Hömelö esiosa on kuin dieselpunkin Kauniit ja rohkeat

Final Fantasy -huuma oli aikanaan jotain ihan erilaista. Vaikka sarja on yhä suosiossaan, vuosituhannen vaihteessa sitä ympäröivä hype karkasi käsistä kuin mopo räkänokkaiselta teiniltä. Sen seitsemännen osan 25-vuotista taivalta juhlitaan nyt uusintaversioilla ja nostalgiassa piehtaroinnilla. Näistä merkittävin on Crisis Core: Reunion, joka yrittää paikata rakastetun tarinan isoimpia aukkoja.

Kriisistä kriisiin

On outoa, että Crisis Core julkaistiin nyt.

Ajallisesti sen suurimmat huipennukset tapahtuvat reilusti ennen Final Fantasy VII:n alkua, mutta juonenkäänteet ja paljastukset ovat merkittäviä vielä kertomattoman tarinan kannalta. Vanhat parrat, jotka olivat paikalla kun alkuperäinen julkaistiin neljännesvuosisata sitten, tietävät kyllä, mitä tuleman pitää. Mutta tässä välissä on ehtinyt tulla jo pari sukupolvea, joille piikkitukkaisten ekosoturien draama on tuntematonta huumaa.

Crisis Core ilmestyi ensimmäisen kerran vuosia sen jälkeen, kun Cloudin tarina oli saatu päätökseen. Se oli mukava lisä niille, jotka halusivat uppoutua dieselpunkin maailmaan yhä uudestaan. Nyt sen olemassaolo herättää entistä enemmän kysymyksiä. Kenelle tämä on suunnattu, ja mitä se sanoo tulevasta, jos Square-Enix on valmis paljastamaan tarinasta näin paljon jo nyt?

Varsinkin kun tajuaa, että audiovisuaalisen päivityksen ohella Square-Enix on jättänyt pelin hyvin pitkälti alkuperäiseen muotoonsa. Mekaniikat ovat reliikkejä ajalta, jolloin yhtiö vielä yritti kokeilla uusia tapoja irtautua perinteistä. Ne ovat syystäkin unohdettuja ja kuopattuja. Lineaarinen kenttäsuunnittelu on perushyvää PSP-aikakauden menoa, mutta näyttää ja tuntuu nykyään karulta ja ankealta.

Tästä huolimatta Midgar ja sitä ympäröivä maailma ihastuttaa yhä uudestaan. Ne ovat osa neronleimausta, jota Square-Enix ei ole onnistunut luomaan samalla tavalla uudestaan.

Kuljen komein askelin

Crisis Core kertoo Zach Fairista, jonka kohtalo on sidoksissa Cloudin ja kumppanien eeppiseen seikkailuun.

Vuosia ennen sarjan nerokasta pääosaa, Zach on lupaava nuori sotilas monikansallisen SHINRA-yhtiön leivissä. Päivät kuluvat huolettomasti fasistisen organisaation komennuksessa, eikä edes häikäilemätön hyökkäys toiseen maahan tunnu hidastavan teini-ikäisen juppihippipunkkarin menoa. Zachin opettajana ja eräänlaisena isoveljenä häärii hulvattoman typerästi nimetty Angeal, joka yrittää takoa järkeä klopin nuppiin. Mutta Zachin silmissä kiiltää maine ja mammona, joten murhanhimoisen kultaisennoutajan lailla hän tekee kaikkensa pitääkseen pikkupomo Lazardin tyytyväisenä.

Onneksi tarina ei junnaa tässä vaiheessa pitkään. Ensimmäisen kömpelön tehtävän päätteeksi meno muuttuu radikaalisti, ja Crisis Core alkaa muistuttaa esikuvaansa. Kapitalismin ja fasismin yhteinen valssi talloo aina vähäosaisten päälle, eikä siihen voi ottaa osaa puhtain käsin. Pian Zachin moraalinen selkäranka joutuu koetukselle, jossa punnitaan niin sankaruuden kuin ihmisyyden mitta.

