Vaikka tuoreimman Call of Dutyn myyntikäyrät osoittavat notkahtelun merkkejä, ei se vaikuta tasaisen tappavasti porskuttavaan lisäsisällön virtaan. Infinite Warfaren suunnittelusta neljästä paketista on pelattavaksi asti saatu nyt puolet – ainakin julkaisusyklin eturintamaan kuuluvalla PlayStation 4:llä. Oma kiinnostuskäyrä seuraa harmillisen tarkoin kriittisemmän yleisön reaktioita sarjaa kohtaan, sillä Infinity Wardin tulevaisuuteen sijoittuvan eepoksen moninpeliosio ei ole jaksanut pitää otteessaan aiempien vuosien tapaan.

Tästä ei voi kuitenkaan syyttää kyllästymistä genreä kohtaan tai edes pelin maalailemaa ajankuvaa. Infinite Warfaren julkaisussa nähty karttakattaus koostuu yksinkertaisesti liian monesta huonosti suunnittelusta areenasta, ja räiskinnän riemu jää turhan usein pelkäksi haaveeksi. Jo syntyhetkellä selkään ammutuksi joutuminen ei vaan jaksa naurattaa järin pitkään. Lisäosissa nähdään sentään merkkejä paremmmasta, vaikka verenpainelääkkeille lienee käyttöä jatkossakin.

Kiillotettua kilvanräiskettä

Ensimmäinen neljän kartan kattaus kantaa titteliä Sabotage. Nelikkoon ujutetaan tuttuun tyyliin mukaan yksi uusversio vanhasta klassikkoympäristöstä, kun Dominion lainaa pohjapiirroksensa Modern Warfare 2:n Afghanista. Kierrätys on poikkeuksellisen helposti tunnistettavissa, sillä oranssinhehkuinen lopputulos on planeetanvaihdoksesta huolimatta hyvin lähellä alkuperäisen tunnelmaa. Avoin ja iso temmellyskenttä ei aivan vedä vertoja esikuvalleen erilaisen rytmityksen vuoksi. Lisäksi muutamissa kohdin rakettireppujen avulla törmäillään näkymättömiin seiniin, mikä rikkoo immersiota. Karvaimman maun kartoista jättää Renaissance. Erittäin kauniista italialaistyylisistä puitteistaan huolimatta sen kompakti koko muistuttaa, miksi alkuperäisen moninpelin klaustrofobiseen kattaukseen kyllästyi nopeasti. Pari selkeämmin futuristista menoa edustavaa areenaa, Noir ja Neon, nostavat Sabotagen arvosanan jälleen kelvollisen puolelle. Molemmat sekä näyttävät hyvältä että tarjoavat positiivisessa mielessä kiihkeitä matseja.

Toisena saapuneen Continuum-lisärin silmiinpistävin ominaisuus on totuttua komeampi ulkoasu, kun alkuperäisten karttojen jokseenkin suttuiset ja tunkkaiset tekstuurit ovat muisto vain. Muutoinkin yksityiskohtiin kiinnitetään enemmän huomiota. Esimerkiksi Turistan värikkäitä maisemia höystetään mielenkiintoisilla taustan näkymillä, kun lomakeskuksen horisontissa levittäytyy jättimäinen luuranko. Isohko temmellyskenttä selkeine sisä- ja ulkotiloineen toimii kaikin puolin mainiosti. Pelaajat kuun pinnalle heittävä Scrap erottuu niin ikään raikkaan kontrastinsa avulla perusmassasta, perinteistä kaavaa noudattelevasta pohjastaan huolimatta. Futuristiseen galleriaan sijoittuva Archive ei sen sijaan lunasta kaikkea potentiaaliaan, vaikka hauskoja yksityiskohtia voikin bongailla käytävien varsilta. Pahnan pohjimmaiseksi jää uusioversio Modern Warfare 2:n Rustista. Jo alun perin sekavaksi äitynyt kenttä ei muutu paremmaksi tekstuureja päivittämällä varsinkaan, kun rakettireppujen vuoksi meno on pienessä karsinassa entistä hektisempää.

Zombi-moodissa jatketaan rennolla kieli poskella -linjalla.

Zombi-moodissa jatketaan rennolla kieli poskella -linjalla. Sankareita viedään leffakulissien nimissä tällä kertaa Friday the 13th -henkisesti syrjäiselle kauhumökille sekä svengaavalle 70-luvulle. Kehittäjät pääsevät jälleen irrottelemaan kunnolla tyystin erilaisten ympäristöjen kanssa, minkä huomaa lopputuloksesta. Isot moniosaiset kompleksit kätkevät sisäänsä loputtoman määrän selviytymisen kannalta oleellisia kikkoja ja salaisuuksia. Kuten jo Black Ops 3:n lisureissa viime vuonna nähtiin, yhteistyöosion alituisen paisumisen vuoksi satunnaisessa seurassa pärjääminen muodostuu entistä vaikeammaksi. Tämä on toki loistava uutinen moodin tosifaneille, mutta pääosin kilpailullisella puolella räiskiville aloituskynnys epäkuolleiden maailmaan saattaa nousta jo liian korkeaksi. Toisinaan tuleekin ikävä perinteisempää selviytymistä kohtaan, kun terroristeja niputettiin parityöskentelynä muutaman minuutin minitehtävissä.

Kokonaisuutena ensimmäinen lisuripari muodostuu Call of Dutyjen mittakaavassa melko keskiverroksi. Molempiin mahtuu onnistumisia, mutta myös selkeästi kehnompia esityksiä. Kuitenkin julkaisussa nähtyyn, poikkeuksellisen kehnoon kattaukseen verrattuna suunta on ehdottomasti ylöspäin. Ylimääräisenä bonuksena myös visuaalinen anti parantuu selkeästi matkan varrella. Tämä tietysti herättää kysymyksiä, miksei vastaavaan tasoon päästy jo viime marraskuussa. Jälleen kerran jo hieman ennalta-arvattavana lopputulemana voisi todeta, että Infinite Warfaren suurkuluttajille ja zombien lahtaamisen ystäville kyseessä on etenkin kausipassin osana suosittelemisen arvoinen parivaljakko. Muiden tuskin kannattaa vaivautua, sillä yksittäisiin paketteihin satsaamalla onnistuu luultavasti vain sotkemaan lopullisesti julkisen pelinhaun.

Kirjaudu kommentoidaksesi