Verkkaisesti startannut PlayStation Vita tarvitsee kipeästi massoja houkuttelevia nimikkeitä, joten Sonylla odoteltiin varmasti taskukokoon räätälöityä Call of Dutya vesi kielellä. Tämän hetken tuottoisimman pelisarjan nimeä väläyteltiin ensimmäistä kertaa jo käsikonsolin lanseerauksen yhteydessä, mutta sen jälkeen koitti pitkä hiljaiselon aika. Kun kesän mittaan salaisuuden verhoa raotettiin, alkoi karu totuus valjeta. Kehittäjäksi paljastui keskinkertaisista tuotoksistaan tunnettu Nihilistic Software. Lisäksi varsinaisten Black Opsien väliin aikajanalla sijoittuva spinoff ei sisältäisi lainkaan perinteistä kampanjaa, ainoastaan irrallisia tehtäviä. Joulun alla kauppoihin saapunut Call of Duty: Black Ops Declassified ei onnistunut yllättämään ainakaan positiivisesti.

Tuntuu hyvältä, maistuu pahalta

Vitan ruudulla pyörivä versio näyttää ja kuulostaa pikaisella tarkastelulla etäisesti isoveljiltään. Vahvan automaattitähtäyksen vuoksi räiskiminen on yhtä vaivatonta – tai jopa vaivattomampaa – kuin kotikonsoleilla. Pääosissa viljellään tuttuja nimiä, kuten kylmän sodan sankarit Alex Mason ja Frank Woods. Siihen yhtäläisyydet jäävätkin, sillä Vita-versiosta on imetty pois lähes kaikki muut sarjalle ominaiset piirteet. Huikeiden skriptattujen kohtausten ja tiukan rytmityksen sijaan tarjoillaan joukko tylsiä sokkeloita vailla minkäänlaista vaihtelua tai mielikuvitusta. Yksinpelin kymmenen irtonaista tehtävää kestävät kukin maksimissaan viitisen minuuttia. Lisähöysteenä tarjotaan muutama lyhyt ampumaratahaaste sekä selviytymismoodi alati vaikeutuvia vihollisaaltoja vastaan.

Kuhunkin kenttään valitaan etukäteen vaikeustaso, joka määrittää läpäisystä ansaittavien tähtien määrän. Kun kotikonsoleilla tason säätäminen muuttaa kokemusta helposta läpijuoksusta todelliseen tervassa tarpomiseen, unohdetaan lempein vaihtoehto nyt kokonaan. Jo yhden tähden asetus tuottaa toisinaan harmaita hiuksia typerän kenttäsuunnittelun ja tekoälyn vuoksi. Toiminnan kaava pysyy alusta loppuun muuttumattomana: viholliset ilmaantuvat kuin tyhjästä nurkan tai suljetun oven takaa iskien porukalla pelaajan kimppuun, mikä aiheuttaa lähinnä turhautumisen tunteita. Ajattelutyötä terroristit eivät sentään harrasta, joten paikallaan seisovien idioottien räiskiminen ei palkitse millään tasolla. Toisinaan tekoälyttömyys johtaa raivostuttaviin tilanteisiin, kun yksittäinen vihollinen jumittaa ihmettelemään esteen taakse. Parissa tehtävässä oudon tiukalle vedetyt aikarajat synkistävät mieltä entisestään.

Oudosti ailahtelevasta vaikeustasosta huolimatta ”kampanjan” anti on yhdessä illassa nähty. Taustalla pyörii näennäinen pisteytysjärjestelmä, ja tuloksiaan pääsee vertailemaan trendikkäästi muuta maailmaa vastaan. Tosin systeemi jää torsoksi, sillä ainoastaan suoritusajalla ja vaikeustasolla on todellista merkitystä. Esimerkiksi pääosumista tai nopeista tappoputkista ei palkita mitenkään, vaan kaikki kaadot oikeuttavat tismalleen samoihin pisteisiin. Jotain yksinpelistä kertoo se, että ainoat uusintapeluukerrat kohdistuivat ampumaratahaasteisiin, jotka kopioivatkin onnistuneesti kotikonsoleilta tuttuja harjoitusosuuksia. Selviytymismoodi tarjoaa lisäpelattavaa, mutta kahakat verkkaisesti kimppuun valuvia vihollisaaltoja vastaan käyvät puuduttaviksi jo parin kokeilun jälkeen.

