Sonyn God of War -pelisarja on useimmille pelaajille tuttu, vaikkei omistaisikaan Playstationia. Veriselle mätölle on ollut vain vähän kilpailijoita muilla konsoleilla. Live Arcadessa julkaistu Bloodforge ilmoittautuu haastajaksi mutta selviää hädin tuskin areenalle asti.

Kuolemanlinja

Bloodforgen tarina alkaa, kun päähenkilö Crom palaa metsästysreissulta ja löytää kotinsa poltettuna. Kun vaimokin vielä heittää henkensä, lähtee barbaari kostamaan tilanteen aiheuttaneille jumalille. Matkan varrella listitään kaikki muutkin kohdalle osuvat kuolevaiset ja kuolemattomat.

Kostaminen on yksioikoista ja vakavaa puuhaa. Samat adjektiivit kuvaavat myös Cromia, jonka tunnetila vaihtelee vain ärtymyksestä raivoon ja takaisin. Ääninäyttelijän tehtävä on harvinaisen helppo, kun kaikki vuorosanat karjutaan tai muristaan samalla nuotilla. Myös sivuhahmot ovat varsin yksipuolista sakkia.

Soturin tuskaan on helppo samaistua, sillä Bloodforgen pelaaminen on ajoittaista kärsimysnäytelmää. Riisuttu taistelusysteemi soveltuu heikosti kamppailuun useampaa vastustajaa vastaan. Väistäminen on kömpelöä eikä torjuntanappia ole, joten väkijoukon keskellä ottaa pakosti osumaa. Parhaiten kahinoissa pärjää, kun pitää etäisyyden ja harventaa vihollislaumaa varsijousella. Hauskaa se ei tietenkään ole.

Kun saivat pelkkää harmaata

Pelin kamera paljastuu kahinoita karummaksi kompastuskiveksi. Kuvakulma seuraa sankaria melko läheltä muttei pysy toiminnassa mukana. Erityisesti lopetusliikkeiden jälkeen pelaaja joutuu itse kääntelemään kameraa, jotta löytää loput lahdattavat. Kelttiläinen kameramies heiluu villisti, mikä ei ainakaan selkeytä tilannetta.

Muuten pelin tyyli toimii kohtalaisesti. Väkivalta on vedetty kerralla överiksi, joten veriroiskeet ja irtoraajat lentävät komeissa kaarissa. Näyttävimmillään Bloodforge on suurimmissa pomotaisteluissa, joissa jumalia hakataan halki, poikki ja pinoon kunnes viimeinenkin sisäelin on luovuttanut.

Vaikka verenpunainen käykin nopeasti tutuksi, on muut värit pidetty minimissä. Piirretyissä valikoissa ratkaisu näyttää komealta. Pelissä tehokeino ei toimi aivan yhtä hyvin. Osa ympäristöistä kaipaisi lisäväriä tylsän harmauden tilalle. Puitteet ovat usein mahtipontisia, mutta Unrealin moottorilla toteutetuista grafiikoista huomaa, että kyseessä on pieni latauspeli. Karusta ulkoasusta huolimatta peli pätkii suurissa kahakoissa.

Pitkä putki

Bloodforgen läpäisyyn kuluu kuutisen tuntia – tosin tekele tuntuu pidemmältä. Lisäsisältöä on niukasti. Kavereiden kanssa voi kilpailla vuodatetun veren määrässä. Lisäksi vihollisaaltoja pystyy mättämään haastetilassa. Itse toiminta on kuitenkin sen verran tylsää, ettei sen pariin palaaminen innosta.

Epäonnistunut taistelu on syy Bloodforgen turmioon, sillä juuri muuta annettavaa pelillä ei ole. Kun yksi taistelu on voitettu, siirtyy pelaaja seuraavalle aukiolle, jossa kohdataan uudet vastustajat. Alueelta voi jatkaa vasta, kun kaikki vihulaiset ovat kanveesissa. Sama toistetaan kymmeniä kertoja, kunnes lopputekstit vierähtävät ruutuun. Kuivaa kahinointia piristetään pikkuhiljaa uusilla aseilla ja kyvyillä, mutta mielenkiintoiseksi se ei muutu.

Halvoille latauspeleille annetaan usein paljon anteeksi. 1200 MS-pisteen (noin 15 euroa) Bloodforge ei kuitenkaan ole tuhlaamisen arvoinen, kun samalla hinnalla saa Trials Evolutionin kaltaisia laatunimikkeitä. Bloodforge on köyhän miehen God of War, mutta maksamalla murto-osan hinnasta saa tällä kertaa vain murto-osan laadusta.