Muistoja musertamassa - testissä PlayStation Classic

Retrokonsolit eivät ole varsinaisesti mikään uusi keksintö. Marketien hyllyille on jo useiden vuosien ajan ilmestynyt etenkin joulun alla nostalgiaa hehkuvia paketteja, joiden avulla lupaillaan aikamatkaa lapsuuden suosikkien pariin. Ongelmaksi on yleensä muodostunut aparaattien luvattoman heikko laatu, sillä kiinalaisin käsin ilman lisenssiä valmistetuissa halpalaitoksissa on edetty joka suhteessa aidan matalimmista kohdista.

Isommaksi ilmiöksi retroilu nousi pari vuotta sitten, kun Nintendo toi markkinoille Mini NESin. Virallisella lisenssillä, tinkimättömällä laadulla sekä huolella valituilla peleillä varustettu pikkuinen matolaatikko osoittautui kevyen saatavuuskeinottelun tuella valtavaksi hitiksi. Samaa kaavaa noudattava Mini SNES katosi niin ikään vauhdikkaasti kuluttajien koteihin. Sony sai vainun rahaa printtaavasta ideasta, joten tänä jouluna kauppoihin saadaan 20 pelillä ja kahdella ohjaimella varustettu PlayStation Classic.

Lupaavaa harmautta

Jo pelkkä paketin käpisteleminen nostattaa kiitettävän määrän nostalgiahuuruja. Laatikkoa ja ohjekirjaa myöten esikuvaansa pienoiskoossa imitoiva kokonaisuus vie välittömästi takaisin kultaisen 90-luvun puoliväliin. Pelaamisen huikeilla tehoillaan mullistanut laite päätyi aikoinaan piinaavan pitkien säästötalkoiden jälkeen korvaamaan pahoin ikääntyneen Sega Megadriven. Uusi uljas 3D-maailma oli valmis alkamaan, ja kokemus siirtyi monella tapaa seuraavalle tasolle.

Lämpimien muistojen siivittämät hyvät ensifiilikset jatkuvat tarkemmalla hiplailulla. Kaikki materiaalit vaikuttavat laadukkailta aina tukevista ohjaimista lähtien. Kapulat tuntuvat kätösissä yhä kovin tutuilta, mikä johtuu Sonyn konservatiivisesta (laiskasta) suhtautumisesta ohjaimen ergonomian kehittämiseen seuraavien sukupolvien varrella. Analogitatit ja värinät luonnollisesti puuttuvat, sillä ne esiteltiin vasta myöhemmin konsolin elinkaaren aikana.

Ohjain paljastaa kuitenkin ensimmäisen ärsytyksen aiheen: johto on auttamatta liian lyhyt. Puolitoista metriä ei riitä enää mihinkään, sillä televisioiden ja pelitilojen koko on moninkertaistunut vuosien varrella. Huoneen estetiikalle ei tee hyvää, kun laite täytyy vetää aina pois hyllystään, mikäli ei mieli pelata lattialla tuijottaen 65 tuumaista ruutua epäterveen läheltä.

Tahmeita pikseleitä

Näyttöjen paisuminen sekä tekniikan kehittyminen aiheuttavat myös kiusallisempia ongelmia. Useimmat pelit näyttävät suoraan sanoen hirveiltä, kun kehno resoluutio yhdistetään kovin yksinkertaisiin 3D-grafiikoihin sekä yskivään ruudunpäivitykseen. Tosin tällä kertaa kyse ei ole pelkästään kullattujen lapsuusmuistojen karisemisesta, sillä emulaation jälki jättää teknisesti kosolti toivomisen varaa.

Maailmalla on herännyt paljon porua eurooppalaisten PAL-versioiden käytöstä useiden pelien pohjana. Aikana ennen taulutelevisioita rapakon takana pelatut NTSC-standardin versiot kun toimivat selkeästi jouhevammin ripeämmästä virkistystaajuudesta johtuen. Eurooppalaisesta näkökulmasta tämä ei ole edes se suurin ongelma: näin verkkaisesti ne Tekkenin hahmot alun perinkin toisiaan Suomessa mätkivät, vieläpä useita kuukausia muita mantereita jälkijunassa.

Sen sijaan ylimääräiset, kehnon emulaation aiheuttamat nykimiset saavat osan tarjonnasta vaikuttamaan jopa pelikelvottomilta. Esimerkiksi (kaksiulotteisen) Grand Theft Auton epävakaa suoriutuminen aiheuttaa lämpimien tunteiden sijaan lähinnä päänsärkyä, puhumattakaan kammottavasta Cool Boarders 2 -diashowsta.

