Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Doom

Doom

Doom on peli, joka järisytti maailmaa vuosia ennen Quakea ja muita nykyajan häikäiseviä kolmiulotteisia esityksiä. Aiemmin saman suuntaisten Wolfenstein-pelien parissa puuhastellut id Software toi PC-markkinoille tämän aikoinaan graafikallaan hämmästyttäneen teoksen. Se oli valtava edistysaskel niin pelimekaniikaltaan kuin ulkonäöltään ja vielä nykyisissäkin ammuskeluissa näkyy ja tuntuu Doomin perintö. Jossain vaiheessa ennen 90-luvun puoltaväliä peliltä ei kerta kaikkiaan päässyt pakoon, vaan se tunki esiin joka puolelta. Käsikonsolit olivat tuolloin alkutekijöissään ja onkin varsin ymmärrettävää, että tuon ajan PC-tekniikan siirtäminen kannettavaan muotoon on ottanut aikansa. Kuitenkin rehellisesti sanottuna Game Boy Advancen Doom tulee hiukan myöhään aiheuttaakseen suurempaa ihmetystä. Muitakin kolmiuloitteisesti liikkuvia räiskintäpelejä on ilmoitettu julkaistavaksi eikä Doom vaikuta juurikaan omaperäiseltä.

Vaan onhan tämä jälleen yksi merkkipaalu Game Boyn kehityksessä ja upea näytös konsolin kyvyistä. Valitettavasti vain Doom toimii paremmin esityksenä teknisestä osaamisesta kuin sulavasta pelattavuudesta. Konsolin napit eivät oikein luonnu Doomin tapaiseen toimintaan, vaikka kontrolleille löytyy monta eri asetusta. Näppäinyhdistelmät ovat melkeinpä pakollisia, kun Game Boy Advancen muutamalla napilla pitäisi normaalin askeltamisen ja kääntymisen lisäksi liikkua sivusuunnassa ja vaihtaa aseitakin välillä. Pelin pahin ongelma vähäisten kontrollien ohella on tähtääminen, joka hoituu epätarkoilla suuntanapeilla välillä tuskallisen surkeasti. Alkuperäisessä Doomissa hirviöiden tiputtaminen oli sujuvaa, mutta olihan ruutukin isompi. Game Boy Advancella varsinkin heikommilla aseilla huiskiminen on liian usein pikselintarkkaa nysväämistä.

Vaikka pelin alkuperäistä painosta ja sen jatko- ja lisäosia tuli pelattua läpikin useamman kerran, on juoni jäänyt hämärän peittoon. Kiitos ohjekirjan sain selville, miksi ohjastettavana on avaruusmutantteja ja helvetin asukkeja teurastava sotilas. Marsin matkailukeskuksella on menty ihmiskokeiden kanssa hiukan liian pitkälle ja merijalkaväki lähetetään palauttamaan tasapaino hirviöitä pursuaville avaruusasemille. Pelaaja löytää itsensä toisella Marsin kuista, Phoboksella, jolla odottaakin ikävä yllätys, kun muu joukkue sotilastovereita päätyy mutanttien saaliiksi. Tämän varsin kekseliään tarinan johdattelemana pelaaja löytää itsensä kamppailemassa yksin loputtoman tuntuista hirviölaumaa vastaan.

Aseistus on hoidettu varsin laajasti ja mukana on tappovälineitä legendaarisesta moottorisahasta järeämpiin avaruusajan laserkanuunoihin. Meno on totutun veristä, mutta on vaikea uskoa, että pienellä ruudulla leviävä veri ahdistuksen kouriin ajaisi. Lisävarusteita kuten suojapukuja tulee kerättyä matkan varrelta, ja alun haavoittuvainen sotilaskin saa panssaria ylleen. Ensimmäisten kenttien pistoolilla paukuttelu ei ole mitään verrattuna siihen iloon, mitä kunnon konetuli tuo.

Alkuperäisen Doomin henkeäsalpaavasta tunnelmasta on vain rippeet jäljellä mitä äänipuoleen tulee. Musiikki ei ole sitä samaa, joka nostatti jännitystä silloin joskus, vaan kaiuttimista kuuluu rasittavaa pimputusta ja vinkunaa. Kun grafiikkakin on epätarkkaa ja vähänkin kaukaisempia kohteita on vaikea erottaa, saa tunnelmaa etsiä tosissaan. Ääniefektit sen sijaan muistuttavat iloisella tavalla alkuperäisestä pelistä. Jos Doom siis on jäänyt pelaamatta ja räiskinnät vasta myöhemmin vetäneet puoleensa, ei Game Boy Advancen Doom ole se edustavin versio pelistä. Konkareille se tarjoaa kuitenkin rahan täydeltä nostalgiaa.

Pelattavaa riittää kummittelevalta avaruusasemalta aina helvetin syövereihin asti ja vaikeustasot tarjoavat haastetta liiaksikin asti. Sormet täytyvät nimittäin olla melko vetreässä kunnossa, jotta vaikeimpia vihollisia vastaan pärjää tappiotta. Kolme episodia ja niiden päävastustajat herättävät painajaismaisia muistoja. Kenttien kaikkien salaisuuksien löytämiseen menee varmasti tovi, mutta itse seikkailu etenee yksinkertaisia ongelmia ratkomalla ja pudottamalla vihollisia raatoina maahan. Vaikkei graafinen ilme ole uusinta mallia ja väripaletti köyhä, ihastuttavat pelikentät laajuudellaan ja moniulotteisuudellaan. Joskin jälkimmäinen on ennemmin harha, olihan Doomin moottori aikoinaan kovin rajoittunut.

Jos Doom jäi aikoinaan kokematta, voi tuottaa vaikeuksia etsiä taikaa tästä tuotoksesta. Sen sijaan kyseisen pelin parissa varttuneet ovat varmasti kotonaan, vaikka alusta on vaihtunut tietokoneesta käsikonsolille. Pienet hankaluudet ohjattavuuden osalta on helppo antaa anteeksi, jos Doom-räiskintä viehättää. Peli herättää varmasti monissa nostalgisia tunteita, kun seikkailu etenee tuttuja käytäviä pitkin ja kenttien salaisuudet muistuvat mieleen.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi