Segan Mega Drive eli 90-luvulla superviileää kulta-aikaansa. Tasaisen mainioita pelikokemuksia tipahteli liukuhihnalta, ja Nintendon kanssa väännettiin kättä old-schoolisti, ihanan röyhkeään tyyliin. Yksi näkyvimmistä pelisarjoista tuohon aikaan oli Streets of Rage, joka kolmella osallaan oli koko konsolin elinkaaren ehdotonta eliittiä. Jotain kuitenkin tapahtui Saturn-aikakaudelle siirtyessä, saatiinhan sarjan neljättä inkarnaatiota odotella hulppeat 26 vuotta.

Streets of Rage 4 on loistavalla Wonder Boy: The Dragon’s Trap -uusioversiolla kannuksensa hankkineiden Lizardcuben ja Dotemun käsialaa. Pelistä huokuu rakkaus lähdemateriaaliin, niin pilkuntarkasti valtaosa alkuperäisteosten koukuista ja koukeroista on jälleen onnistuttu siirtämään nykyaikaan. Pyörää ei ole edes yritetty keksiä uudelleen, vaan 90-luvulla mätkintänsä pelanneet ovat raivokkailla kaduilla välittömästi aivan kuin kotonaan – ihastuttavaa fanipalvelua siis joka suhteessa!

Juonellahan ei ole suuresti väliä, mutta käydään nyt pikaisesti läpi. Tarina ajoittuu kymmenisen vuotta Streets of Rage 3:n jälkeen, jolloin aiempien pelien pääpahis Mr. X on saatu kunnialla telkein taakse. Kuten niin usein aikana, ennen kuin käsikirjoitusten piti olla Inception-tasoa, jostain kohoaa Mr. X:n lasten (enpä olisi arvannut!) johtama uusi rikollissyndikaatti, jonka tavoitteena on saada Wood Oak City haltuunsa hypnoottisen musiikin avulla – no niinpä tietysti!

Parta-Axel, pikseli-Axel, kuka, mitä, hä?

Tätä rikollisen nerokasta suunnitelmaa saapuu estämään sekalainen kööri edellispelistä tuttuja sankareita. Aluksi käytettävissä ovat charmantisti vanhentunut Axel, rautaiset reidet omaava Blaze Fielding, sähkökitaraansa heilutteleva Cherry Hunter sekä kyberneettisesti ehostettu Floyd Iraia. Cherry ja Floyd ovat uusia tulokkaita, mutta heitäkään ei ole temmattu tuulesta, sillä kaksikolla on suoria yhteyksiä vanhoihin tuttuihin nyrkkisankareihin. Tuoreet lisäykset sopivat kokonaisuuteen mukavasti, ja alussa avoinna olevasta nelikosta löytää taatusti oman suosikkinsa.

Kööri toki kasvaa parin tunnin turpakäräjien aikana hieman, ja ankaralla pistegrindillä tarjolle saadaan vielä kaikkien alkuperäissankareiden pikseliversiot pelimekaniikkoineen kaikkineen. Aivan mainio lisä, ja jotenkin koko hämmentävä sekametelisoppa on saatu toimimaan yhteen. Vihollisia voi siis erikoisimmassa tilanteessa kurmottaa neljän pelaajan kera samanaikaisesti, jolloin mukana kahinoissa saattavat olla vaikkapa Streets of Ragesta tuttu pikseli-Axel, samaisen hahmon Streets of Rage 2 -versio, piirrostyylillä toteutettu parta-Axel ja esimerkiksi täysin uusi tuttavuus Cherry. Mahtavaa paneutumista kehittäjiltä, sen verran pikselintarkasti vanhat hahmot ja salaiset retrokentät on tuotu modernimpaan miljööseen.

Turpiinvedon pyhä yhteys

Alkuperäisten Streets of Rage -pelien kivijalka ei ole murentunut lainkaan vuosien saatossa, päinvastoin se on ehkäpä vahvempi kuin koskaan aiemmin. Haastetta ei luoda järin haastavilla näppäinkomboilla, vaan ne parhaimmat suoritukset saa liikkumalla miljöössä sulavasti myös syvyyssuunnassa. Pahiksia valuu välillä paikalle oikealta ja vasemmalta, mutta nehän kaatuvat kyllä, kun muistaa noudattaa jatkuvasti oikea-aikaisen turpiinvedon ja liikkumisen pyhää yhteyttä. Retroilijoita miellyttää myös legacy-kontrollit, jolloin kaikki liikkeet hoidetaan käytännössä kolmella napilla – enempäähän ei nimittäin edes tarvita!

Tokihan jotain uuttakin on kuvioihin tuotu, voihan liikkeitä esimerkiksi combottaa pomputtamalla pahista ruudun reunaa vasten, mikä ei ollut aikoinaan mahdollista. Kättä pidempääkin on tarjolla reilusti aiempaa enemmän ja monipuolisemmin. Homma nousee aivan uusiin sfääreihin esimerkiksi dojo-kentässä, jossa maa on solkenaan erilaisia keihäitä, miekkoja ja tikareita – joita voi muuten tätä nykyä myös napata haltuun suoraan lennosta. Meininki on paikoitellen aiempaa hektisempää, mutta ei silti missään vaiheessa liiaksi.

Käsinpiirrettyä kauneutta

Wonder Boystä tuttua visuaalista tyyliä hyödynnetään myös uudessa Streets of Ragessa. Ennakkokuvien perusteella valinta vaikutti kyseenalaiselta, jopa tylsältä, mutta loppupeleissä taidesuunnittelu on vertaansa vailla. Niin Wood Oak Cityn kadut kuin tutut vihulaisetkin on piirretty alusta loppuun käsin sellaisella antaumuksella, että oksat pois. Hattua täytyy nostaa kehittäjille, sen verran esimerkillisesti lähdemateriaalia hyödynnetään kontrollien ja teemojen lisäksi myös taidesuunnittelun puolella.

