Täytyy olla paatunut optimisti, jos vielä vuosikymmenten jälkeen uskoo uuden Gran Turismon ottavan merkittäviä kehitysloikkia tai tyylinvaihdoksia edeltäjiinsä verrattuna. Siitä huolimatta PlayStation 5:n julkistusrummutuksen aikoihin näytetty heruttelu seitsemännestä osasta sai monen sarjaan jo puutuneen autofanaatikon hypemittarin nousuun. Puhun siis ennen kaikkea itsestäni.

Onhan edellisestä numeroidusta painoksesta kulunut jo reilut kahdeksan vuotta sekä kokonaisia konsolisukupolvia. Kyynisenkin odottelun jälkeen on silti jopa hieman hämmentävää, miten vähän Polyphony Digitalin lempilapsi suostuu uudistumaan. Kehittäjien jääräpäisyys kääntyy lopulta pelin eduksi, vaikka matkan varrella päähän ottaakin useammin kuin kerran.

Kahvia ja klassikoita

Kunhan autoilun ja teknologian kehitystä häpeilemättä romantisoiva sekä jälleen äärimmäisen huolellisesti tyylitelty intro on ihasteltu, alkavat kovin tutut pimputukset soida. Olo on välittömästi kotoinen – niin hyvässä kuin pahassa. Seuraavaksi eteen paljastuu nimittäin perinteisen kankea valikko, joka on aivan yhtä hidas käyttää kuin aina. Eikä oikoreittejä tärkeimpien kohteiden välillä tietenkään tunneta, vaan paremmin hiirikäyttöön soveltuva nuolikursori odottaa ohjainkäskyttäjäänsä.

Täysiverisen jatko-osan pääfokus on Gran Turismo Sportissa painotetun verkkokisaamisen sijaan yksinpelattavassa kokemuksessa. Tämä toteutetaan vanhalla reseptillä, joka koostuu ajokorttien suorittamisesta, erilaisten haasteiden ja kisojen tahkoamisesta, autojen keräilystä, niiden tuunailusta sekä ennen kaikkea nelipyöräisten fanittamisesta. Matka alkaa jälleen kauppakassiluokista kohti todellisia ratahirmuja. Tällä kertaa pelaajaa pidellään kuitenkin selvästi vahvemmin kädestä.

Sisältöä avataan todella pitkään Gran Turismo Cafén kautta. Alkuun hieman höpsöltä kuulostava idea istuu tunnelmaltaan omintakeisen pelin maailmaan kuin nenä päähän. Kahvilassa tavataan tekstimuotoista dialogia suoltava herrasmies, joka esittelee kulloinkin etenemiseen vaadittavia haasteita kirjaimellisesti ruokalista kerrallaan. Menun tavoitteeksi saatetaan antaa esimerkiksi kolmen etuvetoisen japanilaisauton hankkiminen kisoja voittamalla tai vaikkapa tietyn ajokorttiluokan selvittäminen. Kunhan tehtävänanto on suoritettu, palataan kahvilaan keräämään mahdolliset palkinnot, seuraava rypäs tekemistä sekä aimo annos autoilutriviaa.

Käytännössä kokonaisuus etenee pitkälti samoja polkuja kuin aiemminkin. Aloittelijoille suunnatuista Sunday Cupeista edetään kohti vakavampia koitoksia ja vauhdikkaampaa tekemistä. Kahvila toimii ikään kuin venytettynä tutoriaalina hiljalleen avautuvan kartan saloista. Toisinaan ruokalista patistaa pelaajan esimerkiksi pesaisemaan kiesinsä GT Autossa tai ottamaan nätin kuvan mielitietystään Scapes-tilassa. Useita tunteja kestävä kahvittelu on eittämättä seiskan merkittävin muutos ikiaikaiseen kaavaan. Ratkaisuna se toimii kaksijakoisesti.

Toisaalta pieniin ryppäisiin jaettava puuhastelu pitää ähkyn loitolla, kun etenemiselle määritellään jatkuvasti selkeät kiintopisteet. Tyyli myös antaa etenkin tuoreille pelaajille punaisen langan seurattavaksi. Vapauden rajoittamisella on kuitenkin hintansa. Kokonaisuus avautuu jopa piinaavaan hitaasti, eikä oikoreittejä onneen löydy. Esimerkiksi valtaosa radoista ja kisoista pysyvät tiukasti lukittuina, ellei kaikkivaltiaan kahvilanpitäjän talutusnuoran seuraaminen kiinnosta. Sama pätee moninpelipuoleen, jonka aulat avautuvat vasta useamman tehtäväryppään suorittamisen jälkeen.

