Korealaisen Pearl Abyss -yhtiön avoimen maailman toimintaseikkailua Crimson Desertiä on ehditty odottaa jo pitkä tovi, ja hypekäyrä tuntuu nousseen välillä melkoisiin sfääreihin. Ennen julkaisua teos tuntui sisältävän niin paljon pelimekaniikkoja, että huolestuneimmat pelaajat pelkäsivät paketin ratkeavan liitoksistaan. Maailma taas näytti niin suunnattomalta ja kauniilta, että monet epäröivät miten tällainen eepos milläkin laitteella oikein pyörisi.
Omat mielipiteeni teoksesta ovat melkoisen ristiriitaiset. Aloitetaan orastavan kevään kunniaksi positiivisilla puolilla!
Maailma on kaunis ja toiminta tymäkkää
Ensitöikseni voin todeta että teos pyörii omalla budjettikoneellanikin oikein mallikkaasti, ja se tuntuu kyllä pieneltä ihmeeltä. Alun perin MMO-hommiin suunnitellussa pelimoottorissa tuntuu olevan voimaa kuin pienessä pitäjässä. Teosta käynnistäessä lataus voi kestää hetken aikaa, mutta kun maailmaa pääsee pällistelemään, latausaikoja ei juuri enää vastaan tule. Maailma on valtava ja piirtoetäisyys tuntuu ällistyttävältä: Kun maisemia tapittaa vuoren kielekkeeltä, pelaaja voi nähdä puita ja maastoa silmän kantamattomiin. Avoimena maailmana Crimson Desert tuntuu ottaneen harppauksen seuraavan sukupolven puolelle.
Myös taistelu tuntuu oikein oivalliselta. Päähenkilö Kliffin iskuissa tuntuu olevan kunnolla voimaa, taistomekaniikoissa on mukavasti syvyyttä ja pelin kykypuu on aivan mallillaan. Painiliikkeiden lisääminen peliin oli mahdottoman hauska idea, vihulaisia käy välillä melkein sääliksi, kun Kliff tömäyttää rosvoja kenttään kiviä murskaavalla voimalla. Miekka ja kilpi kuuluvat päähahmon vakiovarusteisiin, mutta maustetta mätkeeseen tuodaan myös jykevillä nyrkin iskuilla ja potkuilla.
Teoksessa on Kliffin lisäksi kaksi muuta pelattavaa sivuhahmoa, joilla molemmilla on omat liikkeensä ja erikoistaitonsa, joten tämä tuo myös variaatiota väkivaltaisuuksiin. Nämä sivuhahmot eivät tosin voi suorittaa teoksen päätehtäviä, vaan se velvollisuus lankeaa pelkästään Kliffille.
Valitettavasti muilta osin teos teki itseeni vaimeamman vaikutuksen.
Kehno dialogi ja kliseiset tehtävät eivät jaksa naurattaa kauaa
Eepoksen suurin kompastuskivi piilee tarinankerronnassa. Itse tarina tuntuu teoksen alkuvaiheessa olemattomalta, mutta vielä isompi ongelma kytee tavassa, miten tapahtumakäänteet esitellään pelaajalle. Sivuhahmojen dialogi on todella heikkoa, tehtävät ovat varsin perinteisiä haku- ja pelastustehtäviä, jollaisia fantasiapeleissä on totuttu näkemään aina uudestaan ja uudestaan. Pientä huumoriarvoa voi repiä sivuhahmojen käyttäytymisestä: hahmot ovat todella ylidramaattisia. Rosvojen uhriksi joutuneet maanviljelijät kierivät maassa itkien ja ilmaa potkien samalla, kun yrittävät selittää päähenkilölle heppoisin sanankääntein, että mitä oikein on tapahtunut. Jonkun mielestä nämä kohtaamiset saattavat olla ratkiriemukkaita, mutta ilman minkäänlaista tarinakoukkua minun oli vaikea löytää tarvittavaa mielenkiintoa teosta kohtaan, jotta jaksaisin edetä tehtävästä toiseen.
