Call of Duty -sarja vannoo elokuvamaisen tyylin nimeen. Valinta, joka aiheuttaa niin hyvää kuin huonoakin vastakaikua. Vasta uusimmalla raudalla on voitu kehittää erittäin vakuuttavia ja painostavia sotapelejä, ja Call of Duty 3 on erittäin esimerkillinen näyttö konetehojen suhteesta immersioon. Ei, en vaihtaisi Wiin ohjaustapaa siihen, mitä Xbox 360 -versio tarjoaa. Call of Duty 3 jos mikä näyttää, että suuren mittakaavan taistot käydään suuren laskentatehon piireissä. Kieltämättä kokemus on vakuuttava ja leukaa saakin poimia lattialta vähän väliä. Suuri on kiusaus, kun kovinkin pasifisti heittäytyy hulluuteen mukaan kuin vanha konkari!
Velvollisuus kutsuu ja kolmas kerta toden sanoo
Jos Call of Duty 2 räjäytti potin, niin kolmas osa räjäyttää koko kasinon. Vahvasti tunnelman nimeen vannova Call of Duty 3 starttaa harjoitusleiriltä, jossa sodantaidon keltanokalle opetetaan teurastamisen muinaiset taidot. Jo alku on vakuuttava; leirin yli lentää lentokoneita, joukot vyöryvät jalan ja tankein sotaan, osa sotilaista yrittää keventää tunnelmaa ja kessu karjuu kliseisesti kuin persuksiin ammuttu karhu. Suhteellisen anonyymi sankarimme, joka hetki sitten ampui keppien päistä kypäriä, huomaa pian olevansa keskellä pahinta verilöylyä.
Pelin aloitus on loistava ja aidosti vakuuttava. Lääkintämiestä huudetaan starshiptroopermaisesti, ruumiita lentää räjähdysten alta solkenaan ja luodit veistävät tukat uuteen uskoon. Vaikka peli sijoittuukin vuoden 1944 Normandian maihinnousuun, ei itse maihinnousua päästä - jälleen - kokemaan. Sen sijaan toiminta alkaa Saint-Lô:sta, kaupungista joka todisti sodan raakuuden pahimmalla mahdollisella tavalla. Kun pelaaja loikkaa alussa kiviaidan yli pommien rankaisemalle aukiolle, on näky karu. Omat joukot vyöryvät lievästi nousevalle aukiolle ja saksalaiset ryysivät vastaan. Räjähdykset heittävät roinaa ja miehiä ilmaan, ja suojaa haetaan hautojen sekä rakennusten takaa. Jo alussa on selvää, että pelin tarjoama kokemus nokittaa menneisyydessä koetut virtuaalisodat 3-0.
Hyvän FPS-pelin tunnistaa yleensä hyvistä kontrolleista. Halo onnistui, Killzone onnistui, Metroid Prime onnistui ja Call of Duty 3 seuraa perässä. Ei mene kuin muutama minuutti ja kontrollit ovat kuin vanha ystävä, jonka piirteitä ei hevillä unohda. Olkanapeista viskataan kranaatit, savut ja normaalit, oikea olkaliipaisin pistää luotia liikkeelle ja vasen vastaava nostaa näkymän lantiolta kasvoille. Tähtääminen on täten tarkempaa, kuten myös vihollisen seuraaminen. Nimittäin näin tähdätessä mahdollisuus osua vähintäänkin tuplaantuu, mutta vastaavasti navigointi hidastuu. Jos edessä päin häämöttävästä tilanteesta tahtoo ottaa enemmänkin selvää, saa vasenta tattia pohjassa pitämällä kiikarit käyttöön. Jos taas Hitlerin kätyrit hakevat liiaksi läheisyyttä, voi moisia kurittaa kiväärin perällä näpäyttämällä oikeaa tattia. Lähitaistelu pelastaakin lukuisia kertoja tilanteen, jossa pahaa aavistamaton sankari latailee hissukseen kivääriä samalla, kun vihollinen ryntää päälle.
