mikäli näin tapahtuu, Benevodonit vapautuvat ja tuhoavat vuorenvarmasti maailman. Pelaajan on matkattava kyseiseen paikkaan ja vedettävä manamiekka manapuun juuresta. Vain sen avulla rauha voidaan palauttaa maailmaan. Sitä ennen pelaajan on löydettävä tarvittava määrä manakiviä ja yhdistettävä niiden voimat. Muuten portti manapyhättöön ei aukea.

Trials of Mana käsittelee edeltäjiään enemmän aikuisempia teemoja. Vaikka yleisilme on värikäs, sarjakuvamainen ja sangen pirteä, kaikki ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan hahmot vierailevat myös synkemmissä paikoissa, kuten kummituslaivassa ja jopa manalassa moikkaamassa vanhaa vihtahousua. Se on ennen kaikkea kasvutarina, jossa nuoret henkilöt tuskailevat tunteiden, menneisyyden haamujen ja itseluottamuksensa kanssa. Täten peli inhimillistää hahmoja juuri sopivissa määrin, sillä elämisen vaikeus menetyksineen ja kiharaisine perhesuhteineen ovat teemoja, joihin jokainen voi samaistua.

Sekalainen seurakunta ja niiden arvaamattomat polut

Alkajaisiksi valitaan kuudesta hahmosta kolmen jengi, jossa yksi on päähahmo ja kaksi peesaa. Jokainen kokoonpano muokkaa läpipeluuta hieman, joten uudelleenpeluuarvoa on todella mittavasti. Tämä pätee myös alkuperäiseen Super Famicom -versioon, joten se oli aikoinaan sangen kunnianhimoinen tuotos. Valitsin omaan sakkiini paalupaikalle silkalla voimalla operoivan, lähitaisteluun luottavan ja porukan päheimmän tukan omaavan Duranin sekä vierelle taikoihin luottavan Angelan ja pienempää miekkaa sekä taikoja käyttävän Hawkeyen. Vaihtopenkille jäivät puhetavallaan suuresti ärsyttävä Charlotte, Ferolian prinssi Kevin sekä Laurentin prinsessa Riesz. Jokaiseen näistä törmätään kuitenkin tarinan aikana, mutta melko pikaisesti.

Menneisyydestä on tarttunut mukaan myös reaaliajassa tapahtuva taistelu, jonka aikana voi hyödyntää tuttua rengasvalikkoa, josta valitaan tarvittavat hyödykkeet ja taiat. Uutuutena on puolestaan battle mode, joka rajaa taistelualueen mäiskinnän ajaksi. Pomotaisteluja lukuun ottamatta niistä voi paeta, kunhan juoksee rajaa vasten muutaman sekunnin ajan. Tekoäly toimii perustaisteluissa riittävän hyvin, mutta pomotaisteluissa heitä sai kaitsea hieman liikaa. Lopulta parissa vaikeammassa taistelussa tyydyin taistelemaan yksin ja säästämään hyödykkeitä pelkästään itseä varten.

Hahmonkehitys on tehty hyvin perinteiseen tapaan. Hahmot keräävät tasoja taistelemalla, eikä niitä juuri kannata pakoilla, sillä varsinkin vaikeimmilla vaikeustasoilla tulee herkästi äitiä ikävä, jos pomotaisteluun menee alikehitettynä. Normal-tasolla pelatessa seikkailu on armollisempi, mielestäni jopa liian helppo. Hard-taso tarjoaa jo sopivasti haastetta kokeneemmillekin pelaajille ja sitä suosittelenkin lämpimästi käyttämään, sillä tällöin seikkailu vaihtui omissa kirjoissani hiukan tylsästä takomisesta haastavampaan ja taktisempaan pelattavaan. Mikäli homma käy liian vaikeaksi, voi vaikeustasoa vaihtaa lennosta.

Yksi mielenkiintoinen mekaniikka, joka on myös pidetty sellaisenaan alkuperäiseen nähden, on viikkosyklit. Yksi vuorokausi on reaaliajassa muutaman kymmenen minuutin mittainen, joten yö- ja päiväajankohdat vaihtuvat tiuhaan. Päivä- ja yöaikaan on myös hiukan erilaisia hyödykkeitä, kuten vain öisin auki oleva musta pörssi, josta on ostettavissa harvinaisempia tuotteita. Jokaiselle viikonpäivälle on oma teema, jolloin esimerkiksi kuu- ja tulitaiat ovat voimakkaampia omina teemavuorokausinaan. Tämä tuo mukavan taktikointilisän taisteluun.

Rytmitys voisi olla parempaakin. Ensimmäiset 10–12 tuntia tarina ja peli kulkevat käsi kädessä, mutta sitten ensin mainittu sysätään tylysti maton alle, jonka jälkeen vain singahdellaan ympäri maailmaa pistämässä porukkaa pinoon. Lopun lähestyessä käsikirjoittajan kynä pysyy taas kädessä ja tarina kaappaa uudemman kerran mukaansa. En ole alkuperäistä pelannut, mutta epäilen miedosti, että ongelma on sieltä peräisin.

Sielu lepää sinfoniaa kuunnellessa, joten voisitko olla hiljaa?

