Paper Mario: The Thousand-Year Door. Siinäpä vasta yliveto teos, kuten tämäkin arvio uusioversiosta osoittaa. Nintendo on yrittänyt toisintaa Intelligent Systemin kanssa vastaavaa sukseeta jo vuosien ajan, mutta reissun varrelta on löytynyt aina joko pienempiä tai vähän isompia kompastuskiviä. Viimeisimpänä markkinoille saapunut uusi "Paperi M" eli Paper Mario: The Origami King onnistui nostamaan käsikirjoituksen erinomaiselle tasolle, mutta teki samalla taistelemisesta perin yhdentekevää. Pitkässä juoksussa (ja seikkailussa) tämä oli sen verran paha ongelma, etten itse jaksanut teosta vetää edes loppuun saakka.
Lisää aiheesta, eli muut paperimarioarviot:
- Paperinohut seikkailu – arvostelussa Paper Mario: Sticker Star (3DS)
- Kolmen viiksivallun roolipeli – arvostelussa Mario & Luigi: Paper Jam (3DS)
- Paperi M ja Maalarin pelko – arvostelussa Paper Mario: Color Splash (Wii U)
- Vihdoinkin! – arvostelussa Super Paper Mario (Wii)
- Sorry, but our princess is in another castle – arvostelussa Paper Mario: The Thousand-Year Door (Gamecube)
Nintendo kätyreineen ei ole ollut viime vuosina ainut taho, joka on koettanut tehdä Paper Mariolle uskollista roolipeliä. Tunnetuimmat esimerkit löytynevät pienempien indiepuljujen työpajoista – erityisen paljon hyvää olen kuullut Moonsprout Gamesin Bug Fables: The Everlasting Saplingista, joskin kyseinen nimike kumarsi enemmänkin alkuperäisen Paper Marion suuntaan. Nyt käsittelyyn saapuva, Kickstarterista kotoisin oleva kahden hengen(!) vuoropohjainen roolipeliseikkailu Escape from Ever After mukailee nimenomaan The Thousand-Year Doorin tyyliä, taisteluineen päivineen.
Lopputuloksena on esikuvaltaan paikoitellen aika härskistikin lainaileva, mutta riittävän omaleimainen, satiirinen ja aidosti hauska teos, joka onnistuu seisomaan omilla jaloillaan kiitettävästi. Kun ottaa huomioon, että tekijätiimi koostuu käytännössä muutaman alihankkijan ohella ainoastaan kahdesta henkilöstä – Ryan Kitnerista ja Daniel Whitworthista – pääsee kaikkiaan reilut viisi vuotta tuotannossa ollut peli laadultaan hämmästyttävän lähelle esikuvaansa.
Sankari, lohikäärme ja korporaatioklöntin arvoitus
Escape from Ever After starttaa, kun lastenkirjoista suurelle yleisölle tuttu hahmo Flint Buckler saapuu pahamaineisen lohikäärmeen linnaan. Näky perillä ei todellakaan ole sitä mitä Flint ajatteli, sillä linnan aulassa oleva vastaanottovirkailija kysyy ensi töikseen, onko hän kenties tullut toimittamaan vesiautomaatin pahvimukeja. No eipä tietenkään, ja hämmästys kasvaa sitä mukaa, mitä enemmän Flint tutkii paikkoja. Linnan suuri juhlasali on muutettu avokonttoriksi, jossa perin tutun oloiset oliot naputtelevat näppäimistöjään töiden parissa.
Käy ilmi, että oikeassa maailmassa vaikuttava, paha ja ennen kaikkea alistava suuryritys Ever After Inc. on kehittänyt teknologian, jolla pääsee satukirjojen maailmaan. Kyseisen korporaation kapiset kapitalistit ovat alkaneet vallata satumaailmoja ilmaisten kiinteistöjen ja maaplänttien toivossa, orjuuttaen samalla niiden asukkaat yhdeksästä viiteen -toimistotöihin. Ilmeisesti idea syntyi ainaisen kulukuurin päätteeksi – taruolennoille kun ei tarvitse tarjota lainsäädännön mukaan edes kohtuullista terveydenhuoltopakettia työpaikan puolesta, toisin kuin ihmisille.
Niinpä Flint punoo juonen: Hän vannoo tuhoavansa Ever After Incin liittymällä firman palkkalistoille ja tekemällä kaiken mitä käsketään, tarkoituksenaan kaataa koko lafka sisältä käsin, MUHAHAHAA! Haaste on kuitenkin suuri, sillä aie tulisi aivan ensimmäiseksi uskoa luotettavalle asianajajalle, ennen kuin eettinen toimikunta aloittaa tutkintansa firman sisällä.
Pelastetaan maailma, yksi satukirja ja käsirysy kerrallaan
Ever After Incin määräämä toimenkuva koostuu pääasiassa erinäisille kirjamaailmaseikkailuille lähtemisestä sekä runsaista vuoropohjaisista taisteluista, ajoittaisten pulmapähkinöiden kera. Pelin edetessä seurueeseen – tai pikemminkin samaan osastoon – liittyy muun muassa Tinder-lohikäärme, joka seikkailun alussa paljastuu Flintin vanhaksi arkkiviholliseksi, sekä alati hymy huulilla kulkeva iloinen ja pasifistinen Wolfgang, "taiteilijanimeltään" Iso Paha Susi. Porukkaan tulee seikkailun aikana toki lisääkin sakkia, mutta jätetään heidät paljastamatta. Yllätysmomentti tosin karisee hivenen jo aloitusruudussa, sillä käytännössä kaikki pääjuonelle olennaiset tyypit näkyvät jo silloin. "Press A" -tekstiä ei kannata siis turhan tarkasti vilkuilla!