Ainakin teoriassa ja vain jonkin aikaa. Crisis Core ei näet ihan tasan tarkkaan tiedä, minkälaista tarinaa se oikeastaan kertoo.

Puolet pelistä on mukaansatempaavaa jännäriä, jossa nuoruuden sinisilmäisyys karisee pois sankarimyyttien paljastuessa propagandaksi. Toinen puolisko taas on ihmeellinen sekoitus J-Poppia, teinidraamaa, lapsellisia uskonnollisia viittauksia ja fanipalvelua. Lopulta kokonaisuus heittää kädet ilmaan vailla järjenhiventä. Ainoastaan jo ennalta määritetty loppu, jossa traaginen luomismyytti polkaisee käyntiin eeppisen kapinan, tekee kokonaisuudesta siedettävän.

Tahdon että kaikki ois kuin ennenkin

Final Fantasy VII: Remake oli loistava paluu yhteen pelimaailman ikonisimmista sarjoista. Se ohitti nerokkaasti lähestulkoon kaikki sudenkuopat, joihin Square-Enix on iloisesti heittäytynyt viime vuosina. Nostalgisen mässäilyn sijaan uusintaversio tarjosi kaunista ja haikeaa pohdintaa siitä, miten mikään ei ole kiveen kirjoitettu. Kohtaloon vetoaminen on virhe, joka takaa vain sen, ettei mikään koskaan muutu. Samalla käsiteltiin traumoja, rakkautta, kaipuuta ja menetystä tavalla, johon en uskonut Square-Enixin enää taipuvan nykypäivänä.

Crisis Core on vain marginaalinen häivähdys tästä. Sen juonta ei ole muutettu nimeksikään alkuperäisestä julkaisusta ja voi pojat, miten selvästi se näkyy.

Parhaimmillaan se on lapsellista hassuttelua. (Yhden hahmon nimi on Genesis Rhapsodos. Tirsk). Pahimmillaan se on täyslaidallinen Kingdom Heartsin tasoista soopaa jumalista, kohtalosta ja kaikesta siitä lässytyksestä, mikä fantasiassa lajityyppinä on pahinta.

Ainakin tällä saralla Crisis Core on inklusiivisuuden helmi. Yhtäkään laiskaa trooppia ei käännytetä pois.

Kaikki toiveet siitä, että FFVII Remake olisi opettanut Square-Enixille jotain, voi heittää suosiolla jorpakkoon ainakin tämän kohdalla.

Tarkoittaako se, että tänä vuonna ilmestyvä toinen osa klassikon päivityksestä on yhtä tyhjän kanssa? Toivottavasti ei. Ehkä Crisis Core on vain merkki siitä, että vaikka Square-Enix pitääkin rahasta enemmän kuin koherentista tarinankerronnasta, ei se silti aio sorkkia heidän kultaista hanheaan. Hanhen jälkikasvu sen sijaan on vapaata riistaa.

Näin ollen Crisis Core on juuri sitä, mitä se jo kertaalleen on ollut.

Se on nätti sivutuote, joka merkitsee jotain vain niille, jotka ovat omistautuneita haalimaan pienenkin osan Final Fantasy VII:n kokonaiskuvasta.

Kuten sen sisartuotteet, Dirge of Cerberus ja lukemattomat mobiilipelit, Crisis Core on hyvä siksi, että se on osa yhtä maailman parhaimmista peleistä. Merkittävimmät hetket ovat sidoksissa peliin, jonka saavutuksia se ei voi edes kuvitella tavoittavansa.

Kyseessä ei ole huono peli, vaikka aika on syönyt sen tehoja merkittävästi. Mutta se ei ole myöskään tarpeellinen kokemus, jota ilman Final Fantasy tuntuisi vajavaiselta.

Se vain on, mikä on tavallaan traaginen kohtalo hahmolle, jonka tarina ansaitsee parempaa.

Kirjaudu kommentoidaksesi