Pyörähdys ja rysähdys
Suuret pahikset ovat kokoontuneet pöydän ääreen pohdiskelemaan synkkiä juonia sankarimme Crash Bandicootin pään menoksi. Sekopäisen sankarimme arkkivihollinen, hullu tiedemies ja kaiken kauniin tuhoaja Cortex paljastaa pirullisen suunnitelmansa: hän aikoo vapauttaa muinaiset elementtinaamiot ja täyttää näiden epäpyhien olentojen avulla maailman tuholla ja kaaoksella. Crashia odottavat jälleen suuret sankariteot. Tämä PSOnen tunnetuin, suosituin ja hauskin tasoloikkasarja on nyt siirtynyt uudemmalle pleikkarille entistä kauniimpana ja värikkäämpänä, mutta onko sarjan loisto ennallaan?
Teoriassa kyllä, mikäli vanhan toisto ei haittaa. Tasoja pelissä on kolmisenkymmentä kappaletta ja ne ovat kaikessa värikkäässä yksityiskohtaisuudessaan todella kauniita ja hauskoja. Hahmojen vauhdikas animointi, rikottavat laatikot, kerättävät hedelmät ja ennen kaikkea hulvaton Crash-asenne ovat kaikki ennallaan tässä kauan odotetussa jatko-osassa. Wrath of Cortex on sarjan edellisten osien tapaan 3d-tasoloikka, jossa etenemisreittejä ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pääse itse valitsemaan. Mutta valitettavasti pelistä löytyy muutamia pikkuvikoja ja yleistä laimeutta, jotka eväävät Crashilta huippupelin tittelin.
Pikkuvikoja ja yleistä laimeutta
Vaikka Crash on graafisesti näyttävä ja miellyttää yhtä paljon myös korvia, itse pelissä ei ole mitään mitä ei olisi nähty jo PSOnen aikoina. Kolmekymmentä tasoa on jaettu Tulen, Veden, Ilman ja Maan maailmoihin ja joka maailman jälkeen taistellaan päävastusta vastaan. Se jos mikä on klassisen toimiva ja hyväksi havaittu kaava, mutta mitään uutta ja järisyttävää tältä peliltä on turha odottaa.
Pelissä on kyllä vaihtelua. Useimmiten tasot kolutaan läpi Crashin housuissa, mutta aina välillä pääsee seikkailemaan hänen Coco-siskollaan tai ajamaan lukuisilla erilaisilla härveleillä aina avaruushävittäjästä mecha-robottiin. Nämä välijaksot ovat pääasiassa hyvin toteutettuja ja hauskoja, mutta eivät onnistu piristämään peliä niin paljon kuin ne voisivat. Miinuksena sanottakoon vielä se, että noin puolella kahdeksasta eri ajoneuvosta on todella huono ohjattavuus.
Kamerakulmat ja ohjattavuus eivät pelissä muutenkaan oikein käy käsi kädessä. Monin paikoin on vaikea arvioida esimerkiksi rotkojen leveyttä tai etäisyyttä vihollisiin, mikä aiheuttaa monia turhia kuolemia. Pelin muuten vauhdikkaat ja hauskat takaa-ajojaksot menettävät paljon mahdollisesta nautittavuudestaan, sillä kuvakulma ei paljasta edessä odottavia kuolettavia esteitä kuin vasta aivan viime hetkellä. Mutta toisaalta, ovathan muutkin Crash-sarjan pelit pursuilleet samoja pieniä ongelmia kameran kanssa, ja monia se ei varmasti edes haittaa. Peli on haastava, mutta kun vaikeus tulee huonosta ohjattavuudesta ja hämäävistä kamerakulmista, se ei ole hyvä asia tasoloikassa.
Myönnän, että yllä luetellut viat saattavat kuulostaa tiukkapipoiselta nipottamiselta, ja sitähän ne periaatteessa ovatkin. Lukuisat pikkuviat eivät muuten haittaisi minua lainkaan ilman pelin pahinta ongelmaa: piinaavan pitkiä latausaikoja. Kun joka tason välillä seuraa kaksi puolen minuutin kestävää latausta, alkavat hermot kiristyä ja pelin pienimmätkin ongelmat alkavat tuntua suurilta vioilta. Crashin kaltaisen tasoloikan tulisi olla sujuva ja nopea, jotta se jaksaisi viihdyttää, mutta tällaisenaan pelielämys jää tökkiväksi ja turhauttavaksi.
Kaikesta huolimatta
Wrath of Cortex on hieman ristiriitainen tapaus. Vaikka uskomattomat latausajat vievät peliltä pohjan, tarjoaa se silti vastapainoksi paljon hauskaa. Sitä ei jaksa nauttia suurina annoksina, mutta silti se vetää pelaajan koneen ääreen aina vain uudelleen. Kentät ovat paikoitellen silmiä hivelevän kauniita ja ääninäyttely on hyvin toteutettua, joskin huumori sortuu välillä vähän väkisin väännettyjen sanaleikkien puolelle. Plussaa ovat myös kenttien läpäisystä annettavat palkinnot, uudet opittavat erikoisliikkeet kuten tuplahyppy tai pitkitetty pyörähdys, sekä se, että jokaisella tasolla on paljon kerättäviä asioita ja löydettäviä salaisuuksia. Pelattava ei lopu kesken.
Pelin piirroselokuvamainen huumori on keskiluokkaista, eli toisin sanoen se hymyilytti välillä muttei kertaakaan naurattanut ääneen. Jaksojen välillä saa kuunnella pääpahiksen sukkelia herjoja ja joskus seurataan, kun Cortex punoo synkkiä juoniaan ja keskustelee muiden pelin ilmeikkäiden konnien kanssa. Musiikit ja ääniefektit ovat hilpeydessään taattua Crash-laatua. Matka värikkään maailman läpi on tehostettu näyttävillä räjähdys-, taika- ja valoefekteillä sekä muutamilla hauskoilla graafisilla oivalluksilla. Esimerkkinä jälkimmäisistä mainittakoon vaikkapa röntgenverho, jonka takana juokseva sankari näkyy luurankona.
Mikäli sarjan fanit eivät välitä latausajoista tai vanhan tutun kaavan toistosta, uusin Crash voi parhaimmillaan olla hyvinkin nautittava kokemus, joka säilyttää kaiken saman hauskuuden, mitä aiemmista osistakin löytyi. Fanit pitävät myös huolen siitä, että Wrath of Cortex myy hyvin ja tulemme vastaisuudessakin nauttimaan Bandicootin sekoiluista. Ellei ole sarjan suuri fani, tämä on loppujen lopuksi vain selkeä peruspeli, joita hyllyyn kertyy väkisin. Ei tarjoa mitään uutta, mutta ei ole mikään huonokaan.