Uutena ominaisuutena peli sisältää myös skriptattuja lähitaistoja. Näissä pelaaja pistää hanttiin viholliselle olkaliipaisimia hakkaamalla ja matsi lopetetaan esimerkiksi pikaisella Y-napin huitaisulla. Nämä shenmuemaiset uhkatilanteet ovat kiva pieni lisä, mutta helppoudestaan johtuen eivät kylläkään tarjoa mitään lisähaastetta. Pelin loistava semi-autotähtäys toimii kuin unelma. Kertaakaan en havainnut kontrolleissa mitään vikaa, ja osittain jopa Halon ohjausmekaniikka jäi kakkoseksi. Toisaalta ampuminen käy liiankin helpoksi. Esimerkiksi neljä vierekkäistä vastataistelijaa saa yhden hinnalla, kun tähtäin hakee pikapikaa uutta kohdetta vanhan rientäessä paremmille laitumille.
Toinen maailmansota, minä ja skriptauksen syvä salaisuus
Alun kuolaamisen jälkeen heittäydyin miettimään, miksi peli oikeastaan näyttääkään niin upealta. Nettipeli kun vaikutti jotenkin vaisulta soolokampanjaan verrattuna. Meni tovi ja fiksuna miehenä tokaisin kavereiden vielä ihmetellessä "Tietysti, skriptatut tapahtumat!". Ja oikeassa myös olin. Koskaan ennen en ole missään pelissä todistanut vastaavaa toiminnan ja tapahtumarykelmien määrää kuin Call of Duty 3:ssa. Talo sortuu oikealla, tankki räjähtää atomeiksi edessä, olan yli lentää toveri huudon saattelemana; lentokoneet laskevat pommilastinsa horisonttiin, sotilaat juoksevat suojien taakse, kranaatti lennättää rojun ilmaan; kaikki tämä ja paljon muuta, eikä peli takkuile yhtään. Yksinkertaisesti skriptausta on niin paljon, ettei valmiiksi suunnitellun ja vahingossa sattuneen eroa kykene huomaamaan. Kun kaiken tämän yhdistää lähes satapäisiin sotilasjoukkoihin ja lukuisiin sotakoneisiin on tunne "siellä olemisesta" kerrankin muuta kuin heikkoa mainospuhetta. Kanssasotilaat myös aidosti auttavat, usein jopa liiaksikin ("Hitto, vei mun tapon!") ja yleensäkin nämä tekoälyn ihmelapset näyttävät enimmäkseen fiksuilta. Sama pätee myös vastustajiin, jotka osaavat järjestää varsin viekkaita ansoja.
Skriptaamisella on myös ruma sisarensa, joka välillä näyttää epämiellyttävät kasvonsa. Esimerkiksi, jos pelaaja etenee "liian" nopeasti paikasta a paikkaan b, johtaa tämä siihen, ettei peli pysy perässä. Konkreettisesti tämä hauskuus esiintyy vaikkapa etenemisessä, joka tyssää top tykkänään siihen, ettei pelaaja mennyt perille oikeaa reittiä. Siinä sitten ihmetellään, kun mitään ei tapahdu. Loputtomat vihollisvirrat ovat tietysti selvin esimerkki. Oviin jumiutuvat sotilaat tai pelaajan huomioimatta jättävät viholliset ovat samaa satoa myöskin, tosin harvemmin. Yleisesti ottaen epäloogisuuksia ei liiaksi esiinny, joten mistään tappajavirheestä ei ole kyse.
Loistavan yksinpelin lisäksi Call of Duty 3 tarjoaa hyvän nettipelin, joka kärsii toistaiseksi lastentaudeista. Pelimoodin, kentän ja nettiyhteyden tason voi muun muassa määrittää. Itse pelissä pelaaja valitsee pestinsä, joita on yhteensä seitsemän. Lääkintämies pystyy nostamaan toverit pian kuolevien kirjoille, tukiyksikkö voi jakaa luoteja, tiedustelija osaa sniputtaa sekä pyytää tykistön tulen, näin muutaman mainitakseni. Parasta on, että fragaamisen lisäksi yksikön erityistaitojen käyttäminen tuo pisteitä ja kohottaa tämän arvoastetta. Tyypillisesti ainakin avoimissa ei-rankatuissa matseissa suurin osa pelaajista vain painaa raakaan voimaan luottaen päälle. Matseissa pelin loistava työjako varmasti toimii paremmin, kuten peli yleensäkin. Moninpelin kentät ovat erittäin laajoja ja hyvin suunniteltuja, ja myös erilaisia kulkuneuvoja on kiitettävä määrä. Kentät eivät kuitenkaan sovellu pienen porukan matseihin, mikä on sääli. Jos siis moninpeli kiinnostaa, ovat täyteen ympätty servu tai LAN-bileet ainoa konsti onneen. Nettipeli on viihdyttävä ja toimiva siitäkin huolimatta, että välillä peli potkii aulasta pihalle tai ilmoittaa matsin olevan täynnä, vaikkei näin edes olisi.