Streets of Ragen vinksahtaneen mainio ääniraita on kerännyt vuosien saatossa ansaittua kulttimainetta. Ranskalaisen Olivier Derivieren modernisoidut kappaleet jatkavat samalla linjalla, vieläpä erittäin onnistuneesti. Onpa jopa alkuperäisteosten Yuzo Koshiro saatu mukaan tuomaan kokonaisuuteen sitä aitoa autenttisuutta. Ainiin, ja options-valikon taakse on piilotettu myös mahdollisuus kytkeä päälle ihka-alkuperäinen soundtrack – kulttuuriteko jo itsessään.

Itse 12 kentän muodostama perustarina on tahkottu alkuperäisteosten tapaan läpi alle parissa tunnissa. Peliseuraa voi haeskella myös verkosta, joskin ankara verkkoviive ja pätkivät yhteydet tekivät jokaisesta kokeilusta käytännössä kelvottoman kokemuksen. Toivoa sopii, että ongelmat saadaan korjattua ennemmin tai myöhemmin. Kuriositeetiksi jäävä kaksintaistelukin on mukana, mutta myönnettäköön: ei tämä mikään Street Fighter ole, tai edes yritä olla.

Ne vanhat ajat, kyllä ne olivat hyviä aikoja ne!

Streets of Rage 4 on simppeliydessään nerokas jatko-osa, jolle on ehdottomasti paikkansa nykypelien joukossa. Peli miellyttää satavarmasti allekirjoittaneen kaltaisia nostalgikkoja, sortumatta modernin pelaamisen suuruudenhulluuteen. Yleissivistäkää itseänne ja menkää hutkimaan pahiksia turpaan, äkkiä sittenkin!

Se toinen näkökulma (Teksti: Toni Turunen)

Vastaavanlaista seikkailumätkintää ei ole tullut pelattua sitten retrovuosien, kun Final Fightit, Double Dragonit ja Dragonninja olivat seikkailutappelupelien kuuminta hottia, niin konsolilla, tietokoneella kuin kolikkopeliversionakin. Viimeisimmät muistot ovat Puuhamaasta, jossa kaikki muu oli tylsää paitsi loputtomilla krediiteillä varustetut taitopelit. Juuri tuolla pelasin ensimmäistä kertaa Streets of Rage -pelin ensimmäisen osan cooppina alusta loppuun asti.

Pitkän tauon jälkeen olin saman tien koukussa, en halunnut missään vaiheessa päästää ohjainta irti käsistäni. Heittäydyin taistelutantereelle niin innokkaasti mukaan, etten välittänyt edes lukea kontrolleja, vaan opettelin ne matkalla. Blaze oli ensimmäinen valintani, sillä muistin nähneeni aikamoista dominointia kyseisellä hahmolla jossakin striimissä. Easy-tasolla kahlattu tarina tuntui suorastaan naurettavan helpolta, sillä lisäelämiä on tarjolla peräti kuusi kappaletta. Kaiken kukkuraksi pisteillä irtoaa yleensä 1-2 elämää lisää per taso, joten voidaan puhua rehellisesti nyyppätasosta. Runsaatkaan kuolemat eivät haittaa, sillä jokaisessa kentässä on vaikeustason mukainen aloituselämämäärä.

Haastetta kerrakseen

Streets of Rage 4 on siitä jännä, että sen parissa pystyy viihtymään pitkään, toistosta huolimatta. Vaikka tarina on nähty ja kuultu, niin uusi kierros houkuttaa suuresti. Aina voi valita uuden hahmon tai vaikeamman tason, ja yrittää parantaa arvosanaa aiemmasta. Ilahduttavasti myös sohva-coop on mahdollinen, ja ainakin PlayStation 4:llä pelatessa yhteistyöpeli toimi vaivattomasti SharePlayn kautta. Kaverin saa siis mukaan, vaikka tämä ei omistaisi tekelettä ollenkaan. Tallennusslotteja on kolme, joten oma urakointi kulkee mukavasti mukana kimppapelin rinnalla.

Tarinan lisäksi mukana on myös niin sanottu "pomoruni", jossa taistellaan pääpahiksia vastaan yksi kerrallaan. Pomorunin vaikeustaso vaikutti jo normaalitasolla suorastaan murhaavalta, sillä kymmenien yritysten jälkeen paras saavutus oli kolmas loppupomo kätyreineen. Epäonnistumiset eivät kuitenkaan harmita, sillä tehtävien sykli on nopea ja mahdollisuus vaihtaa uuteen taistelijaan tapahtuu sekunneissa, ja taas päästään mättämään pahiksia leukaperiin.

Olen myyty

Kun katsoo pakettia kokonaisuutena, niin tämä aikamatka ysärivuosilta tähän päivään kannatti nähdä. Teknisesti Streets of Rage 4 on erinomaisesti toteutettu, musiikit ovat upeita ja tempoon sopivia, ja toistaminen on harvoin näin kivaa. Tähän päälle pienet pelinsisäiset yllätykset, eläväisen oloiset hahmot ja kunnollinen haaste saavat uutukaisen maistumaan pitkään hyvältä. Tarina on toki vain lisämauste, mutta itse nauroin sen tavalle edetä – ensin mätkitään kentän pomo maanrakoon, ja sitten jutellaan mukavia tämän kanssa. Kyllä kiitos, tällaista voi vain arvostaa. Sama arvosana kuin Jaakon antama.