Assassin’s Creedien ohella yksi pitkäikäisimmistä kaavan noudattajista on Far Cry -sarja. Uunituore kuudes osa ei lähde radikaalisti rikkomaan jo kohta vuosikymmeniä hiottua tyyliä. Kovin tutulta maistuvan mekaniikan ja puitteiden alta paljastuu silti paketti, joka ei ota itseään liian vakavasti, tarjoaa tasaiseen tahtiin jopa hulvattoman hauskoja hetkiä sekä pystyy myös syvällisempään tarinankerrontaan. Ikävä kyllä matkan aikana esiin tulevat ongelmatkin ovat moneen kertaan nähtyjä julkaisijan aiemmista nimikkeistä.
Takaisin aurinkorannikolle
Maisemien suhteen sarja palaa tietyllä tapaa juurilleen. Edellisten osien vuoristot ja arot vaihtuvat takaisin merellisiin tunnelmiin. Karibianmeren värikkään kauniita auringonlaskuja palmupuiden katveessa ihastellessa voi miltei tuntea lempeät paratiisin tuulet kasvoillaan. Pienen ihmisen elo fiktiivisen Yaran valtiossa on silti kaukana ihanteellisesta.
Vahvasti kuubalaisia viboja huokuva saarikokonaisuus on ollut jo pitkään poliittisten myllerrysten kourissa, kun väkivaltaiset vallankumoukset ovat historian saatossa seuranneet toisiaan. Tarinan pääkonnan virkaa toimittaa aluetta säälimättömällä diktaattorin otteellaan hallitseva Anton Castillo, jota näyttelee muun muassa Breaking Badista tuttu Giancarlo Esposito. Merkittävässä roolissa on myös Antonin teini-ikäinen jälkikasvu, jota isäpappa pyrkii raivokkaasti ohjaamaan samankaltaiseen säälimättömään elämänkatsomukseen kuin mitä itse noudattaa.
Castillon tavoitteena on palauttaa Yara takaisin loistokkuuteensa. Ikävä kyllä kansan tulee olla valmis tähän hinnalla millä hyvänsä. Tässä tapauksessa se tarkoittaa ihmisten alistamista, orjuuttamista ja suoranaista teurastamista, luonnon myrkyttämistä sekä muita kyseenalaisia keinoja. Piikkeinä suuren johtajan lihassa pistelevät saarilla piilottelevat erinäiset vastarintaliikkeet, joiden riveihin myös pelaajan ohjastama Dani Rojas vääjäämättä ajautuu.
Far Cry -sarjan pahikset ovat joutuneet kiusalliseen kierteeseen kolmannen osan tiimoilta, kun hulluudellaan hurmannut Vaas räjäytti aikoinaan potin. Tämä pakotti seuraajat samoille laduille mutta vaisummin tuloksin. Onneksi tällä kertaa kehittäjät nojaavat Espositon vähäeleisen karisman voimaan, eivätkä lähde väkisin vääntämään Castilloa samaan ylilyötyyn muottiin. Ratkaisu toimii: diktaattorin kohtaukset yhdessä poikansa kanssa ovat usein kerronnan parasta ja mielenkiintoisinta antia.
Huumoria ei ole suinkaan silti unohdettu. Lukuisat – toisinaan jopa loputtomilta tuntuvat – sivuhahmot pitävät huolen, ettei meno äidy liian vakavaksi. Ensisilmäyksellä lähinnä kahden markan sketsihahmoiksi lokeroitavat karikatyyrit heittävät yllättäen pääosin hauskahkoa läppää, ja letkeä latinomeininki on alati läsnä. Esimerkiksi onnistuneiden keikkojen jälkeisissä bileissä pidetään huoli, että ehjänä taistoista palanneet soturit kärsivät vähintään päänsärystä seuraavana aamuna. Tarkemmalla tutustumisella sissiporukoista paljastuu kuitenkin myös syvällisempiä piirteitä, kun useat tuttavuudet kantavat omia traumojaan ja sitä kautta motivoituvat taistelemaan hirmuvaltiasta vastaan.
