Tämäpä positiivinen yllätys ja yhtä aikaa täysin looginen jatkumo. Mario + Rabbids Sparks of Hope on näet huomattavasti kiintoisampi kokemus kuin edeltäjänsä.

Vuonna 2017 julkaistu Mario + Rabbids Kingdom Battle, jossa Nintendon Mario-maskotti ja Ubisoftin Rabbids-otukset seikkailivat yhdessä, oli ihan kelpo peli, vaikka Ubisoftin työstämä nimike ei imaissutkaan mukaansa kuin vasta monien ja monien tuntien päästä.

Nyt julkaistu – toki niin ikään Ubisoftin työstämä– Mario + Rabbids Sparks of Hope -jatko-osa on kosolti mielekkäämpi kokemus, minkä toki toivoisikin olevan tilanne jatko-osan kohdalla. Mutta että näin paljon mielekkäämpi.

Cursaileva tarina

Nintendon tasoloikkasankarien ja Rabbids-pitkäkorvien toinen yhteisseikkailu alkaa kauniista päivästä, jonka ylle lankeaa yhtäkkiä-yllättäen pimeä varjo, melkeinpä käytännössäkin. Mystinen ja pahantahtoinen Cursa näet uhkaa lähes koko galaksia haalimalla Sparks-olentojen energiaa ja samalla levittämällä darkmess-mömmöä ympäri planeettoja. Tarina ei huimine käänteineen juhli, mutta tuskin tältä nimikkeeltä kukaan sitä odottikaan.

Oli miten oli, matkaan lähdetään Marion, Luigin, Peachin, Rabbid Marion, Rabbid Luigin ja Rabbid Peachin kyydissä, mutta matkan varrella kyytiin hyppää myös pari muuta hahmoa.

Tästä se matka alkaa.

Seikkailu koostuu pelialueena toimivien planeettojen alueilla tepastelusta sekä taisteluista.

Edellisen osan suhteellisen selkeästä etenemistyylistä, jossa edetään ilman suurempia kiemuroita paikasta A paikkaan B, on hypätty astetta ”valinnanvapaampaan” matkaamiseen. Kaikki planeetat, joiden pinta-alat eivät tosin ole kovinkaan suuret, ovat avoimempia alueita täynnä sivutehtäviä, muutamia salaisuuksia, kolikoita ja höpöjä hahmoja.

Ratkaisu saa etenkin alussa etenemisen tuntumaan hitusen sekavalta, kun suoraa reittiä juonikuvioita jatkavaan tehtävään ei noin vain löydä. Ruudun ylänurkassa oleva tutka auttaa, mutta usein haluttuun määränpäähän pitää kiertää mutkien kautta.

Matkaa taitetaan planeetalta toiselle avaruusaluksen kyydissä.

Eteneminen edellyttää monessa kohti puzzlejen ratkomista. Nämä aivopähkinät ovat useimmiten helppoja, joten ne tuntuvat vain tarpeettomilta hidasteilta, mutta matkan loppupuolella joudutaan jo käyttämään omia hoksottimiakin.

Yhteenotot ovat tämän reissun suola ja pippuri ja juustokumina

Kun seikkailun alueilla tallustellessa kosketaan viholliseen tai aloitetaan tehtävä, hypätään erillisille taistelualuille. Taistoa riittääkin sitten todella paljon, joten on mukava todeta näiden mekaniikkojen olevan enemmän kuin kunnossa.

Kun ensimmäisten yhteenottojen tutoriaalimaisesta tylsyydestä päästään ohitse ja eri ominaisuudet aukeavat toden teolla, on käsillä todella viihdyttävä kokonaisuus. Sparks of Hopen yhteenotot ovat näet yhdistelmä vuoropohjaista ja taktista taistelua sekä reaaliaikaista toimintaa. Pelaajahahmot sekä pahikset toimivat omilla vuoroillansa, mutta sankarihahmojen liikearsenaalit taipuvat vaikka mihin.

