Sukulaissielut
Hollywoodissa on jo pitkään ollut tapana puhua twin films -käsitteestä, kun kaksi samanlaista filmiä ilmestyy eri studioilta lähes samaan aikaan. Tunnettuja esimerkkejä ovat katastrofielokuvat Dante’s Peak ja Volcano sekä Armageddon ja Deep Impact.
Tarsier Studiosin Reanimal on pelimaailman kaksoisjulkaisu, déjà vu -versio Supermassive Gamesin Little Nightmares III:sta. Onhan Reanimalin tekijät LN-sarjan kahden ensimmäisen osan kehittäjiä.
“Luulin jo pelanneeni tämän”, tulee ensimmäisenä mieleen, kun kahden pienen sisaruksen pakomatka alkaa painajaismaisia näkyjä ja eläinotuksia vältellen. Molemmilla lapsosilla on oudot maskit naamallaan, maailma on pimeä, absurdi ja pelottava. Kevyitä pulmia, piilottelua ja brutaaleja (ihmis)kohtaloita. Peruskaava on täysin sama kuin Little Nightmaresissa, mutta mitä pidemmälle tarinaa kokee, sitä enemmän pienet erot alkavat nousta pintaan.
Peliä on vaikea arvostella täysin uutena nimikkeenä, sillä kaikki muistuttaa Tarsierin historiasta. Maailma tuntuu tutulta, joskin vinksahtaneella tavalla erilaiselta ja hieman avonaisemmalta. Koko tarina on pelattavissa kaksinpelinä niin samalta sohvalta kuin verkon yli, cross-platform play -tuen kera. Yhteistyö on tosin pääasiassa tunnelmointia ja pelottelua monimutkaisten pulmakokonaisuuksien sijaan.
Kohti uutta ulottuvuutta
Ensimmäinen muutos, ei kovin merkittävä tosin, tapahtuu heti alussa. Lapset puhuvat! Parivaljakko ei enää matkaa täysin tuppisuuna, vaan keskustelee keskenään sekä muiden lasten kanssa matkan aikana. Dialogia ei ole paljon, mutta muutamat hetket korostavat onnistuneesti karkulaisten vastoinkäymisiä.
Kamera seuraa hahmoja myös huomattavasti dynaamisemmin kuin aiemmin, sillä tietyissä kohdissa kameraa pystyy jopa kääntämään täysin vapaasti. Lisäksi kuvakulma mukautuu aiempaa paremmin hahmon liikkeisiin: kulman taakse juostessa kamera seuraa näppärästi perässä ja mukautuu tilanteeseen. Toki peli kärsii edelleen syvyyshahmottamisen vaikeudesta, vaikka kuolemaan johtavia tilanteita ei niin paljoa enää tapahdukaan.
Vaikeusastetta on ylipäätään säädetty onnistuneesti niin taisteluissa kuin eräänlaisissa pomotaisteluissa. Turhautumista ei pääse tapahtumaan, vaikka välillä kuolema yllättää. Sorkkaraudalla huitominen tuntuu Little Nightmares II:n vastaavaa napakammalta ja oikeasti tyydyttävältä. Eipä lokkiparvi enää yritä nokkia meitä!
Lisäksi mukana on myös lyhyitä hetkiä niin auton kuin veneenkin ohjaksissa. Kontrollit toimivat näissä kohdissa yllättävän hyvin. Reanimal muistuttaa ajoittain kolmiulotteista seikkailua 2,5D:n sijaan, mikä monipuolistaa toimintaa, vaikka pääasiassa pelaaminen koostuukin edelleen ympäristöjen tutkimisesta ja siellä kauhua herättävien asukkaiden pakoilusta. Harvoin sitä näkee ihopukua silittävää monsteria, joka sujahtaa ihmisnahan sisälle esittämään jotain mitä hän ei ole.
Ympäristöön on piilotettu erilaisia löydettäviä salaisuuksia ja synkkiä viittauksia loreen, mutta typerästi niistä ei pidetä mitään tilastoja, ei pelin sisällä, eikä valikoissa. Onkin mahdotonta tietää kuinka monta asiaa on missannut tarinan aikana ja mistä niitä lähtisi etsimään. Kappalevalinta on myös hämmentävästi piilotettu New game -valikon taakse. Toivottavasti nämä korjataan päivityksellä.
Ahdistavalla tavalla ihana
Graafisesti Reanimal on julmetun nätti mutta synkkä teos. Varsinkin ne muutamat hetket, kun studio uskaltaa tuoda väriä maailmaan, erottuvat positiivisesti joukosta. Hylättyä sikalaa ympäröivät kukkapellot tarjoavat toivottua vastapainoa ainaiselle pimeydelle. Pelottavien eläimien asuttamat ympäristöt koostuvat kiitettävän paljon juurikin ulkoalueista, niin metsistä kuin merellisistä maisemista. Maailma tuntuu oikealta, asutulta paikalta, vaikka painajaisilla ei ole selkeää aikaa taikka sijaintia. Reanimalin tapauksessa moni asia viittaa kauas menneisyyteen, mutta mukana on myös 80-lukulaisia autoja ja elektroniikkaa.
Lopun kokonaisuus, joka sijoittuu ensimmäisen maailmansodan maisemiin, nostaa sykettä samalla tavalla kuin muutaman vuoden takaisen 1917-elokuvan pilkkopimeässä tapahtuva kujajuoksu. Epätoivoisten sotilaiden väistely ahdistaa sopivasti, ja tarkka-ampujan pakoilu sodan runtelemassa kaupungissa vakuuttaa. Kyseinen osuus erottuu tarpeeksi studion aiemmista miljöistä jäädäkseen pysyvästi kummittelemaan mieleen. Kaikkea tätä tukee painostava ääniraita.
I Don't Want to Miss a Thing
Tarsieria kiinnostaa selkeästi lasten traumat. Reanimal kertoo synkän tarinan veljestä ja siskosta sekä heidän ystävistään, jotka pyrkivät pääsemään karkuun kauhujen keskeltä. Noin neljätuntinen kokonaisuus alkaa liiankin turvallisesti, mutta paranee loppua kohden. Itse tykästyin varsinkin avoimempaan maailmaan, ulkotiloihin sekä loppupuolen sodan aikaiseen kaupunkimiljööseen.
Seuraavaa osaa silmällä pitäen studion on kuitenkin jo innovoitava jotakin yllättävää, sillä tutun oloinen kauhukaava alkaa hiljalleen menettää parhainta otettaan. Reanimal on audiovisuaalisesti upea teos ja monessa suhteessa mielenkiintoisempi kuin twin game -parinsa, Little Nightmares III, mutta LN:n avausosan kaltaiseksi klassikoksi asti se ei nouse.
