J. K. Rowlingin Harry Potter -saaga ei suotta ole noussut tämän vuosituhannen suosituimmaksi kirjasarjaksi, sillä kirjasarjan tarina kasvaa alun lapsenomaisesta lastensatu-hengestä aina monimuotoiseen ja -puoliseen loppuhuipennukseen. Tästä syystä kirjasarja on tarjonnut iästä riippumatta erittäin miellyttävän lukukokemuksen. Kirjoihin pohjautuvat leffat ovat olleen suurimmalti osin varsin katsottavia tapauksia, mutta peleistä ei valitettavasti ihan samaa ole voinut sanoa.

Erittäin hyvä paketti kaikille GoW faneille, ketkä haluavat syventää tietämystään Kratosin menneisyydestä. Chains of Olympos oli mielestäni aika keskinkertainen, mutta Ghost of Sparta on aivan loistava, mielestäni paras sitten GoW 3:n.

Mitä tulee, kun yhdistetään heikko ajotuntuma, täydellisen surkea juoni ja natsimainen tekoäly? Vastaus: Taas uusi pettymys pitkäkestoiseen Need for Speed -sarjaan.

Need for Speed: The Run seuraa Jackia, joka maksaakseen suuret velkansa mafialle, lähtee mukaan suuren autokilpailuun San Fransiscossa New Yorkiin. Pelin aikana Jack jää todella vieraaksi hahmoksi ja muutenkin juoni on täysin susi. Yksi asia juonessa on kuitenkin hyvää: sitä ei tarvitse kärsiä koko pelin aikana kuin ainoastaan n. 5minuutin ajan.

Pienistä vioistaan huolimatta Skyward Sword näyttää kuinka Nintendo uskaltaa tarttua uusiin haasteisiin ja onnistua niissä.

Ennen tietokonepuolella kovin suositut, mutta nykyään pääosin melko pienen yleisön huomiota nauttivat seikkailupelit eivät ehkä peleinä ole sieltä helpoimmin lähestyttävästä päästä. Hidas tempo, juonivetoisuus ja runsas luettavan tekstin määrä tuovat paikoittain ennemmin mieleen visuaalisen ja interaktiivisen kirjan, kuin täysiverisen pelikokemuksen. Kaikkia tällainen ei varmasti miellytä, mutta hyvää tarinankerrontaa ja usein toiminnasta vapaata, rentouttavaa elämystä arvostaville lajityypin surullinen kohtalo lienee eräs harmittavimmista tapauksista pelirintamalla.

"If it ain't broke, don't fix it" kuuluu sanonta, turha korjata sitä, mikä ei ole rikki. Tästä periaatteesta pitävät kiinni niin elokuva kuin peli-alan ihmiset kaikin voimin. Franchisen voima on äärimmäisen vahva ja pelkkä ajatuskin kerran toimineen mekaniikan tai pelityylin muuttamisesta saa helposti niin fanit, kuin kehittäjätkin paniikin partaalle.

Ehkä juuri tästä syystä Call of Duty, joka aikanaan kertaalleen mullisti moninpeliräiskinnän yleisilmeen, tuntuu nyt tahmealta ja, *gulp*, tylsältä.