Toinen odotuksia nostava seikka liittyy samaisen jenkkistudion edelliseen tuotokseen. Eräänlaisena rebootina toiminut vuoden 2019 Modern Warfare onnistui kääntämään jo hieman väljähtyneen sarjan uuteen nousuun kaikin puolin rautaisella toiminnallaan.
Sopivasti sekaisin
Petri Leskisen arviossa juuri piipahtaneen jatko-osan kampanja toimii näyttävän aivottomana räiskintänä, vaikka sen arvot ja sisältö eivät kriittisempää tarkastelua kestäkään. Toisin sanoen soolorintamalta ei kuulu järin yllättäviä uutisia, vaan miten on moninpelin laita?
Pyörää ei keksitä uudelleen verkkopelinkään puolella. Siitä huolimatta – tai kenties sen takia – kokemus ihmispelaajia vastaan vakuuttaa ensilaukauksistaan lähtien. Taistelukentällä meno vaikuttaa tutulta, mutta samalla äärimmäisen hiotulta. Yleinen asetuntuma, loistavat kontrollit sekä jälleen hieman hienosäädetty vahingonkeston määrä istuvat tämän vuoden kuosissaan omaan makuun erinomaisesti. Kokemus nousee helposti pitkäikäisen sarjan parhaimmistoon.
Julkaisussa tarjoiltava karttavalikoima koostuu lähinnä keskikokoisista ja tätä hieman isommista temmellyskentistä. Klaustrofobisemmat tappoareenat saapunevat todennäköisesti kohtapuoliin alkavien sisältökausien aikana, mutta toistaiseksi tempo pysyy juuri sopivana vuorotteluna hengähdyshetkien ja kiihkeiden kohtaamisten välillä. Vaikka kattausta voi kuvailla turvallisen onnistuneeksi, ei suoranaisiksi klassikoiksi muodostuvia karttoja kuoriudu porukasta. Teemoiltaan huumepomojen piilopaikkoihin sekä erilaisiin kaupunkikohteisiin painottuva tarjonta on harmaahko muutamaa värikästä poikkeusta lukuun ottamatta. Toivon mukaan ajan myötä kokonaisuus vielä monipuolistuu, ja kehittäjät uskaltavat irrotella enemmän.
Call of Dutyjen suosituin pelimuoto Warzonen ulkopuolella on yhä tiimipohjainen tappomatsi. Tällä kertaa ensimmäisenä 100 päänahkaan yltänyt joukkue vie potin. Kyseessä on yksinkertaista mutta silti vuodesta toiseen yllättävän koukuttavaa pikahupia. Muista pelimuodoista mainittakoon esimerkiksi alueiden valtaustaistot, kun kentällä pyritään hallitsemaan joko yhtä tai useampaa aluetta, moodista riippuen. Pienemmillä pelaajamäärillä pyöritettäviä variaatioita edustavat esimerkiksi Knockout sekä vankien pelastamiseen keskittyvä Prisoner Rescue. Näihin oman mausteensa tuo kuoleman lopullisuus, olettaen ettei joukkuekaveri pääsee pelastamaan kuulan kalloonsa saanutta taistelijaa vihollistulituksen keskeltä.
Battlefieldin kompastellessa suuremman mittakaavan sotimisen kuninkaana, pyrkii Infinity Ward valloittamaan samoja apajia. Invasion-moodissa neljäkymmentä pelaajaa taistelee kentän herruudesta. Käyttöön suodaan erilaisia ajoneuvoja, ja hektisyyden tuntua korostetaan kärräämällä kentälle tekoälyporukkaa helpoksi tykinruoaksi, joten aloittelijoidenkin on helppo kokea onnistumisia. Meno on kieltämättä viihdyttävää, ja tasonnousu ripeämpää kuin perinteisellä puolella, mutta omaan makuun pienemmän mittakaavan mittelöt toimivat yhä paremmin.
Kuvakulmaa hahmon taakse vaihtamalla saadaan niin ikään pientä piristysruisketta monenkirjavaan kattaukseen. Omaan karsinaansa rajoitetut kolmannen persoonan taistot on pienistä kankeuksistaan huolimatta onnistunut kokeilu. Muokatun perspektiivin vuoksi pelaajat joutuvat hiomaan vuosien varrella selkärankaan iskostunutta pelityyliään, kun muun muassa kulmien taakse kurkkimisen mekaniikka mahdollista tuoreet jipot vastustajan hassuttamiseksi. Vielä beetavaiheessa tähtäysnappi vei näkymän äkkiväärästi aseen taakse, mikä oli ontuva ratkaisu. Lopullisessa versiossa kamera pysyy kiltisti hahmon ulkopuolella myös zoomaustilanteessa ja toimii täten huomattavasti loogisemmin.
Yksi askel taakse, mutta useampi eteen
Pelimuotojen ohella erinäiset kehityspuut ovat kokeneet varovaista evoluutiota. Tappoputkista käyttöön avautuvien lisäherkkujen osalta tilanne on pidetty pitkälti ennallaan. Sen sijaan hahmoille suotujen erityisavujen, eli perkkien, rakennetta on muokattu. Koko valittua kolmikko ei suoda aiempien osien tapaan välittömästi käyttöön matsin alussa, vaan kyvyt aktivoituvat asteittain taistelun edetessä. Lisäksi avut kytkeytyvät tiiviimmin toisiinsa.
Myös aseiden ja etenkin niiden päivitysosien avautumisen kanssa kehittäjät vetävät tiukempaa linjaa kuin aiemmin. Uusia tuliluikkuja ei ilmesty pelkästään yleisen tasojen nousun kautta, vaan osan voi aktivoida ainoastaan riittävästi toista määrättyä asetta kehittämällä. Ratkaisu on yhtä kaksijakoinen kuin miltä kuulostaa. Tällaiselle vapaamielisemmälle räiskijälle temppu antaa oivan porkkanan testailla erilaisia ehdokkaita sen ainaisen M4:n sijaan. Toisaalta rajoite tuntuu takuuvarmasti keinotekoiselta, mikäli oma suosikki vaatii tavallista enemmän työtä ja epämieluisten tussarien käyttöä.
Kokonaisuutena Modern Warfare II:n monipeli ei tarjoa järkyttäviä yllätyksiä kenellekään sarjan pitkäaikaiselle tuttavalle. Kyse on pikemminkin pienistä hiomiskohteista siellä täällä. Kaikki valikoiden ratkaisut tai kehityspuiden muokkaukset eivät varmasti miellytä jokaista, mutta toiminnan ydin, yleinen tasapaino ja ennen kaikkea hauskuus on paremmin kohdallaan kuin vuosikausiin. Juuri muuta ei tehokkaaseen koukuttumiseen lopulta tarvita. Perinteiseen moninpeliin luvatun ilmaisen lisäsisällön sekä kohtapuoliin linjoille saapuvan Warzone 2.0 -päivityksen siivittämänä ei ole vaikea ennustaa, että Infinity Wardin luomukselle kertyy kosolti tunteja pitkälle ensi vuoden puolelle.
