Kokeillaan nyt, kun kerta kuuluu palveluun

Aikanaan tiettyjä elokuvia tehtiin suoraan videomarkkinoita varten. Nämä olivat yleensä pienen budjetin eksploitaatiota, kauhua tai halpaa sci-fiä. Sellaisia leffoja, joille löytyi yleisö, mutta vain niistä, jotka tykkäsivät koluta videovuokraamojen tunkkaisia nurkkia. Niille elokuville parasta oli se, jos tuotanto keräsi budjetin verran rahaa takaisin. Nykyään samaa terminologiaa käytetään hieman muokatusti. Monet vastaavat tekeleet päätyvät Netflixiin, jossa kokeillaan kaikkea siinä toivossa, että joku katsoisi huononkin pätkän, koska se on osa kuukausimaksullista palvelua.

Muutaman vuoden jälkeen alkaa tuntua siltä, että pelialan versio tästä olisi Xboxin oma Games Pass -palvelu. Ainakin jos Redfallin kaltaisia pelejä käytetään esimerkkinä.

Redfall: tyhjät kadut

Kuiviin imettyjä ideoita

Redfall lainaa hyvin liberaalisti Left 4 Dead -sarjan rakenteista. Neljälle pelaajalle suunniteltu toimintaseikkailu on kokoelma pieniä tehtäviä, joiden perimmäisenä tarkoituksena on pistää sadottain hirviöitä mullan alle, samalla kun kerätään tarpeeksi kamaa selviytyäkseen tulevista koitoksista. Toisin kuin esikuvissaan, Redfallin maailma on valtaosin avoin, mitä pääsee tutkimaan lähestulkoon heti alusta alkaen. Ainakin teoriassa. Käytännössä pieni rannikkokaupunki on staattinen ja eloton, eikä sieltä löydy paljoakaan tekemistä tehtävien ohella. Entistä turhauttavammaksi koko tilanteen tekee se, ettei tehtäviä voi aloittaa tai edistää ilman, että ne ensin valitsee pääkallopaikan komentokeskuksesta.

Samalla valtaosa tehtävistä noudattaa hyvin kliseistä ja tympeää kaavaa. Etsi esine X ja vie se paikkaan Y, mene paikkaan A ja tapa tyypit B. Tarjolla on hurmeinen maailma kauhua, mutta kenttä ja tehtäväsuunnittelun mielikuvitus laahaa perässä kuin rampa kaakki. Useampaa tehtävää ei voi käynnistää samaan aikaan, eikä uusia tarinantynkiä voi löytää sattumalta maailmasta. Kaikki on kiinni tylsässä rakenteessa, joka oli toimivaa ehkä 20 vuotta sitten, mutta nykyään tuntuu auttamattoman raihnaiselta.

Valtaosa Redfallin pelaamisesta kuluu edestakaiseen juoksenteluun ja turhauttavaan nysväämiseen. Maailmaa tapittavat hirviöt ja pahikset ovat klooneja toisistaan muutamia irtiottoja lukuunottamatta, eikä niiden listiminen tuo sellaista iloa, mitä tältä lajityypiltä odottaisi. Rivisotilaat ovat kultisteja, heistä hieman vaikeammat ovat ulkopuolisia yksityisen firman palkkasotilaita. Siihen vielä päälle vampyyrit, jotka pääasiassa ovat ihan perinteisiä torahampaita. Välillä vastaan tulee Left 4 Dead -tyylisiä irtiottoja, kuten pelaajia tarkkailevia lepakkomaisia otuksia tai verenimijöitä, joiden kieli toimii ruoskan lailla. Vaihteluksi tätä ei kuitenkaan voi kutsua, vaikka peli lopulta vie muutamiin uusin maisemiin mitä pidemmälle tarina etenee.

Redfall: verenimijä lähikuvassa

Mikä sukupolvi olikaan kyseessä?

Teoriassa itseään toistavat viholliset eivät haittaisi, jos niitä olisi edes kiva katsoa. Kehittäjä Arkane Studios on aiemmin kunnostautunut yhtenä parhaista maailmanrakentajista, joita pelialalta löytyy. Mutta jostain syystä tätä taitoa on vaikea löytää Redfallin hajuttomasta ja mauttomasta kokonaisuudesta. Muutamat ideat pistävät silmään hyvällä tavalla, kuten mereltä noussut hyökyaalto, joka on jäätynyt paikalleen ikuisen auringonpimennyksen alle. Sen luomat mielikuvat ovat H.P. Lovecraftia parhaimmillaan. Merenpohja täyttyy niin ikivanhoista kuin uusista veneistä, sekä niistä sieluista, jotka eivät pääsee pakoon.

