"Olisiko aika jo lopettaa?"

Tällainen ajatus pälkähti päähän taas toissayönä puoli kolmen aikaan Assassin's Creed IV Black Flagia pelatessa. No, vastasin silloin että kyllä, ja painuin nukkumaan.

Mutta moni reilu kolmikymppinen kuulee tuon kysymyksen päiväsaikaankin elämässään tärkeiltä ihmisiltä, eikä silloin tarkoiteta vain lopettamista nyt just kauppaan lähdön tai päivällisen vuoksi, vaan konsoleiden pakkaamista pahvilaatikkoon ja roudaamista kellarikomeroon tai Huuto.netin kautta uusille, nuoremmille omistajille.

Itse en ole pelaamistani joutunut kenellekään muulle perustelemaan, mutta miettiessäni, mitä haluaisin tänä vuonna saavuttaa, mikään pelaamiseen liittyvä ei päässyt listalle. Haluan harrastaa enemmän liikuntaa, lukea enemmän ja kehittyä ammatillisesti. Miksi en lopettaisi videopelaamista?

Hauskuuden anatomia

Tilannetta ei paranna se, kun mietin, mihin peleihin olen polttanut aikaani kuluneena vuonna. Bullyn pelaaminen läpi noin neljännen kerran menee vielä kunnioitettavan retroilun piikkiin, mutta miksi ihmeessä käynnistän useamman kerran päivässä Boom Beachin, DragonSoulin tai Clash Royalen kaltaisia pelinkuvatuksia? Ainakaan näiden suunnittelussa ei ole otettu huomioon Raph Kosterin teoriaa pelien hauskuudesta. Koster kun väittää, että pelit ovat hauskoja, koska niissä voi oppia paremmaksi, ja ihminen on evoluution myötä kehittynyt saamaan nautintoa uuden oppimisesta.

Dragon Soul

DragonSoul, peli jossa pääsee rahalla suorittamasta sellaisia osuuksia, joissa ei voi harjoittelemalla tulla paremmaksi

Moni pelaaminen onkin lähinnä mekaanista suorittamista, grindaamista. Esimerkiksi edellä mainittu Assassin's Creed IV: se koostuu erilaisista lähi- tai laivataisteluista, jotka ovat mekaanisesti niin yksinkertaisia, että kaikki opittava on hallussa ensimmäisen kähyn jälkeen. Omaa varustusta täytyy kuitenkin kehittää, mikä vaatii yhä uusien ja uusien taisteluiden lähes rutiininomaista naksuttelua läpi palkinnon toivossa. Vähän kuin Civilizationien "vielä yksi kierros"-ilmiö, mutta tyhmempänä.

Mikä on hyödyllistä?

Olen joskus filosofoinut, että tarpeettomien aktiviteettien lisäksi me käytämme aikaa asioihin, jotka ovat välttämättömiä, ja sellaisiin, jotka ovat tärkeitä. Välttämättömiä asioita ovat nukkuminen, elannon hankkiminen, hygieniasta huolehtiminen ja vastaavat. Tärkeitä asioita ovat ystävien kanssa vietetty aika, musiikki, elokuvat, penkkiurheilu ja jopa videopelit. Välttämätöntä on sellainen, jota ilman emme pysy hengissä. Tärkeätä on sellainen, jota ilman hengissä pysymisellä ei ole merkitystä. Winston Churchillin väitetään (ilmeisestikin virheellisesti) sota-aikana tokaisseen, kun häntä vaadittiin leikkaamaan valtion kulttuurimenoja: "Minkä vuoksi me sitten taistelisimme?"

Pystyisin varmasti rationalisoimaan pelaamistani. Opin siitä kieliä. Kehitän hienomotoriikkaani. Panen älynystyrät koetukselle. Alennan verenpainetta rentoutumalla (no tämä nyt on ihan täyttä puppua; oletko koskaan nähnyt aikuista miestä ottamassa pataan Call of Dutyssa?). Kaikki varmasti ihan järkevän kuuloisia syitä, joista yksikään ei kestä kriittistä tarkastelua. Ainoa oikea, ja itselleni täysin riittävä syy on, että saan pelaamisesta mielihyvää. Johtui se sitten Destinyn ohessa harrastatusta tyhjänjauhannasta, Bullyssa saavutetusta platina-trophysta tai Titanfall 2:n tyydyttävääkin tyydyttävämmästä pelimekaniikasta.

Ei videopelaamisesta siis ole hyötyä. Ei ole monesta muustakaan asiasta. En minä elä tehdäkseni pelkästään hyödyllisiä juttuja. Eikä alkanutkaan vuosi ole vielä se, jolloin totean lopullisesti, että nyt on aika lopettaa.