Nostalgiaa niin hyvässä kuin pahassa

Kunhan kartta alkaa täyttyä tutuista ikoneista ja tekeminen monipuolistua, nostavat tutut puitteet entistä vahvemmin päätään. Supernopeasta SSD:stä ja olemattomista latausajoista huolimatta vauhti autojen ulkopuolella ei päätä huimaa, vaan kokemusta voisi kauniisti sanottuna kuvata kiireettömäksi. Kisan jälkeen jälkeisiä inforuutuja ja erilaisia kuittailtavia asioita kannattaa siis oppia sietämään. Esimerkiksi autojen saattaminen oikeaan suorituskykyluokkaan kulloistenkin vaatimusten mukaisesti hoituu yhä pitkäpiimäisen hankalasti. Ylipäätään kaikki tapahtuu niin sanotusti pitkän kaavan mukaan.

Toki perimmäisenä ongelmana on, että genren muut edustajat ovat opettaneet laiskan arvostelijan yksinkertaisesti liian hyvälle. Kazunori Yamauchi on useasti todennut, ettei seuraa muiden tekemisiä käytännössä lainkaan, ja tämä väite on edelleen helppo uskoa. Kunhan Gran Turismo 7:n parissa viettää aikaa, alkavat ärsytyksen aiheet muuttua pelin omintakeisen maailmaan kuuluviksi lainalaisuuksiksi. Verkkainen tahti vaihtuu lopulta voimavaraksi.

Kisaamisen dynamiikkaan sen sijaan soisi jo kunnollisen remontin 25 vuoden jälkeen. Valtaosassa tapahtumia pelaaja viskataan edelleen lentävällä lähdöllä porukan häntäpäähän, minkä jälkeen aloitetaan raivokas kiri kohti kärkeä. Arcademainen ratkaisu muutoin näennäistä realismia tavoittelevassa kokonaisuudessa ei ole kerännyt kehuja aiemmin, eikä tee sitä nytkään. Takaa-ajoon kallistuva tyyli tarkoittaa myös, että valtaosa lähtöruudukon tekoälykuskeista toimivat edelleen vain pujottelukeppeinä säädettävästä vaikeustasosta huolimatta. Yleensä ainoa tiiviimpi taisto käydään viimeisen kierroksen aikana johtotyyppiä vastaan, mikäli matka ei lopu kesken ennen sitä.

Aiemmissa osissa raivostuttanut kuminauhaefekti on saatu piilotettua lähes huomaamattomaksi, eikä kahvilan tavoitteissakaan tarvitse sentään päästä korkeimmalle pallille. Eniten epäreilu lähtöjärjestelmä ärsyttää miniturnauksissa, kun sama nimi viilettää joka startissa valmiiksi yli kahdenkymmenen sekunnin päässä – ei järin hedelmälliset lähtökohdat rehtiin mestaruustaistoon. Toisin sanoen varsinaisen kisatapahtuman simuloimiseen on edelleen olemassa parempiakin vaihtoehtoja kuin Gran Turismo.

Piinaavan pitkiä piirrustushetkiä

Polyphony Digital ei tälläkään kertaa petä autojen ulkonäön suhteen. Menopelit mallinnetaan huikealla pieteetillä aina pienimpiä yksityiskohtia myöten. Peli on selvästi autofanaatikkojen kynäilemä rakkauskirje lajille, eikä kolossaalista painopistettä komeita kiesejä kohtaan yritetä peitellä. Häikäisevän hienosti kiiltävät kulkineet pääsevät oikeuksiinsa uusinnoissa sekä ennen kaikkea Scapes-tilan valokuvaussessioissa, josta saisi miltei oman pelinsä. Sopivilla filttereillä ja yllättävän pienellä työmäärällä virtuaaliotoksia on jo käytännössä mahdotonta erottaa tosielämän vastaavista.

Radallakin lopputulos näyttää pääosin hyvältä. Osa ympäristöistä jättää aavistuksen askeettisen fiiliksen, mutta vastaavasti komeimmat areenat onnistuvat loksauttelemaan leukoja, ilman turvautumista halpohin sirkustemppuihin. Realistinen yleisilme on aina ollut sarjan tavoitteena, eikä tälläkään kertaa tehdä poikkeusta. Ray Tracing -tila kannattaa tosin jättää tyystin kytkemättä, sillä hyvin marginaalisten lisäherkkujen vastapainona uusinnoissa ja starttien zoomailuissa ruudunpäivitys ottaa häiritsevästi osumaa pilaten muutoin sulavan kokemuksen.

3D-audio hyödyntää parhaat temppunsa valikoiden kikkailuissa, sillä ajaessa varsinaisen tilaäänen efektit jäävät hieman vaisuiksi. Ikonisimmat urheiluautot ovat saaneet lisää puhtia putkiinsa, kun Ferrareiden repivä ulvonta ja Porschen bokserimoottoreiden murinat alkavat jo vakuuttaa. Niin sanottujen perusautojen on sitä vastoin tyytyminen imurin mylvintää kuulostavaan kakofoniaan, eikä sarjalle ominaisten rengasäänten vihaajille ole tälläkään kertaa luvassa hyviä uutisia. Musiikkiraita on mukavan monipuolinen sekoitus eri genrejä tuoden korville säveliä myös edellisistä osista.

