Tehdäänpä asia oitis selväksi: Sonic-siili oli 90-luvun kultakaudellaan ikonisin – ja myös paras – tasohyppelysankari. Erityisesti sarjan kakkososa teki aikoinaan pukinkontista löytyessään lähtemättömän vaikutuksen, ja pelin jokainen notko ja mäennyppylä onkin iskostunut vuosien varrella selkärankaan. Myönnettäköön, että sininen siili on Mega Drive -aikakautensa jälkimainingeissa tarponut toinen toistaan syvempiä soita, mutta niinhän me kaikki. Tottahan toki on, että Sonicilla tämä harmittava hairahdus nappasi elämästä peräti parikymmentä vuotta. Nyt tunnelin päässä näkyy vihdoinkin valoa: Sonic Mania, sinua on kaivattu pitkään ja hartaasti.

Faneilta, faneille

Sonic Manian peräsimeen on pestattu intohimolla lajiin suhtautuvia tekijöitä, etunenässään lukuisia faniprojekteja kyhännyt Christian Whitehead. Tämä on nerokas päätös Segalta, sillä kehittäjät ovat selkeästi heti oivaltaneet, missä piilee Sonic-pelien suurin viehätys. Tällä kertaa esimerkiksi puoliväkisin mukaan ympätyt sivuhahmot, vähintäänkin kyseenalaiset romanssit ihmisprinsessojen kanssa, siilisusi-muodonmuutokset ja ääninäyttely loistavat onneksi ainoastaan poissaolollaan. Tilalla on sitä ehtaa ja alkuperäistä, vimmatun vauhdikasta kaksiulotteista tasoloikintaa. Juurikin siis sitä, missä Sonic on parhaimmillaan.

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain sinistä

Olen kuullut Sonic Maniaa pelaamattomilta napinaa siitä, että tekelehän kopioi törkeästi sarjan vanhoja pelejä kierrättäen jopa näistä tuttuja kenttiä. Negatiiviset Niilot saavat pontta puheilleen vanhan kunnon Green Hill Zonen pärähtäessä ruutuun yksinpeliä käynnistellessä. Tarkkaavaisimmat fanit bongaavat heti kättelyssä hillittyjä uudistuksia 16-bittisisyyttä henkivässä ulkoasussa. Vaikka ohjattavuus on hyvin pitkälti yksi yhteen alkuperäisen seikkailun kanssa, ovat muun muassa Sonicin liikeanimaatiot saaneet hieman lisää eloa. Ja mitäs ihmettä, eihän Spin Dash -liikkeenkään tulisi olla käytössä vielä sarjan debyyttiosassa! Kaikki ei siis olekaan enää kuten kultaisella 90-luvulla! Tämähän on pyhäinhäväistys – vai onko?

Siinä on klassiseen Green Hill Zoneen tottuneella ihmettelemistä, kun tuttu kenttä venyy ja paukkuu yllättäen joka suuntaan, kiitos uusien reittien ja liikkeiden. Viimeistään Act 1:n lopussa vastaan rymistelevä välipomo paljastaa, että nyt todellakin ollaan uuden ja jännän äärellä. Toinen osio pistää sitten kaiken täysin ranttaliksi, eikä sitä tuttua ja turvallista ole tarjolla kuin aavistus tuolla ja rahtunen siellä. Tusinan kentän kavalkadiin on valittu muutamien ennestään tuttujen miljöiden lisäksi täysin uusia tekeleitä, jotka eivät kuitenkaan jää toimivuudessaan lainkaan alkuperäisten jalkoihin. Olisin lisäksi niin kovin mieluusti nähnyt uusioversiot alkuperäisen Sonic the Hedgehogin Star Light Zonesta (ja siitä ihanasta taustamusiikista) ja jatko-osan Hill Top Zonesta, mutta kaikkeahan ei voi saada – ainakaan ennen Sonic Mania 2:a.

