Hyviä karting-pelejä ei kasva kuin sieniä sateella, mutta yksi loistava sarja on riittänyt tähänkin päivään asti. SNES-ajoilta nykypäivään kruisaillut Mario Kart on aina edustanut hauskaa, helppoa ja hulvatonta pelaamista. Muutamia muutoksia ja virityksiä lukuunottamatta kaava on ollut aina tismalleen sama. GameCubelle vuonna 2003 julkaistu Double Dash!! esitteli tandemhenkiset autot, mutta jo Nintendo DS:n Mario Kartissa pelkääjän paikka sai kyytiä ja kisailu käytiin jälleen Han Solon hengessä. Sooloilu jatkuu nyt Wiillä, mutta uuden alustan myötä sienihuuruiset ratarallit käydään entistä sekavammin ja monipuolisemmin - hyvässä ja pahassa.

Spandexia, kuristusta ja kaksipyöräisiä

Jos joku ei jostain kumman syystä tiedä mistä Mario Kartissa on kyse, uhrattakoon muutama sana keskeisen sisällön selittämiselle. Mario Kartissa pelaaja ohjaa yhtä Mario-universumin hahmoa monipuolisilla ja esteitä täynnä olevilla tasoilla, ja kruisailun ohella muita kuljettajia kiusataan erikoisesineillä. Radoilla on hurjia hyppyjä, syviä rotkoja, öljyläikkiä, pingviinejä ja kaikkea muuta matkaa hankaloittavaa irtaimistoa. Taidon lisäksi tuuri näyttelee suurta roolia Mario Karteissa, mistä lisää myöhemmin. Wacky Wheels, Crash Bandicoot Racing, Diddy Kong Racing; jos nämä nimikkeet ovat tuttuja, on varmasti myös Mario Kartin sisältökin. Lähes poikkeuksetta Mario Kartia pidetään silti karting-pelien kuninkaalla, eikä ihme. Nintendon rata-autoilun edut ovat selvät vahvan tavaramerkin, hahmokaartin ja pioneerimäisen pelimekaniikan vuoksi. Mutta kantaako sama kaava vielä kahdeksannen osan verran?

Wiin Mario Kartin selvimmät erot edellisosiin verrattuna ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Ilmeisin näistä on tietysti ratti, joka kuuluu pelipakettiin. Tärkein uudistus löytyy silti moninpelin puolelta, nimittäin ensimmäistä kertaa koskaan Mario Kartia pääsee pelaamaan kotikonsolilla netissä. Loput uudistukset löytyvät kaksipyöräisistä - näitäkään ei ole sarjassa aikaisemmin nähty -, ja radan varrella suoritettavista tempuista. Pelin mukana tuleva Wiimoteen liitettävä ratti ei alkuinnostuksen jälkeen maistu ainakaan vaativammalle pelaajalle. Vaikka ohjaustuntuma ratilla on leikkisän leppoisa, on se aivan liian epätarkka ja arvaamaton erityisesti tempuissa. Itse ohjaaminen käy rattia liikuttelemalla, mutta keuliminen ja temppujen tekeminen vaativat ylösalaisia ja sivuttaisia liikkeitä, joiden tekeminen on ratilla liian hidasta. Useimmiten ratti ei myöskään tunnista temppuja ja näin komea ilmalento päätyy tylsään ja tavanomaiseen laskuun.

Ilmassa tehtävät akrobatian taidonnäytteet tuovat rata-autoiluun lisää vauhtia, haastetta ja näyttävyyttä. Ohjaimella nämä liikkeet tehdään ristiohjaimesta erotuksena ratti-Wiimote -yhdistelmän heilutuksille. Temppuja voi tehdä vain ilmassa ja pienikin ilmalento riittää, mutta lopputulos on aina sama: auto paahtaa tempun jälkeen lyhyen tovin supervauhdilla. Erilaisia temppuja on neljä, jokaiselle suunnalle oma, mutta nämä eroavat toisistaan vain ulkonäöllisesti. Lisävauhti luo kenttiin uusia lähestymistapoja erityisesti oikoreittien saralla, mutta pienellä kikkailulla ylimääräistä ilma- ja lentoaikaa saa mitä oudoimmista paikoista, vaikkapa puun pikkuruisen juuren reunalta.

Pakkaa sekoitetaan vielä moottoripyörillä, mopoilla ja skoottereilla. Nelipyöräisistä serkuistaan nämä menopelit eroavat lähinnä ohjattavuudessa, mutta myös ominaisuuksissa on pieniä eroja. Kaksipyöräiset ovat autoja alttiimpia tönäisyille ja vaativat lisäksi tarkempaa otetta tiukoissa käännöksissä. Toisaalta prätkät kiihtyvät nopeammin ja niiden maksiminopeus on yleensä autojen vastaavaa korkeampi. Keuliminen kaiken lisäksi antaa tuntuvan sysäyksen vauhtiin, ja jos taitoa riittää, muodostuu keulinta ehdottomaksi valtiksi niin aika-ajoissa kuin moninpeleissäkin. Kaksipyöräiset vaativat kylläkin totuttelua, sillä alkuun ne eivät istu Mario Kart -maailmaan visuaalisesti tai pelillisesti; tiukissa prätkäpuvuissa keulivat, tempuissa haarovälejään taivuttelevat Peach ja Rosalina vetävät hiljaiseksi. Seksikästä kuvastoa pastellisävyisessä karting-pelissä - missä on unikkopukuisten tätien suojelupyhimys, Jack Thompson!?