Nämä ovat ensimmäinen asia, jota pelaaja näkee Redfallista. Hetken aikaa tuntuu siltä, että luvassa on uusi Dishonored, joka häikäisee mielikuvituksellisella kerronalla kerta toisensa jälkeen.

Näin ei kuitenkaan käy.

Redfall: kaukaa katsottuna maailma on nätti

Redfall nimittäin tuntuu, näyttää ja kuulostaa keskeneräiseltä peliltä. Siitä huokuu Early Access -nimikkeen epävarmuus ja viimeistelemättömyys. Ideat ovat hyviä, mutta niiden toteutus on jäänyt puolitiehen.

Visuaalinen toteutus on jättimäinen sekasotku. Osa pelin alueista näyttää ihan hyvältä, joskin selkeästi aikansa elänyt pelimoottori vetelee viimeisiään jo ties kuinka monetta vuotta. Auringon osuessa juuri oikeaan paikkaan peliä voisi luulla jopa nätiksi. Ainakin hetkittäin.

Mutta loput alueista ovat kokoelma toistettuja elementtejä, joista yksikään ei näytä valmiilta. Lehdet värisevät puissa, piirtoetäisyys heittelee, hahmot ilmestyvät paikalleen tyhjästä, animaatiot takkuavat. Jos yhtäkään paikkaa pysähtyy tutkimaan edes hetkeäkään kauemmin voi huomata, miten toheloita virheitä on päässyt livahtamaan lopulliseen julkaisuun. Jopa kovemman luokan PC:llä ja grafiiset asetukset vedettynä tappiin, Redfall on monin paikoin suorastaan tympeää katsottavaa.

Redfall: graafiset asetukset tapissa

Sama pätee tekoälyyn ja vihollisparviin, jotka tuntuvat kuumeisesti etsivän tapoja tuottaa pettymyksiä. Taistelut yleensä toistavat samaa kaavaa. Viholliset ilmestyvät tyhjästä, mutta vain muutaman kerrallaan, jolloin pelin kuvanpäivitys romahtaa totaalisesti. Pahikset tulittavat pelaajan suuntaan taukoamatta, mutta on vaikea hahmottaa, mistä tulitus lopulta tulee. Tämä johtuu siitä, että pelin äänet ovat täysin rikki. Välillä kaikki efektit ja dialogit pyörivät samaan aikaan, välillä taas niitä ei kuule ollenkaan.

Ei siinä mitään, sillä pahikset onneksi ovat tyhmempiä kuin varastollinen saappaita. Usein riittää, että kiertää vain oikealle tai vasemmalle, jolloin kultistit unohtavat mitä olivat tekemässä juuri sillä hetkellä. Yhdessä kahakassa koko poppoo juoksi talon takaovesta sisään minun ohitse päästäkseen etuovelle, jossa pelimoottorin muistutti heitä, että tästä kuuluu hyökätä. Tälllöin koko remmi kääntyi ympäri ja tuli vuorotellen ovesta sisään ottamaan kuulan kalloon. Sen jälkeen odoteltiin vielä muutama minuutti, että heidän pakolliset dialogit saivat tilanteesta kiinni. Jos tilanne olisi ainutlaatuinen tai tapahtuisi hyvin harvoin, se ei olisi mainitsemisen arvoinen. Mutta näitä kömmähdyksiä tuli vastaan jatkuvalla syötöllä.

Redfall: ainakin he yrittivät

Välillä taas Redfall ei edes vaivaudu kertomaan, että tilanteessa on meno päällä. Yhden pelikerran aikana hahmoni vain kuoli kuin tyhjästä, kun kankea moottori muisti, että sen piti myös piirtää viholliset ruudulle. Hahmon kuollessa katu täyttyi vampyyreistä, jotka olivat piesseet minua kuin vierasta sikaa. Mikäs siinä, vastahan minä tein heille saman, kun eräässä kämpässä vampyyrit olivat jumittuneet kesken animaation. Koko porukka vain liukui ylös ja alas portaita ilman minkäänlaista reaktiota siihen, että niihin tehtiin uusia tuuletusaukkoja.

Kaiken huipuksi Redfall takkuaa kuin viimeistä päivää. Korkeilla graafisilla asetuksilla se ei pysty tuottamaan edes tasaista 30 kuvaa sekunnissa. Välillä ruudunpäivitys saattaa näyttää yli sataa, mutta jos kehtaakin edes liikkua tyhjällä kadulla, kokonaisuus alkaa tutista kuin viimeistä päivää. Kun asetukset väänti alas noin Medium-tasolle, peli jaksoi pyöriä noin 50 kuvaa sekunnissa tasolla valtaosan ajasta. Mutta ei tietenkään silloin, kun taistelut olivat kuumimmillaan.

