Taannoin KonsoliFIN Podcastin haastattelussakin piipahtanut Juho Kuorikoski on todellinen kotimaisen pelitaivaan monitoimimies: herra on kirjoittanut vuosien varrella kymmenkunta kirjaa, ollut yli viisitoista vuotta avustajana Pelit-lehdessä sekä työskennellyt toimittajana useammassa eri lehdessä ja päätoimittajanakin Järviseudun Sanomissa. Lisäksi mies on ehtinyt tehdä useamman eri pelin, joista Alkon kanssa yhteistyössä markkinoitu Lydia (arvostelu) sekä hänen oman Horsefly Games -studionsa nimissä tehty Local News with Cliff Rockslide (arvostelu) lienevät teoksista tunnetuimmat.
Kuten Monty Pythonissa sanottaisiin: nyt luvassa on jotain täysin erilaista, sillä tällä kertaa Kuorikoski tuo pelaajien saataville aina ajattomalla vektorigrafiikalla sekä intensiivisellä menolla höystetyn Stratogunin. Miltä meno maistuu verrattuna narratiivisempiin kokemuksiin?
Pallon kierrän ympäri ämpäri
Stratogun on ylhäältä päin kuvattu räiskintä, jossa pelaaja pyörii aluksellaan ympäri pallonmuotoista kenttää ampuen kohti tulevia meteoriitteja ja ylipäätään kaikkea, joka yrittää päähenkilömme nitistää. Edellä mainittu gepardimainen havainnointikyky salamannopeine reflekseineen tulee todellakin tarpeeseen, sillä intensiivisestä menosta johtuen haastetta piisaa jo ensiminuuteista lähtien.
Teos on visuaalisesti, vaikeustasoltaan ja fiilikseltään siis aitoa kasaria, mutta se poikkeaa hieman useimmista virkaveljistään. Jokainen kenttä pohjautuu nimittäin kirjaimellisesti selviytymiseen, sillä pelaaja räiskii kohti tulevia objekteja niin kauan, kunnes ruudun yläreunassa oleva palkki täyttyy. Tämän jälkeen on välittömästi luvassa pomotaistelu, ja vasta sitten pelaaja voi hetkeksi hengähtää. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta tamppaavasta tahdista johtuen se ei sitä todellakaan ole.
Pelaaja ei ole onneksi kuitenkaan aina samojen kykyjen vanki, vaan Stratogun sisältää kevyitä roolipelielementtejä. Jokaisen ”runin” päätteeksi tienataan kokemuspisteitä, jotka nostavat avaruusaluksen leveleitä ja parantavat niiden ominaisuuksia. Edistyminen avaa uusien alusten sekä erilaisten aseiden lisäksi perkkejä. Nämä voivat parantaa kiihdytystä, kuolemattomuusaikaa, kilpeä tai kestävyyttä. Ansaittujen kehityspisteiden kanssa voi myös harrastaa uhkapelaamista tupla tai kuitti -hengessä. ”Runin” alkaessa pelaaja määrittää tukikohdassaan, millä kokoonpanolla tehtävälle lähdetään.
Räimettä tukee varsin mainiosti Tommi Hartikaisen tekemä ääniraita ja -maisema. Pelattavuuden osalta Stratogun on löytänyt mainion tasapainon ja napakkuuden tekemiseensä. Kahden tatin liikkumissysteemi toimii kiihdytyksineen hienosti ja responsiivisesti, kun taas muut kyvyt rytmittävät menoa mukavasti. Tuhotuista avaruuspirstaleista irtoaa puolestaan sopivissa määrin energiaa, kiihdytysvoimaa ja muita lisäkilkkeitä. Tämän ohella pelaajalla on energiapalkki, joten laaki ja vainaa -meininkiä ei tarvitse pelätä.
Avaruudessa kukaan ei näe lämpenemistäsi
Ihan ilman ärsyttävyyksiä ei kuitenkaan selvitä, sillä pari asiaa jäi näin jälkikäteen hiukan mietityttämään. Perkkien käyttörajoitukset ymmärrän, mutta perusaseen rajoitukset harmittivat itseäni selkeästi eniten. Nappia pohjassa painamalla ase nimittäin ylikuumenee alta aikayksikön ja jättää tällöin sankarimme tylysti puolustuskyvyttömäksi muutaman sekunnin ajaksi. Tämä on myös omiaan aiheuttamaan välillä turhia osumia, kun ase-energia loppuu pahimmalla mahdollisella hetkellä.
Aseita oppii kyllä ajan myötä säännöstelemään joten kuten, mutta näin lähes 40-vuotiaana arvostelijana on annettava potentiaalinen jännetuppitulehdusvaroitus näpyttämisen vuoksi. Karu tosiasia on, etteivät ainakaan DualSensen liipaisimet tunnu oikein soveltuvan tällaiseen nakuttamiseen. Jo lyhyen session aikana "triggerit" alkoivat ainakin itselläni nitisemään inhottavasti, eikä asiaa voi valitettavasti korjata näppäimien uudelleensijoittelulla, sillä kyseistä ominaisuutta ei valikoista löydy. Ohjaimen puutteet eivät tietenkään ole kehittäjän vika, mutta yhtä lailla: toivottavasti vapaa näppäinsijoittelu saadaan tulevaisuudessa päivityksen turvin.
Helppo oppia, vaikea masteroida
Kaiken kaikkiaan Stratogun on kuitenkin nautittava ja minimalistisuudestaan huolimatta varsin näyttävä arcade-paukuttelu, joka pistää pelaajansa lujille, mutta palkitsee yrittämisestä kiitettävästi. Vaikeustasoltaan se ei ole helpoimmasta päästä, mutta toisaalta pelisykli on sen verran hyvin suunniteltu, ettei turhautuminen ollut missään vaiheessa kovin lähellä.
Mitä seuraavaksi? Kuorikoskella on omien sanojensa mukaan jo suunnitelmat tulevaisuuden varalle valmiina, joten jäämme odottelemaan niitä mielenkiinnolla. Sitä odotellessa taidan pelata vielä kierroksen jos toisenkin Stratogunia, jos DualSense vain suinkin kestää.