Kampanjan voi tahkota läpi joko Sonicin, Tailsin tai Knucklesin tennareissa. Sonicin valttikorttina on nopeus, mutta eivätpä kollegatkaan jää lainkaan siilin varjoon. Tails pystyy lentelemään häntäpariaan vinhasti pyörittelemällä, kun taas lihaskimppu Knuckles hallitsee ilmojen halki liitelyn ja pystysuoria seiniä pitkin rimpuilun. Alueet on suunniteltu mainiosti jokaisen kykyjä ajatellen, joten kolmikon seikkailut ovat jokainen täysin omanlaisiaan elämyksiä. Myönnettäköön, että en jäänyt suuresti kaipailemaan vaikkapa pullukan Big the Catin kalasteluosuuksia tai pinkinpirteän Amyn kimakkaa kirkumista. Näin on hyvä.

Oi ihanat pikselit!

Audiovisuaalisella puolella Sonic Mania on jämähtänyt tyylikkäästi 90-luvun puolivälin tienoille. Pikseligrafiikka on saanut kylkeensä pienimuotoisia Sega Saturnilta tuttuja kikkailuja. Siilin heittelemät sormukset sinkoilevat nyt myös ruutua kohti, ja polygoneista kyhätyt erikoiskentät on napattu suoraan Sonic CD:n puolelta. Useimmiten nämä hillityt efektit jäävät kirmaillessa huomaamatta, mutta erityisesti nerokkaat pomotaistelut paljastavat, että moisten toteutus ei olisi ehkä sittenkään onnistunut vanhalla kunnon Mega Drivellä. Taustamusiikit nappaavat sävelen sieltä ja soinnun tuolta, tarjoten mainiosti jalan alle ottavan yhdistelmän uutta ja vanhaa.

Teknisiltä ongelmiltakaan ei aivan vältytä, sillä ainakin Xbox Onella tahkotessa ruudunpäivitys saattaa ajoittain töksähdellä. Eipä siinä, hidastelivathan alkuperäisetkin Sonicit paikoitellen. Konsolin menu-valikkoa käyttäessä ja pelin tuoksinaan palatessa meininki tosin hyytyy paikoitellen täysin. Suoranaisia jäätymisiä on onneksi tullut kymmenen pelitunnin aikana ainoastaan kerran. Tekninen puoli saataneen kuntoon korjauspäivityksellä tai kahdella – eipä tuo suuremmin häiritse tällaisenaankaan.

Dr. Robotnik vai Eggman, kas siinä pulma?

Kehittäjät ovat ympänneet Sonic Manian yksinpelin kylkeen hurjat määrät bongailtavaa ja löydettävää. Tosipelimiehet ja -naiset kaivelevat kenttiin piilotetut Special Staget seitsemän Chaos Emeraldin toivossa. Se varsinainen loppuhan on nimittäin luonnollisesti taputeltu vasta sitten, kun Eggmanilta on viety viimeinenkin legendaarinen timantti. Lisäksi mukana on Sonic 2:sta tuttu kahden pelaajan kisailumoodi, joka on loppupeleissä yllättävän lystiä ajanvietettä samaiselta sohvalta tahkottuna. Mieleen nousevat oitis ne lapsuuden traumat velipoikia vastaan kisaillessa. Luonnollisesti toinen pelaaja voi ohjailla Tailsia myös yksinpelin aikana, joskin ketturaasu jää tällöin armotta statistin rooliin kameran keskittyessä täysin sinisen siilin kommelluksiin. Time Attack Mode taas on juuri sitä, mitä nimen antaisi olettaakin. Sonic Manian perussetti on silmäilty läpi muutamassa tunnissa, mutta kaiveltavaa löytyy innokkaille useamman illan puhteiksi.

Huipulla tuulee

Sonic Mania on juuri sellainen paketti, jollaista odottelin saapuvaksi aikoinaan Sega Saturnille. Kuvat julkaisematta jääneestä Sonic X-tremestä ja vauhtiveikon kolmiulotteinen visiitti NiGHTS Into Dreams -peliin antoivat odottaa paljon, mutta valitettavasti näitä odotuksia ei koskaan täytetty. Siilin haparoidessa kerta toisensa jälkeen polygonimaailmoissa, alkoi usko siihen suureen comebackiin väkisinkin ehtyä.

No, vaivaiset parikymmentä vuotta siinä vierähti, mutta nyt Sonic the Hedgehog on palannut tyylikkäästi takaisin tasohyppelypelien huipulle. Hartain toive Segalle: antakaa samaisen kehittäjäköörin tehdä Sonic Manialle jatkoa, kiitos. Materiaalia taatusti on useammankin pelin tarpeiksi.