Puuhaa isältä pojalle
Ehdan Ubisoft-kaavan mukaisesti erinäisiä keikkoja vapaustaistelijoilla todellakin riittää. Tiukemmin ohjatun alun jälkeen kartalta paljastuu iso nippu potentiaalisia kontakteja, jotka pitäisi houkutella mukaan yhtenäiseen rintamaan Castilloa sekä hänen luutnanttejaan vastaan. Luonnollisesti tämä tapahtuu isompien ja pienempien palvelusten kautta, joten seuraavien kymmenien tuntien aikana tiedossa on kosolti nakkikoneena toimimista aina viholliskeskittymien vyörytyksestä vankien vapautteluun sekä hämäräperäisiin kuriirin hommiin saakka.
Ympäristö ja kartta pursuavat muutoinkin kosolti ajanvietettä, kuten satunnaisia kansalaisia hädässä, tuhottavia tiesulkuja, valloitettavia tukikohtia ynnä muuta kovin tutulta kalskahtavaa tekemistä. Toisin sanoen suorittamishenkisille pelaajille luvassa on jälleen varsin hengästyttävä matka, mikäli itselleen ei suo lepoa ennen kuin kaikki mahdollinen on tehty. Lisäksi aikaansa voi viettää vaikkapa kukkotappeluiden ihmeellisessä maailmassa, kalastamalla autokisoissa tai tukikohtiaan päivittämällä, ellei muussa sisällössä ole vielä tarpeeksi.
Ainoastaan omaan makuun mieluisimmat rusinat pullasta poimimalla ähky pysyy kuitenkin pelättyä paremmin kurissa ja pelaaminen pääosin hauskana. Parhaimmillaan Far Cry 6 on eittämättä silloin, kun pelimekaniikan tarjoamia vapauksia pääsee hyödyntämään kunnolla revitellen.
Danin ensimmäisiin perusvarusteisiin kuuluu esimerkiksi hakeutuvia ohjuksia ampuva rakettireppu. Supremo-aseen nimellä kulkevaa kantokassiaan pystyy matkan varrella jatkojalostamaan omaan pelityyliin mahdollisesti vielä paremmin soveltuvaksi lisukkeeksi, joka latautuu itsestään tasaisin väliajoin. Lisäksi mukana kulkee vakuuttava katras erilaisia tussareita rynnäkkökivääreistä liekinheittimiin sekä haulikoihin. Arsenaalia pääsee kustomoimaan ulkonäön ja tähtäinten ohella muun muassa vaihdettavilla ammustyypeillä. Etukäteen eri kohteille pyhitettyjen panosten kanssa puuhastelu kuulosti turhalta lisärasitteelta, mutta käytännössä homma toimii vallan sujuvasti.
Eikä sovi unohtaa maalla, merellä sekä ilmassa käytettävien kulkupelien merkitystä. On vain niin kovin tyydyttävää hypätä esimerkiksi lentokoneen puikoista varjoliitimen avulla suoraan tiukasti vartioidun kompleksin porteille aiheuttamaan kaaosta. Sissityyliin hiippailu on yhtä lailla varteenotettava ja usein myös suositeltava vaihtoehto. Tekoäly on perinteisen tyhmähköä mutta samalla loogisen toimivaa, jolloin vartijapoloisten hassuttelu sujuu mutkattomasti. Ainoastaan Ubisoftin nykytrendin mukainen hanakkuus hyödyntää roolipelimäisiä tasoportaita sekä hahmon että vihollisten kehittymisessä tuntuu päälle liimatulta ominaisuudelta. Ilmiötä korostaa se, että esimerkiksi alkumatkan sotilaan listimiseeen riittää yksi hyvin ajoitettu pääosuma, kun loppupuolen tasoilla saman näköistä vastusta kohti saatetaan vaatia kaksi osumaa kupoliin, mikäli oma tasonnousu laahaa perässä.
Hauskuus loppuu niissä kohtauksissa, kun pelaaja pakotetaan tehtävien puitteissa sotimaan sisätiloihin tai puolustautumaan selkä seinää vasten päälle rynniviä joukkoja vastaan. Tällöin mekaniikan heikkoudet, kuten tähtäämisen ilmavuus sekä tekoälyn ongelmat suorissa konflikteissa aiheuttavat turhautumista. Onneksi kyseiset osiot ovat suhteellisen harvassa ja lyhyitä.