Taistelussa käytössä olevat toiminnot näkyvät alalaidan kuvakkeista.

Hahmot ovat ensinnäkin upean erilaisia, sekä aseistukseltaan että erikoiskyvyiltään. Esimerkiksi Peachin aseistuksena toimiva sateenvarjo ampuu laajalle alalle, minkä ohella häneltä sujuu myös loihtia tiimiläisille kilpiä suojaksi. Rabbid Peach puolestaan osaa parantaa muita sankareita ja ampua suojankin takana piileskeleviin pahiksiin osuvia raketteja. Mario voi ampua tussarillaan kahteen eri kohteeseen, ja Luigi on jousineen sitä tehokkaampi, mitä kauempana hän vihollisesta on.

Käytössä olevia sankareita tekeekin mieli vaihdella ihan vain vaihtelun merkeissä, joskin parantamiseen kykeneviä hahmoja voisi olla toinenkin.

Näiden perusominaisuuksien lisäksi pelin nimessäkin mainitut Spark-hahmot tarjoavat myös hulppean paljon säätövaraa. Matkan varrella ja eri sivutehtävistä mukaan hyppäävät tähtiotukset mahdollistavat paljon muun muassa isoista hyökkäyksistä ja hahmojen hyökkäystehon nostamisesta aina pahisten myrkyttämiseen ja oman aseen sähköistämiseen. Eri elementit, joilla omat tussarit, frisbeet, miekat ja muut voi maustaa, mahdollistavat myös vaikka sun mitä kuvioita vihulaisten rotkoon lennättämisestä palotuhojen aiheuttamiseen. Jos fundeeraa hetket mitä tekee, voi saada aikaan suurta tuhoa.

Haastenupit sopivasti kaakon ja koilisen välillä

Vaikeustasoja on valittavana kolme kappaletta, joiden välillä voi vaihdella miten lystää. Haasteen ollessa normaalitasolla on meno suhteellisen helppoa, jos käyttää hoksottimiaan ja kaikkia pelin tarjoamia taistelumekaniikkoja hyödykseen. Näin ainakin normaaleissa taisteluissa, mutta kun vastaan astuu pomovastus tai muuten erilaisella vippaskonstilla varustettu tehtävä, voi taisteluita jo alkaa häviämään.

Luigin jousikyvyt lähikuvassa.

Mutta yhteenotot isompien pomovastustajien kanssa ja jos jonkin sortin kikoilla maustetut taistelut ovatkin pelin parasta antia. Ne ovat parhaimmillaan kutkuttavan hauskoja, koska on todella mahdollista käyttää hoksottimiaan ja suunnitella miten parhaiten pääsee haluttuun tavoitteeseen. Oli se määränpää sitten joka vihulaisen kukistaminen, pomohirmun lanaaminen pois tieltä, tietyn alueen puolustaminen tai johonkin määränpäähän liikkuminen.

Puuhaa pelissä piisaa, ainakin jos halajaa kokea kaiken mahdollisen. Pääjuoneen keskittymällä ja vain muutamia sivutoimia hoitaen pääsee lopputeksteihin käsiksi noin 18 tunnissa. Jos kuitenkin haluaa kerätä Sparks-tähtiolentoja sekä suorittaa koko vinon pinon sivutehtäviä, voi tunteja iskeä tähän päälle huomattavan paljon enemmän.

Pientä viilaamista ja särmäämistä

Graafisesti Sparks of Hope on enimmäkseen mainiota katsottavaa. Etenkin välivideot ovat hienoja Nintendon konsolin mittapuulla, joskin osassa niissä ruudunpäivitys ottaa osumaa. Myös taisteluissa enemmän toiminnan paikkeilla voi meno nykiä, mutta häiritseväksi asti tästä ei ole. Lisäksi havaittavissa on pieniä grafiikkabugeja, kuten yhden erikoisliikkeen alussa häviävät pommiolennot, mutta kyseessä ei ole mitään suurta ja kamalaa. Taivaanrannassa näkyvät pilvet tosin näyttävät välillä suorastaan pukelilta. Pientä viimeistelyä vielä kaivataan, mutta ehkä ne päivitysten myötä saadaan kuosiinsa.