Konsolipuolella tilanne ei ole paljon parempi. Xbox Series X -versio on lukittu 1440p resoluutioon ja 30 kuvaan sekunnissa. Nykypäivänä isolta ja kalliilta julkaisulta yhdellä tehokkaimmista konsoleista, mitä maa päällään kantaa, odottaisi huomattavasti parempaa.

Redfall: jännittävä taistelu hautausmaalla

Kaverien kanssa kauhempaa

Yksin pelattuna Redfall on mukiinmenevä tusinateos, ainakin silloin kun se toimii. Se on kuitenkin suunniteltu kaverien kanssa pelattavaksi. Neljän pelaajan moninpeli tarjoilee mahdollisuuden päästä laittamaan epäkuolleita paloiksi heti alusta alkaen. Mutta tässäkin tapauksessa keskeneräinen tekninen toteutus romuttaa haaveet hauskanpidosta.

Redfall on lukittu pääpelaajan etenemiseen, mikä tarkoittaa sitä, että muut pelaajat eivät saa siitä mitään irti. Jos yksikään osallistujista haluaa jatkaa seikkailua omillaan, heidän pitää tyytyä palaamaan takaisin omaan maailmaansa, jossa mikään aiempi teko ei ole vielä tapahtunut. Saavutukset ja tarina ovat siis lukittu vain yhdelle. Päätös on typerä, eikä sille ole perusteluja. Aikanaan tämä johtui siitä, että teknologia ei yksinkertaisesti ollut siinä pisteessä, missä moinen olisi mahdollista. Mutta siitä on jo yli kymmenen vuotta aikaa, kun tämä etappi ylitettiin kertaheitolla.

Samalla moninpeli kärsii ihan samoista audiovisuaalisista lapsuksista, kuin pääpelikin. Useammalla pelaajalla tyhjästä maailmasta tulee entistä autiompi. Kun hirviöitä löytyy, niiden listiminen on hetkellinen irtiotto siitä tarpomisesta, mitä Redfall muuten tarjoaa.

Aluksi mietin, että tämän täytyy johtua tarinasta, joka pohjimmiltaan noudattaa lineaarisen yksinpelin rakenteita. Mutta tämä osoittautua vääräksi, sillä ensimmäisen tunnin jälkeen narratiivi ottaa niin lunkisti, että sitä voisi epäillä kuolleeksi. Sivuhahmot ovat korkeintaan koristeita, eikä missään näy merkkejä siitä hienovaraisuudesta, mitä Dishonoredista löytyi. Redfallin maailma on kuin ensimmäinen vedos, joka kaipaa vielä monta lisäystä kunnes siitä voisi saada irti kiinnostavaa juonta.

Redfall myy itseään nopeatempoisena ja vauhdikkaana toimintamättönä, jossa sankarit pääsevät irrottelemaan erilaisten taitojen avulla epäkuolleiden valtakunnassa. Mutta mikään tästä ei toteudu, kuten voisi odottaa. Aseet ovat sitä samaa tusinakamaa, mitä nähdään jokaisessa pelissä. Taidot ovat suoraan Arkanen muista peleistä. Maailmaa ei voi tutkia omalla tahdilla, mikä tekee avoimesta kaupungista turhan.

Redfall: sitä samaa aseiden kanssa

Ehkä sitten alennusmyynnistä

Redfall on peli, joka herättää kysymyksiä.

Ei siksi, että sen maailma olisi monimutkainen tai syvällinen. Eikä myöskään siksi, että se ansaitsee suurempaa pohdintaa pelitaiteen edistäjänä.

Sen sijaan Redfall herättää kysymyksiä siitä, miten tähän tilanteeseen oikeastaan päädyttiin. Miksei kukaan kysynyt tuotannon aikana, että eivätkös nämä mekaanikat olleet jo vanhoja Dishonoredin julkaisun aikoihin? Eikös meidän kannattaisi odottaa vielä puoli vuotta, eikä julkaista peliä, joka hädin tuskin toimii? Teemmekö me monin- vai yksinpeliä? Muistiko kukaan kirjoittaa tähän tarinaa? Onko tämä valmis?

Miksi kukaan maksaisi yli 70 euroa pelistä, jolta ei löydy omaperäisyyttä edes sen vertaa, mitä pienet indie-julkaisut tarjoavat murto-osalla tästä hinnasta?

Redfall: laatua vaikka muille jakaa