"Kenen joukoissa seisot?" Siellä ja täällä
Sota pelataan monesta vinkkelistä, milloin jenkkinä, milloin puolalaisena. Kansalaisuuden vaihto itsessään ei tuo juurikaan lisäiloa, mitä nyt aseet ja aksentit vaihtuvat. Sen sijaan paikasta toiseen pomppiminen mahdollistaa monipuolisen peliympäristön ja tehtävät. Puolalaisilla päästään kruisailemaan tankeilla, ranskalaisilla kaahaillaan autolla ja jenkeillä pistetään epätoivoisesti hanttiin ylivoimaa vastaan Chambois'ssä. Juonta viedään eteenpäin narraattorin ja pelimoottorin pyörittämien välivideoiden kautta. Usein armeijaslangi ja kieltämättä erittäin autenttinen dialogi pistävät pään sekaisin, eikä sijainnista ole mitään tietoa. Noloa myöntää, mutta kauan sain pähkäillä mikä tai kuka on esimerkiksi Jerry tai Maquis. Myös toiminnan ohella dialogia tulee runsaasti, mutta kaiken keskellä sitä harvemmin tulee huomioitua. Omat ja ne toiset onneksi erottaa selvästi, sillä kaverit tunnistaa vihreästä nimestä ja siitä, ettei näitä ainakaan tahallaan voi ampua. Harhalaukauksia ja välillä myös epäilyttäviä iskuja silti tulee silloin tällöin, ja nämä aiheuttavat game overin. Pelleily ei siis kannata.
Audiovisuaalinen anti on parasta näkemääni. Erityisesti savu ja -räjähdysefektit asettavat riman hyvin korkealle. Savukranaatit muuttavat hetkessä ympäristön ja usein ilman näitä eteneminen ei onnistu. Pelimaailma reagoi semirealistisesti räjähdyksiin, valikoiden silti. On kuitenkin kiitettävää, että lankut, ovet, ikkunat, laatikot ja pikkurakennukset voi pistää päreiksi. Ympäristön tuhoutuminen tuo sekin suuren osan tunnelmaa. Animaatio on huippuluokkaa, aina huulityöskentelystä liikkumiseen. Kuuluisat räsynukkeanimaatiot heittävät silti välillä pahat; kerrankin sain kauhuissani seurata, kuinka kuollut toverini sätki erittäin pelottavasti jalat vispaten ja pää pyörien talon nurkassa. Kokemus oli sanoinkuvaamaton. Silmää miellyttävä ulosanti yhdistettynä hämäävän aitoon äänimaailmaan takaa sen, ettei kokemus jää vaisuksi. Sarjalle tyypillisesti massiivinen orkesterin säestys kohottaa tunnelmaa.
Call of Duty 3 on tämän hetken hengästyttävin sotakokemus, jonka voi rauhassa ja turvallisesti tahkoa läpi omalta sohvalta. Ainoastaan genrelle tyypillinen toisto, pitkiksi vierähtävät tehtävät ja täysin epärealistinen ohjattavuus ajoneuvoissa (autolla ajaminen tuntuu leijumiselta) tuhoavat tunnelmaa. Peli kuitenkin pyrkii tarjoamaan monipuolisen ja muistettavan sotakokemuksen, ja onnistuu tässä varsin hyvin. Tämän jälkeen en enää pystyisi sotia vanhan mallisesti, sillä Treyarchin uusin osoittaa kuinka runsaus on sotapeleissä kaikki kaikessa. Loistavaa ohjaustuntumaa unohtamatta.
