Wiin elinkaaren lähestyessä loppuaan pelaajia on hemmoteltu kahdella hienolla japanilaisella roolipelillä. Nyt valikoimaa on saapunut täydentämään odotettu Pandora’s Tower, jonka odotetaan olevan laitteen viimeisiä suuria seikkailuja. Kieroutuneella juonella kuorrutettu eepos on kuin tuulahdus menneisyydestä, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka peli ei ehkä miellytä kaikkia nykypelaajia, sitä ei ainakaan voi syyttää yrityksen puutteesta.

Kolmetoista tornia

Kauniin Elena-neidon lauluesitys saa yllättävän käänteen, kun mystinen hirviö ilmestyy langettamaan kirouksen nuorikon ylle. Naisen kurjaksi kohtaloksi paljastuu muodonmuutos inhaksi otukseksi. Epätoivoiseen tilanteeseen on onneksi parannuskeino, joka ei tietenkään ole sieltä yksinkertaisimmasta päästä. Tarinan pelottoman sankarin Aeronin on suunnattava kulkunsa kolmeentoista eri torniin, joita asuttavat Mestareiksi kutsutut massiiviset hirviöt. Moiset otukset on passitettava autuaammille metsästysmaille, mutta se ei vielä riitä kirouksen raukeamiseen. Aeronin on revittävä jokaiselta Mestarilta palanen lihaa, joka Elenan on syötävä raakana. Itse ateriointia pääsee seuraamaan välivideoissa. Alkuasetelma on siis varsin herkullinen.

Pelimaailman keskiönä toimii observatorio, jossa kerätään voimia tornien koluamisen välissä. Elenan lisäksi lepopaikkaa asuttaa kummallinen vanha nainen Mavda, joka kantaa selässään luurangolta näyttävää ukkelia. Muori toimii kauppiaana, joka myös parantelee aseita ja valmistaa sekä tarvittaessa korjaa tavaroita, kunhan oikeat ainekset ovat kasassa. Rahaa ja raaka-aineita saa tapetuilta vihollisilta. Observatoriossa ylläpidetään suhdetta Elenaan antamalla hänelle erilaisia lahjoja, joista voi olla hyötyä myös Aeronille.

Torniin saavuttaessa ruudun alalaidassa oleva aikamittari alkaa kulua. Mikäli aika loppuu kesken, muuttuu Elena hirviöksi ja peli on menetetty. Muodonmuutosta voi hidastaa viemällä hänelle pienemmistä hirviöistä revittyä lihaa. Tornissa odottavan Mestarin huone on lukittu ketjuilla, jotka on avattava ennen olennon kohtaamista. Jokainen linnoitus on siis itsessään eräänlainen hyvin suunniteltu arvoitus selvitettäväksi.

Towervania

Pandora’s Tower tuo mieleen Playstation 2:n aikaiset Castlevaniat, eikä vähiten Aeronin käyttämän ruoskamaisen ketjun ansiosta. Toimintaa seurataan kiinteistä kamerakulmista, jotka paikoin hankaloittavat sekä ohjausta että taistelua. Ongelma ei ole ylitsepääsemätön, vaikka se aiheuttaakin ajoittain pientä ärsytystä. Vihollisia teurastetaan pääasiassa miekalla, mutta myös ketjua voi käyttää apuna. Ruoskan korvike toimii myös ratkaisevassa asemassa monenlaisten pulmien selvittämisessä. Ohjattavuuden suhteen Wiimoten ja Nunchuckin yhdistelmä on paras vaihtoehto, sillä Classic-ohjaimella ketjun käyttö muuttuu hitaaksi ja kankeaksi. Kontrollit toimivat pienen opettelun jälkeen ilman suurempia moitteita.

Ulkoasultaan peli on kaksijakoinen tapaus. Kuvasuunnittelu on paikoin todella onnistunutta, mutta epätarkat tekstuurit tekevät kokonaisuudesta suttuisen. Värien käyttökin on kovin rajoittunutta, mikä vain korostaa grafiikan rujoutta. Ruudunpäivitys notkahtelee paikoin melkoisesti, häiriten osaltaan kiihkeitä taisteluita. Tarinaa kuljettavat välivideot ovat huomattavasti komeampaa katseltavaa. Musiikki on suurimmaksi osaksi lajityypin perinteitä noudattavaa ja nousee parhaiten esille lähinnä pomotaisteluissa. Ääninäyttely on vahvaa keskitasoa.

Yrittänyttä ei laiteta

Pandora’s Towerissa on potentiaalia, mutta valitettavasti paikoin hyvinkin ontuva toteutus tekee siitä varsin keskinkertaisen kokemuksen. Mikäli tekniset ongelmat on valmis antamaan anteeksi, saa koettavakseen kelpo seikkailun. Vaikeustaso tarjoaa mukavasti haastetta, ja useammat loput huolehtivat uudelleenpeluun arvosta. Jos vanhahtavat toimintaroolipelit Castlevanioiden hengessä kolahtavat, voi arvosanaan lisätä huoletta yhden tähden. Toivottavasti Nintendo tukee tulevaisuudessakin tämän kaltaisia kummajaisia.