Oli hahmospoilereita tai ei, Escape from Ever After on joka tapauksessa tarinaltaan kauttaaltaan mainio, sillä se sekoittaa useita lapsuudesta tuttuja tarinoita todellisuutta lainaaviin skenaarioihin, joissa mielikuvituksekas draamankaari hakee vertaistaan. Esimerkiksi ensimmäisessä luvussa Flint ja kumppanit jäljittävät alkuun kolmea pientä porsasta, ja lopulta homma äityy käsirysyksi (eli vuoropohjaiseksi taisteluksi), kun pahansuopa huijaus paljastuu: Kärsäkkäät pyörittävät ovelaa kiinteistö- ja rakennushuijausta, joka vieläpä vaikuttaa Wolfgangin lajitovereiden elämään merkittävästi. Eihän sellainen käy päinsä!
Kuten aiemmin mainitsin, mekaniikoiltaan EfEA on vuoropohjainen roolipeli, jossa jokaista hyökkäystä ja puolustusta kohden on ajoitettava napinpainallus oikein tehostuksen tai toiston takaamiseksi, jotta ei tule ylimääräistä vahinkoa. Hahmojaan voi vaihdella taistelun aikana melko joustavasti, ja seikkailun edetessä porukalleen saa kerättyä uusien liikkeiden ja perinteisten parannusesineiden ohella Trinkettejä eli helyjä, joiden turvin voi tehostaa hahmoaan vaikkapa energia-/kilpiparannuksilla tai immuniteeteilla. Vihollisia voi myös "opiskella" taistelun tiimellyksessä, ja tämä kannattaa: jatkoa ajatellen tiedot, kuten heikkoudet, jäävät talteen omaan almanakkaan.
Tutkiminen itsessään on hauskaa, sillä sekä kirjojen että korporaation sisällä piisaa kosolti tutkittavaa sekä erilaisia tehtäviä muun muassa Draculalta, Pinokkiolta ja muilta erinäisiltä klassikkohahmoilta. Pääjuonen ohella suosittelenkin ehdottomasti koluamaan sivutehtäviä lisähyödykkeiden toivossa, sillä useimmat niistä on ihan yhtä hauskoja kuin pääjuonenkin metkut. Kentät ovat mielestäni myös sopivan kokoisia kokonaisuuksia, ja aina kun orastava kyllästyminen meinaa iskeä, vetää käsikirjoitus maton jalkojen alta – yleensä hyvällä tavalla. Hauskintahan tässä on se, että Escape from Ever Afterin PEGI-ikäraja on kolme vuotta, vaikka monet sen käänteistä sisältävät viittauksia nimenomaan aikuisten maailmaan.
Audiovisuaalinen toteutus on sekin verrattoman hurmaavaa. Paperinen tyyli näyttää kerrassaan miellyttävältä, löytäen jollain ilveellä omannäköisensä kasvot lainatusta tyylistä huolimatta. Ääninäyttelyä ei ole, mutta Daniel Whitworthin suunnittelema äänimaisema sopii erinomaisesti peliin ja onnistuu olemaan ärsyttämättä meitä vanhempiakin ukkeleita. Ääniraita on kuitenkin se show'n tähti: Whitworthin säveltämä ja kauttaaltaan svengaava jatsikattaus (vieläpä oikean bändin soittamana) tuo hymyn huulille kerta toisensa perään ja tukee ennen kaikkea seikkailun tunnelmaa onnistuneesti.
Teknisesti arvosteltu Switch-versio oli ainakin Switch 2:lla pelatessa mainio, sisältäen vieläpä mahdollisuuden pelata 60 kuvan ruudunpäivitysnopeudella ilman hikkoja. Muutamia bugeja tosin bongasin matkan varrelta, mutta ainoastaan kerran täytyi ottaa takapakkia ja ladata viimeisin tallennus, kun jäin jumiin kasvin alle Wolfgangin soittaessa "sadetanssiaan". Vahingosta viisastuneena suosittelen muitakin ottamaan pari askelta taaemmas aina tätä luritusta käytettäessä.
Sen pituinen se, vaikka olisihan sitä pidempäänkin seikkaillut
Escape from Ever After on virkistävä yllätys alkuvuoden pelikattauksessa, ja täten vahva kandidaatti henkilökohtaiselle top-listalleni vuodelle 2026. Kekseliäs premissi, satiirinen ote ja muutenkin hauska käsikirjoitus sekä vängät pelimekaniikat ja riittävä vaihtelu kantavat mainiosti läpi koko seikkailun ajan. Mikä parasta, se tarjoaa viihdettä kaikenikäisille – lapsille söpöilyä ja satuilua sekä aikuisille puhuttelevan ja kerta toisensa jälkeen hymyilyttävän käsikirjoituksen kivoilla pelimekaniikoilla höystettynä.
Lopputekstit jättivät jopa pienen haikeuden ilmaan, sillä olisihan tätä mielellään pelaillut pidempäänkin. Ja onhan teos toki vaikeustasoltaan melko iisi ja rytmitykseltään ajoittain hieman kompasteleva, mutta nämä ovat pieniä miinuksia muuten mainiossa kokonaisuudessa, sillä tylsää ei missään vaiheessa tule. Mahdollista jatko-osaa saa varmaankin vartoa tovin jos toisenkin, joten sitä odotellessa täytynee taas palata vanhojen paperi-Marioiden pariin. Sanokaa minun sanoneen, näistä kavereista kuullaan vielä.