Kauniin pinnan alla kuoheltaa
Ylipäätään pelaamiseen jouhevuus ja tietynlainen hauskanpidon korostus on nostettu selkeästi korkealle kehittäjien prioriteettilistalla. Pelin resurssien keräilyyn kannustavasta tyylistä huolimatta matkan aikana tulee harvoin varsinaista puutetta mistään, vaan tuhoon ja liikkumiseen tarvittavat työkalut ovat aina käden ulottuvilla. Vaikka tehtävien aikana täytyy taivaltaa joskus keinotekoisen pitkiltä vaikuttavia matkoja, onnistuu liikkuminen yleensä suhteellisen kivuttomasti joko suoraan pikasiirtymillä tai sitten tukikohtiin ripoteltujen lentohärveleiden avulla.
Pitkän linjan konsolipelaajan vinkkelistä hyvää fiilistä edesauttaa se, että lopputulos pyörii sulavasti Xbox Series X:llä – tämä ei ole ollut aiemmilla sukupolvilla todellakaan itsestään selvää sarjan peleissä. Vaikka yleisilmeeseen mahtuu kauneusvirheitä, kuten askeettisia sisätiloja tai kankeahkoja hahmoanimaatiota, ovat pitkälle siintävät maisemat värikylläisyydessään usein jopa häikäisevän upeita. Tiheä kasvusto eläimineen sekä aiempaa kattava fysiikanmallinnus luovat ylipäätään toimivan illuusion aidosta elinympäristöstä, kunhan yksityiskohtiin ei takerru liian pitkäksi aikaa.
Teknisiä mörköjä mahtuu mukaan myös tällä kertaa. Useimmat niistä ovat lähinnä pikkukömpelyyksiä, kun esimerkiksi dialogista pelitilanteeseen ei siirrytäkään kehittäjän toivomalla jouhevuudella, tai väärässä paikassa vastaanotettu puhelu lamauttaa kaikki muut ympäröivät toimet pelaajalta lupaa kysymättä. Suurempana murheena kuoleminen kesken tehtävän saattaa aiheuttaa yllättäviä sattumuksia. Kertaalleen peli päätti skipata suoraan tehtävän loppuun antaen käytännössä vapaalipun hankalan kohdan ohi. Vastaavasti toisessa tilanteessa sankari syntyi uudelleen sellaiseen paikkaan, josta ei ollut enää pääsyä takaisin skriptatulle tehtäväalueelle. Erään käynnistyskerran jälkeen koko peli tuntui pyörivän edellisen sukupolven raudalla, kun ruudunpäivitys päätti jostain syystä puolittaa itsensä. Onneksi kommelluksia sattui testin aikana yhden käden sormilla laskettava määrä, ja aiheutunut takapakki mitattiin sekin muutamissa minuuteissa. Joka tapauksessa Ubisoftin laadunvalvonnalla riittää askareita hiontahommissa.
Harkittu kokonaisuus
Far Cry 6 on kokonaisuutena tavallaan kovin yllätyksetön jatko-osa. Joskus lienee kuitenkin ihan hyvä unohtaa turhat kikkailut ja keskittyä niihin asioihin, missä sarja on todistetusti parhaimmillaan. Ubisoft on jopa malttanut hieman hillitä pakkomiellettään tunkea ihan jokainen kadunkulma täyteen vihollisleirejä tai keinotekoisia tarkistuspisteitä. Halutessaan kartalla pääsee etenemään yllättävän hyvin ilman jatkuvaa rähinää, jos oikein hulluksi haluaa heittäytyä. Kostonhimoisemmille vapaustaistelijoille tarjotaan joka tapauksessa aina jotain vapaaehtoista kahinaa lähihorisontissa. Mahdollisuus yhteistyöhön kaverin kanssa on myös kutkuttava sivubonus, joka jäi ennen pelin virallista julkaisua ikävä kyllä testaamatta.
Sisällön runsaudestaan ja helposti kymmenien tuntien mittaiseksi venyvästä matkastaan huolimatta lopputulos ei tunnu samalla tavoin ahdistavan massiiviselta kuin vaikkapa Assasin’s Creed Valhalla. Tästä kiitos kuuluu etenkin tasaisesti etenevälle pääjuonelle, jota seuraa mielellään.
Vaikka mukaan mahtuu edelleen roppakaupalla enemmän tai vähemmän maalinsa osuvaa huumoria sekä omintakeisia tuttavuuksia laidasta laitaan, pitävät nimenomaan tarinan synkemmät sävyt ja Espositon tulkitsema uskottava vastavoima lopulta parhaiten otteessaan. Far Cry 6 onkin oikeastaan varsin helppo nimetä sarjansa parhaaksi edustajaksi tähän saakka.