Lisävirtaa verkosta

Call of Dutyjen pääpaino on käytännössä aina sijainnut moninpelikarkeloiden puolella. Myös Vitalla päästään räiskimään verkon yli, joskin pienemmässä mittakaavassa. Teknisesti nettipuoli yllättää aneemisen yksinpelin jälkeen positiivisesti. Etenkin äärimmäisen nopea seuranhaku miellyttää. Tosin pelimuodoiksi kannattaa valita tutut ja turvalliset tappomatsivariaatiot, sillä taktisemmat vaihtoehdot eivät juuri pelaajia kerää. Maksimissaan kahdeksan hengen otteluissa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta turhan kompakti kenttäsuunnittelu turhauttaa pidemmän päälle.

Paria poikkeusta lukuun ottamatta kartat ovat äärimmäisen yksinkertaisia ja pieniä areenoita, joten yleensä uudelleensyntyminen tapahtuu vihollisen välittömään läheisyyteen. Paras taktiikka onkin odottaa ainoassa turvallisessa nurkassa muita tähtäimen eteen saapuvaksi, mikä näkyy ikävästi matsien luonteessa. Muista osista tutut tappoputket, hahmokohtaisesti kustomoitavat lisäominaisuudet ja loputtomat tasonnousut luovat kuitenkin tuttua tunnelmaa. Kenttäsuunnittelun ongelmista huolimatta moninpelipuoli on paketin selkeästi toimivin osa-alue. Tosin kotikonsoliversio tarjoaa kaikilta osiltaan tiukemman kokemuksen, joten langattoman verkon äärellä majaillessan käynnistää mieluummin PlayStation 3:n kuin Vitan.

Rajansa rahastuksellakin

Call of Duty: Black Ops Declassified ei ole teknisesti umpisurkea tapaus, mutta sen kohtaloksi koituu täydellinen mielikuvituksettomuus. Ahtaat käytävät ja kentästä toiseen toistuvat  ruskean eri sävyt saavat rukoilemaan edes jotain vaihtelua. Kontrollien suhteen jatketaan Resistance: Burning Skiesista tutulla hyvällä linjalla. Vitan ergonomiasta johtuen tähtääminen on luonnollisesti kömpelömpää kuin ohjaimella, mutta pääosin kaikki toimii kuin pitääkin. Tosin kosketusnäytöltä viskottavat kranaatit jäävät helposti käyttämättä, kun sormia pitää kurotella turhan vaikeisiin asentoihin.

Kokonaisuutena Vita-versiota on vaikea suositella edes sarjan kovimmille faneille. Toimivia kontrolleita lukuun ottamatta taskukokoon puserrettu räiskintä ei juuri jätä lapsille kerrottavaa. Studion edellinen Resistance: Burning Skies tarjosi sentään yhden läpipeluukerran verran köykäistä räiskintäviihdettä, mutta tällä kertaa kampanja unohdetaan tylysti kokonaan. Kompaktit tehtävät sopivat sinänsä kannettavaan muotoon, mutta niiden pelaamisen pitäisi silti olla edes jollain tasolla hauskaa. Verkkopuolikin jää teknisesti pätevästä toteutuksestaan huolimatta nopeasti unholaan karttatarjonnan vuoksi. Mikäli nykyaikainen sodankäynti lyhyissä ryppäissä kiinnostaa, Zipperin joutsenlauluksi jäänyt Unit 13 antaa monin verran paremman vastineen euroille.