Luonnetta ei löydy myöskään tarinan päähahmosta, vaan Kliff sankaroi menemään kliseiseen tapaan jurosti murahdellen ja tekee mitä milloinkin käsketään. Tyhjä taulu -lähestymistapa voisi toimia, jos teoksessa olisi dialogivaihtoehtoja, jolloin käyttäjä voisi itse asettaa Kliffille joitain luonteenpiirteitä. Nyt Kliff on oikeastaan vain matalaääninen jörrikkä, jolla on perunan persoonallisuus.
Mekaniikkoja vaikka muille jakaa
Teoksen alku on valitettavasti melkoinen suvanto, ja tämä liittyy juuri tarinankerrontaan sekä hulppeaan määrään erilaisia pelimekaniikkoja ja systeemejä, mitä tekijät ovat teokseensa tuupanneet. Suurin osa näistä mekaniikoista on napsittu muista peleistä, kuten Zeldasta tai Witcheristä. Kliff voi esimerkiksi liidellä ilmassa "viittansa" varassa ja kontrolloida ympäristöään kädestään työntyvän piiskan avulla. Tai nähdä ympäristössä menneitä tapahtumia lyhtynsä valossa. Minipelejä on vaikka kuinka mahdottomasti kalastuksesta kädenvääntöön ja kokkaamiseen.
Näin ollen tarinan alussa pelin täytyy opettaa käyttäjälle kaikki nämä mekaniikat, joten opettelujakso venyy monen tunnin mittaiseksi. Ja koska tarinankerronta on mitä on, tämä opetteluvaihe on tehty tylsimmällä mahdollisella tavalla. Ruudulle ilmestyy pop-up -ikkunoita, joissa lukee mitä käyttäjän tulee tehdä, jolloin Kliff vain tekee työtä käskettyä. Samalla käyttäjä ihmettelee, mitä ihmettä tässä nyt oikein käytännössä tapahtuukaan. Aluksi tämä tuntuu kaoottisen hauskalta, mutta parin tunnin päästä tylsyys iskee kuin märkä rätti kasvoihin. Ja opetteluvaihe jatkui vielä monta tuntia tämän jälkeenkin. Teos lähtee kyllä paremmin käyntiin myöhemmin, mutta pitkässä eepoksessa tylsistyttävä alku ansaitsee minusta pitkän miinuksen, ja monet saattavat jättää pelaamisen sikseen jo näiden ensimmäisten tuntien aikana.
Enkä oikein tiedä ovatko kaikki nämä mekaniikat sen arvoisia. Olisin suoraan sanottuna pärjännyt vähemmälläkin.
En vain jaksa pyöriä huvipuiston laitteissa pelkästä tekemisen ilosta
Kuvailisin Crimson Desertiä huvipuistoksi. Se on valtava leikkikenttä, missä pelaaja voi tutkia paikkoja sekä huvittaa itseään lukuisilla minipeleillä ja tietysti vihuja mätkimällä. Monille käyttäjille tämä riittää vallan mainiosti, ja teoksella tulee varmasti olemaan oma fanikuntansa, kuten Black Desertilläkin on. Mutta itse olen niitä tyyppejä, jotka tarvitsevat sen koukun myös tarinapuolelta, muuten kaikella tällä tekemisellä ei vain tunnu olevan oikein mitään pointtia. 24 pelitunnin jälkeen tunnen saaneeni jo seikkailusta kyllikseni.
En voi olla miettimättä, olisiko teos sittenkin toiminut paremmin moninpelinä. Tarina kun ei yksinpeliä oikein kanna, ja tuntuisi vähän, että tällainen leikkipuisto olisi mukavampi jakaa kavereiden kanssa.
Toisaalta tarina ei toki missään vaiheessa ollutkaan tekijöiden mielessä se teoksen pääasia, ja mikäli et välitä pitkistä dialogeista tai syvästä taustatarinasta, voit ihan hyvin viihtyäkin Crimsonin parissa paremmin kuin minä!