Varo vesikeliä!

Uutena ja kaivattuna ominaisuutena sekä vuorokaudenajat että säätilat ovat dynaamisempia, mikä tuo lisäpotkua elävämmän yleisilmeen ohella varsinaiseen ajamiseen. Kesken kisan yllättävä sadekeli ei tee visuaalisesti itsestään välitöntä numeroa, mutta edessä paahtavien autojen nostattamat vesipatsaat häiritsevät näkyvyyttä hienosti. Vaikutukset pitoon saattavat lipsahtaa liioittelun puolelle, mutta armottomuus toimii: Kuivan ajolinjan ulkopuolelle ajautumista alkaa tehokkaammilla autoilla suorastaan kammoksua, joten kieli pysyy vesikelillä tiukasti keskellä suuta. Jopa tekoälyn otteissa on havaittavissa pientä hakemista karmeimmissa olosuhteissa, mikä on mukava huomata.

Ajomallinnus ja fysiikat ovat pitkälti ehtaa Gran Turismoa. Autojen massa, vetotapa, teho ja alustan toiminta välittyvät ruudun läpi hienosti. Ääritilanteissa pidon rajat on aavistuksen aiempaa paremmin mallinnettu, mikä tekee menosta nautittavaa. Sen sijaan tutut nurinat esimerkiksi alkeellisista törmäysfysiikoista tai turhan liukkaista vakiorenkaista pitävät edelleen kutinsa. Ohjaimella kurvailu on saatu jalostettua kiitettävään kuosiin, ja DualSensen tärinöitä käytetään hienosti hyväksi. Kisakireimpien autojen vaihteiden loksahtelut tuntuvat hauskasti näpeissä samoin kuin kaupunkiratojen pinnanvaihdokset. Myös haptisia liipaisimia tuetaan, mutta niiden vasteeseen jää kaipaamaan enemmän puhtia. Ratilla lopputulos on luonnollisesti jälleen parhaimmillaan. Vanha sotaratsu Thrustmaster T300 toimii hienosti suoraan paketista ilman ylimääräistä säätöä, ja nostaa kokemuksen toiseen potenssiin. Toki ralliosuudet ovat edelleen kamalia ajolaitteistosta riippumatta, mutta kaikkea ei näemmä voi saada.

Lämpöinen kuin villasukka

Kuten jo monesti todettua, Gran Turismo 7 suorastaan huokuu tietynlaista nostalgiaa ja ennen kaikkea määrätietoisuutta kulkea omaa polkua. Pienistä viilauksista ja lisäyksistä huolimatta pelin parissa on välittömästi kuin kotonaan, ja mieleen tulvii muistoja ensimmäisen pleikkarin kulta-ajoilta aina kisojen tutuista alkutahdeista lähtien. Kyynisempi voisi samalla kysyä, että mihin ihmeeseen vuosien kehitysaika kulutetaan, ellei autojen mallintamisen pikkutarkkaa nysväystä lasketa.

Polyphony Digital onnistuu kuitenkin kääntämään itsepäisen oman linjansa vetämisen vahvuudekseen

Polyphony Digital onnistuu kuitenkin kääntämään itsepäisen linjansa vahvuudekseen.Tavallaan se pystyy erottumaan muusta massasta oman kuplansa avulla. Vaikka autoja ei tarjoilla tuhatmäärin tällä kertaa, on sisältöä joka tapauksessa kiitettävästi. Ratakattaus on mukavan monipuolinen, ja aikaansa voi viettää perusuran ohella moninaisten haasteiden parissa – kunhan ne kaikki ensin löytää sekavien valikoiden uumenista. Nettipelikin pidetään tiukasti omassa karsinassaan lukuun ottamatta muutamia poikkeuksia, kuten ajokorttitestien tulostauluja. Näinä yhteisöllisen pelaamisen juhla-aikoina ratkaisu tuntuu jopa rentouttavalta, kun kavereiden kaikkia tekemisiä ei tungeta alituiseen naamalle. Varsinainen verkkokisaaminen jatkaa joka tapauksessa vahvasti Sportin jalanjäljissä, mikä lupaa hyvää pitkäikäisyyden kannalta.

Monella tapaa epätasaisen paketin summana on yllättävän vahvasti koukuttava ja ennen kaikkea sydämellinen teos, joka suorastaan huokuu rakkautta autoilua ja sen historiaa kohtaan. Eiköhän tämän parissa pärjäillä taas koko konsolisukupolvi.

Kirjaudu kommentoidaksesi