Ajohaalareita, kuutioita ja krääsää

Perusrakenteeltaan Mario Kart Wii on sitä samaa kuin aikaisemmat osat, vaikka uudistukset pakottavatkin toisinaan uudenlaiseen ajotapaan ja strategiaan. Pääosaa esittelevät 50, 100 ja 150 kuutioiset turneet, jotka sisältävät yhteensä kuusitoista kenttää neljässä eri rykelmässä. Uusien Wii-karttojen lisäksi pelaajat pääsevät kilpailemaan aikaisemmista osista tutuilla kentillä, joita on myös kuusitoista kappaletta. Tällä kertaa mukana on kasa todellisia helmiä; retrokentistä löytyvät muun muassa N64:n ja SNESin Bowser Castlet, SNESin Ghost Valley 2, DS:n loistava Delfino Plaza ja GameCuben legendaarinen Waluigi Stadium. Valitettavasti parhaat hetket koetaankin juuri vanhan mallin radoilla, sillä uudet kentät sortuvat turhan useasti ylilyönteihin este- ja kuvastosijoittelussa.

Mario Kart Wiin suurin ongelma piilee sen rönsyilevissä epätasapainoisuuksissa. Toki sarjan henkeen on aina kuulunut oiva annos tuuria, jotta aloittelijatkin - tai surkean kierroksen ajaneet - voisivat päästellä vielä palkintosijoille. Sarjan uusin osa kuitenkin kalastelee liiaksi keltanokkia, mikä heijastuu täysin typerissä uusissa erikoisesineissä ja liian estepohjaisissa radoissa. Esimerkiksi ennen Mario Karteissa oli vain yksi kaikkiin osuva erikoisesine, salama. Nyt salaman lisäksi hermoja raastavat POW-esine, joka pudottaa vauhdin lisäksi pelaajan omistaman esineen, sekä jo aiemmin debyytin tehnyt Blooper-mustekala, joka sotkee pelaajan ruudun musteella. Veemäisten ja munkilta tuoksuvien esineiden linjaa jatkavat vanha kunnon sininen kilpi ja epätasapainoisuuden perikuva Bullet Bill. Edellinen hakeutuu aina ykkössijan hallitsijaan räjähtäen sinisellä liekillä, kun taas jälkimmäinen muuttaa kuljettajan väliaikaisesti mustaksi luodiksi, joka automaattisesti kiihdyttää ja ohjautuu paremmille apajille - samalla syösten edessä olevat ties minne. Typerin esine on kuitenkin pahaenteisesti hymyilevä ukkospilvi, jonka poimiva pelaaja saa sen - ja tämä on hauskinta - itsensä päälle. Hetken pyörittyään kuljettajan pään yläpuolella pilvi kutistaa pelaajan, mikä on oiva hetki ärräpäitä synnyttäville ketkjureaktioille. Pilven voi onneksi lahjoittaa toisille kisailijoille koskettamalla näitä.

Tiheään ripotellut esineet ja Murphyn armoton laki muodostavat esteratamaisten kenttien kanssa toisinaan todellisen pahan akselin. Vaikka suuri osa kentistä edustaakin sarjan selvästi parasta päätä, vaivaa useimpia kenttiä turha ja liiallinen sekasorto ja irtaimisto. Maa halkeilee ja liekit lyövät ylittäjien pohjaan; tulipallot syöksyvät taivaasta niskaan toisten pomppiessa arvaamattomasti tiellä; satunnaiset Goombat irvistelevät siellä, missä niitä vähiten odottaisi: välillä kokemus on kaukana ajopelistä ja muistuttaakin enemmän tasoloikkaa. Ongelma lievenee heti, kun kentät käyvät tutuiksi ja ajolinjat uppoavat hermostoon, mutta useimmiten kaaosteoria ketjureaktioineen nostaa ruman päänsä kesken kovinta kaasuttelua. Mario Kart on parhaimmillaan vauhdikas, taitoa ja keskittymistä vaativa reaktiotesti, ja parhaat skabat käydäänkin ehdottomasti pelin minimalistisilla ja vanhoilla kentillä. Kyse on varmasti mielipideasiasta, mutta vanhan Mario Kart -veteraanin makuun uudistukset tuntuvat useimmiten rasittavilta.