Välinäytökset ovat parhaimmillaan mukavaa katsottavaa.

Teknisesti ei ole suurta moitittavaa, joskin muutamat kerrat pelialueen tapahtumat jämähtivät paikallensa kesken kaiken ja ainoa tapa jatkaa menoa oli aloittaa kyseiset taistelut alusta. Tämä tapahtui kahdesti koko 18 tuntia kestäneen pelailun aikana, joten ongelma ei tunnu olevan kovin yleinen. Myös kamera jumitti jotakuinkin yhtä monta kertaa erikoisliikkeiden jälkeen, mutta tästä selvisi onneksi yhtä nappia painamalla.

Toivottavasti nämä sekä edellä mainitut pienet ulkoasuvirheet saadaan päivitettyä kuosiinsa.

Äänipuolelta kerrottavaa on, että suuri osa hahmoista on saanut puheäänen, joilla ne kommentoivat taistelun tapahtumia. Höpinät eivät varmasti ole jokaisen makuun, etenkään Rabbid Peach, joka kuulostaa angstaavalta teiniltä hashtageista huuteluineen kaikkineen. Myös mukana kulkeva pallerorobotti kuulostaa hitusen väärältä. Dialogista tosin vain murto-osa on puhuttua, suurin osa pulinasta päästään lukemaan tekstin muodossa.

Musiikkipuolesta haluaisi sanoa kosolti positiivista, sen verran monta viulistia, puhallinsoittajaa ja muuta orkesterin jäsentä sävelmiä on ollut soittamassa, mutta en valitettavasti voi. Musiikki sopii kyllä pelin taustalle hyvin, mutta sitä ei jää mieleen käytännössä mitään. Ehkä sävelmistä saisi enemmän irti, jos niitä kuuntelisi sellaisenaan ilman seikkailun pauketta ja pärinää. Kenties.

Matkalla kohdataan höpöjä pitkäkorvahahmoja.

Yksi täysin irrallinen asia pitää vielä nostaa esille. Nintendon peleissä ei ole viime vuosina saanut muokata tuttuja Mario-universumin hahmoja millään tavalla. Esimerkiksi männävuosien Paper Mario: The Thousand-Year Door -roolipelissä oli ties minkä näköisiä parrakkaita, hattupäisiä ja muuten höpöjä versioita tutuista goomba-pahiksista Yoshi-ahmatteihin, mutta nykyään tämä on kuulemma kiellettyä. Esimerkiksi toissavuoden Paper Mario: The Origami King oli tyystin vailla hassunhauskoja ja luonteikkaita sivuhahmoja tutuista olennoista.

Rabbids-hahmoja eivät samat pöhköt kiellot koske, joten seikkailun varrella kohdataan ties minkä sortin pitkäkorvia merikapteeneista pöyheisiin mehiläisjänishybrideihin. Tälle isot peukut. Jotkut sentään uskaltavat.

Kipinävahdissa on mukavata

Mario + Rabbids Sparks of Hope on varsin viihdyttävä kokemus. Ei täydellinen, mutta silti niin hupaisan vekkulin veikeä, että sen halusi kokea aina varsin viihdyttäviin loppukahinoihin ja -teksteihin asti.

Vuoropohjainen toiminta monine eri nyansseineen ja kikkakolmosineen yllätti varsin positiivisesti. Etenkin isommat taistot ja muut aivojen harmaita soluja kaipaavat yhteenotot ovat tämän nimikkeen suola ja pippuri.

Näin sitä jatko-osia tehdään.

Kirjaudu kommentoidaksesi