Minkäänlaisia rautaan rakennettuja siloittelufilttereitä tai skaalausvaihtoehtoja PlayStation Classicin sisuksista on turha etsiä. Konsoli sentään tallentaa tilanteet automaattisesti, mikäli nimikettä vaihtaa lennosta reset-näppäintä painamalla. Muutoinkin pelien selaaminen sujuu kiitettävän nopeasti. Toki hintana on äärimmäisen yksinkertainen ja pelkistetty yleisilme ilman mitään kuorrutteita.

Ailahtelevin mielin

Entäs ne valikoiden kätköistä paljastuvat pelit sitten? Retrokonsolin legendaariselle esikuvalle julkaistiin niin huikea määrä ikimuistoista kamaa, että jotain klassikoiksi tituleerattavia teoksia jää vääjäämättä rannalle. Suurimmista täysosumista mainittakoon kaikkien itseään kunnioittavien ropettajien fanittama Final Fantasy VII, hiiviskelygenren mullistanut Metal Gear Solid sekä painajaisia tv:n ääreen kerääntyneissä nuorukaisissa aiheuttanut Resident Evil.

Nappiin osuneiden poimintojen vastapainoksi kattauksesta paljastuu harmittavan paljon huteja. Esimerkiksi 3D-tasoloikka Jumping Flash! ei ollut valtaisa menestys edes ilmestyessään, eivätkä vuodet tai kehno käännösjälki tee palveluksia robottijänön seikkailulle. Samaa voisi sanoa alun perin lähinnä komeisiin puitteisiinsa nojanneesta Battle Arena Toshindenista. Kun pelin ainoa meriitti, eli nätit grafiikat eivät tee enää vaikutusta, voi mätkinnän mielekkyyden arvata. Selkein hutikuti ammutaan Rainbow Sixin kohdalla: konsoliversio oli hirvittävien kontrolliensa ja PC-puoleen verrattuna dramaattisesti yksinkertaistetun sisältönsä vuoksi susi jo pari vuosikymmentä sitten.

Suurin osa nimikkeistä sijoittuu edellä mainittujen ääripäiden välimaastoon. Innostus tarjontaa kohtaan riippunee hyvin vahvasti omasta kokemuspohjasta. Esimerkiksi Destruction Derby ei nauti suurta legendan statusta, mutta kyseinen romuralli oli ensimmäinen peli, joka oman konsolin kylkeen aikoinaan Anttilasta mukaan lähti. Näkokannasta tai mieltymyksistä riippumatta paketista jää silti uupumaan lista todella isoja nimiä, jotka olisivat ansainneet paikkansa kokoelmassa aina Gran Turismoista tai Tomb Raidereista lähtien.

What is this? – Barry Burton

Tällaisenaan PlayStation Classicia on vaikea suositella kenellekään. Lastenhuoneen ensilaitteeksi se ei käy, sillä perheen pienimmille ei Raymanin lisäksi juuri muuta sopivaa tarjota. Nörtimmän pään laiteintoilijat pettyvät puolestaan takuuvarmasti emulaation laatuun. Samaa voi sanoa alkuperäisen pleikkarin parissa kasvaneelle sukupolvelle, joka yksinkertaisesti haluaisi verestää kultaisia muistojaan.

Näillä meriiteillä Sony pysyköön mieluusti uuden raudan kehittämisessä vanhojen muistelun sijaan.

Laitteen parhaiksi puoliksi jäävätkin lopulta sen sievä ulkonäkö ja kiitettävän helppo liitettävyys. Virta saapuu USB-kaapelilla ja kuva siirtyy HDMI:llä, joten retrohenkistä ohjekirjaa ei tarvitse tositarkoituksella selata. Reilun satasen myyntihinnassa lienee kuitenkin noin puolet liikaa, että tätä voisi hyvillä mielin hankkia edes hyllyn koristeeksi. Näillä meriiteillä Sony pysyköön mieluusti uuden raudan kehittämisessä vanhojen muistelun sijaan.

Playstation Classicin pelit:

  • Battle Arena Toshinden
  • Cool Boarders 2
  • Destruction Derby
  • Final Fantasy VII
  • Grand Theft Auto
  • Intelligent Qube
  • Jumping Flash!
  • Metal Gear Solid
  • Mr. Driller
  • Oddworld: Abe's Oddysee
  • Rayman
  • Resident Evil Director's Cut
  • Revelations: Persona
  • Ridge Racer Type 4
  • Super Puzzle Fighter II Turbo
  • Syphon Filter
  • Tekken 3
  • Tom Clancy's Rainbow Six
  • Twisted Metal
  • Wild Arms
ladataan kommentteja...