Yhdessä, erikseen ja eripuraisesti

Turnee-moodin lisäksi ajotaitoja testataan moninpelissä, aika-ajoissa ja Battle-moodissa, jossa on tarkoitus tykittää vastuksia radasta löytyvillä aseilla. Aika-ajot tuovat taatusti eniten lisäarvoa ja pituutta pelille, mutta parhaat hetket käydään luonnollisesti jo klassikoksi muodostuneessa moninpelissä. Ystävien kanssa netissä pelaaminen onnistuu ankeahkon ystäväkoodisäädön jälkeen varsin ongelmattomasti. Pelaaja voi hieman Xbox Liven tapaan seurata mitä ystävä milläkin hetkellä puuhailee, ja mahdollisuuden mukaan liittyä kamun peliin tai lähettää tälle kutsun. Yksityiskisoihin on yllätyksettömästi vaikea saada kahtatoista osanottajaa, mutta continental- ja worldwide -matseissa peliseuran kanssa ei tule ongelmia. Ennen itse kisailua kukin valitsee auton sekä hahmon, minkä jälkeen arvotaan tai valitaan kenttä. Menestyksen mukaan pisteitä joko jaetaan tai verotetaan sijoittumisen ja kokonaispistemäärän mukaan. Kesken kisaa peliä ei voi lopettaa, mutta jokaisen kentän jälkeen pelaajat voivat liittyä peliin tai siirtyä siitä pois.

Nettipeli toimii kuten sen pitääkin, eli sohvafiilis ja äärimmäinen kilpailuvietti välittyvät, vaikka pelaajien välissä olisikin vuorijono tai valtameri. Ystävien ja peliseuran lisääminen ja seuraaminen ei tietenkään toimi yhtä intuitiivisesti kuin Xbox Livessä. Periaatteessa peliseura ja ystäväkoodit pitää hankkia vaikkapa foorumien tai irkin kautta, koska Nintendon online-politiikka ei tunne käsitteitä sulavuus, yksinkertaisuus ja välittömyys. Sama koskee yhteydenpitoa pelien aikana ja välissä, tai siis sen puutetta. Ilman kuulokemikrofonia nettipeli tuntuu toisinaan ontolta ja sieluttomalta, ja erityisesti Mario Kartin tyylisessä pelissä kunnollisen kommunikoinnin kuuluisi olla parasta A-luokkaa. Tällaisenaankin kisailut verkossa tarjoavat suurta hupia, vaikkapa sitten kannettava sylissä kolmannen osapuolten kommunikointiohjelmien kera.

Audiovisuaalisesti Mario Kart Wii on melkoinen pettymys, vaikkei sarja olekaan tunnettu ulkoisista avuistaan. Graafisesti peli lähentelee GameCube-edeltäjäänsä, mitä on yritetty peitellä väsyneellä bloom-tehosteella. Pelin visuaalista koherenssia ja mariomaisuutta särkevät Mario Sunshinen kuvasto sekä paikoitellen jopa ärsyttävät Mii-hahmot, joita kentät ovat pullollaan. Pakko kuitenkin myöntää, että esimerkiksi Coconut Mall -tason seinällä kahvimainoksen Hitler-Mii saa suun messingille, mutta muuten Miit istuvat paperimaisuudessaan aika huonosti tasosuunnitteluun. Äänipuoli(kin) on hyvin vaihtelevaa laadultaan. Suurin osa hahmoista kuullostaa huutoineen itseltään, mutta esimerkiksi Donkey Kongin ja Rosalinan huudahdukset herättävät sisäisen laadunvalvojan talviunilta. Musapuolella kierrätetään Nintendon pirimusiikkia, tuttuja Mario Kart -teemoja ja yleisesti hämärän sekavia melodioita.

Mario Kart Wii on puhdasverinen Mario Kart ja sellaisena ostamisen arvoinen. Sarjan linjavedoista voi olla montaa mieltä, ja ainakin omaan makuuni sarjaa ollaan viemässä osittain huonoon suuntaan. Toisaalta jokaisella on oma suosikkinsa Kart-katraasta; itse pidän eniten N64-Kartista, joten Doube Dash!! -fanit voivat laskea luettelemani uudistukset mahdollisesti Mario Kart Wiin eduiksi. Wiin asiakaskuntakalastelu haiskahtaa lievästi tässäkin tuotteessa, mistä viestivät yksinkertaistettu driftausmekaniikka ja tuuripainoitteinen esine- ja tasosuunnittelu. Pelistä löytyy silti sisältöä niin aloittelijalle kuin ammattilaisellekin, ja harjoittelun jälkeen pelin sudenkuopat on helppo ohittaa tai unohtaa. Kyseessä on erittäin käyttäjäystävällinen kaahailu, joka jatkaa turvallisesti hyväksi todettua kaavaa. Keskeisin kysymys onkin, pitäisikö Mario Kartin pysyä perinteissä vai siirtyä dramaattisesti uusille urille? Selvää joka tapauksessa on, että Nintendon suosikkisarja elää nyt murroskautta, hyvässä ja pahassa.