Paljon parjattu Secret of Manan uusversio ei aikoinaan juuri miellyttänyt pelaajia, vaan se näytti muoviselta ja halvalta. Myös itse peli tuntui jokseenkin kankealta ja hitaalta. Lisäksi paljon parranpärinää aiheutti uudistettu musiikki, jonka pelasti lähinnä alkuperäisen SNES-ääniraidan mukanaolo. Onneksi Trials of Mana on toista maata, sillä siihen on selkeästi käytetty enemmän sekä aikaa että resursseja ja se näkyy positiivisesti. Taistelumekaniikka on sulavan mielekästä oikean vaikeustason löytyessä ja toimii mallikkaasti ajoittaisia tekoälyn toilailuja lukuun ottamatta. Ainoat ongelmat tuottaa pelaajan hallinnassa oleva kamera, joka tahtoo vähän jäädä jalkoihin tiukimmissa paikoissa. Onneksi lock-on -systeemi auttaa.

Pelin grafiikka on siis kokenut aimo harppauksen edeltäjästään. Vaikka nytkin budjetin pienuuden huomaa paikoin suttuisista tekstuureista ja pienistä yksityiskohtien puutteesta, pelin yleinen ilme on kuitenkin todella nätti ja miellyttävä katsella. Vertailujen perusteella graafinen ilme ei jää juuri jälkeen voimakkaampien konsoleiden ulkoasuun verrattuna, mutta valitettavasti ruudunpäivityksestä ei voi sanoa samaa. Siinä missä isoveljet pyörivät 60 freimin nopeudella, joudutaan Switchillä tyytymään puoleen siitä ja tiukimmissa paikoissa ruudunpäivitys sakkaa oikein urakalla. Onneksi valtaosan ajasta se on vakaa eikä missään vaiheessa pätkimistä voinut syyttää omista epäonnistumisista, sillä ohjauksessa ei tuntunut olevan viivettä missään vaiheessa.

Äänimaailma on jokseenkin kaksijakoista. Kaupungeissa ihmiset puhuvat puhekuplin ja hyvin pelkistetysti muutamalla sanalla, mutta välinäytöksiin on panostettu enemmän. Näihin sisältyy myös ääninäyttelyä, joka tuntuu alkuun lähinnä rasittavalta. Lopulta siihen tottuu, kun hyväksyy sen tosiseikan, että tyylillisesti se edustaa enemmän 80–90-luvun piirrettyjä. Tämä pätee sekä englanninkieliseen että japaninkieliseen ääninäyttelyyn. Vika ei mielestäni ole itse ääninäyttelijöissä, vaan koskemattomassa lokalisaatiossa, joka on auttamatta vähän vanhanaikainen. En myöskään ole varma, onko ääniohjaajana toiminut henkilö ollut ihan tehtäviensä tasalla, sillä taso saattaa heitellä kovasti jopa saman välinäytöksen aikana. Oh well.

Musiikki puolestaan on pääosin mainiota, joskin biisit ovat retrotaustastaan johtuen melko lyhyitä. Pelaajan valittavana on alkuperäinen Super Famicom -ääniraita sekä uusi orkestroitu versio. Vaikka alkuperäinen on kieltämättä sangen pätevä, on uusi versio entistä parempaa kuunneltavaa. Uudet sävellykset päivittävät musiikkia juuri oikeista paikoista. Nykyaikaisien instrumenttien ansiosta biiseissä on nyt tehoa ja tenhoa, jota ei ollut mahdollista luoda Super Famicomin äänipiirillä. Se on myös tehty alkuperäissäveltäjä Hiroki Kikutan valvovan silmän alla, jonka ansiosta kappaleet tuntuvat edelleen yhtä tuoreilta kuin vuonna 1995.

Miten uusversio pitää pintansa nykypeleihin nähden? Hyvin, kunhan ei odota ihan Final Fantasy VII Remaken tyylistä totaalista seksiwautykittelyä.

Toiset ovat luotuja kulkemaan

Koska Trials of Mana on lisätystä ulottuvuudesta huolimatta melko maltillinen uusversio verrattuna esim. edellä mainittuun FFVII:aan ja Resident Evil 2:een, pelin iän huomaa parhaiten pienehköistä alueista, yleisestä virtaviivaisuudesta sekä hahmojen paikoin pelkistetystä dialogista, jotka on tuotu nykyhetkeen sellaisenaan. Sivutehtäviä ei ole käytännössä lainkaan, mutta se ei itseäni juuri haitannut. Täyteen tungettuja avoimen maailman pelejä on niin runsaasti tarjolla, että tuntuu todella piristävältä pelata jotain, joka tuntuu oikeasti videopeliltä ilman turhia velvoitteita. Sen kuin etenet, tutkit ja pistät porukkaa pinoon! Välillä käydään kylässä lepäämässä, hankkimassa parempaa tavaraa sekä lisää hyödykkeitä ja sitten suunnataan taas kohti uutta määränpäätä.

Trials of Mana on kaiken kaikkiaan onnistunut uudelleenlämmittely vanhasta klassikosta ja malliesimerkki hyvin tehdystä uusversiosta. Jätetään paikalleen se, mikä toimii ja tehdään tarvittavat muutokset nykypelaajia silmällä pitäen. Se sai minut pitkästä aikaa innostumaan sarjasta aivan uudella tavalla. Retro, mutta ah, niin raikas ote piti helposti otteessaan koko seikkailun ajan. On hämmästyttävää, että 25 vuotta sitten luotu pohjapiirustus tuntuu edelleen näin tuoreelta. Toivon todella, että tämäkin sarja saisi vielä joskus sen ansaitun kolmen A:n julkaisunsa.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi