Hupaisasti nimetty Triangle Strategy jatkaa Square Enixin häikäisevän kaunista HD-2D kerrontaa. Poliittista juonittelua ja suuria tunteita tasapainotteleva strategiapeli on parhaimmillaan antaessaan pelaajalle vapaat kädet päättää kohtalostaan. Vaikka itse shakkimainen juonittelu onkin timanttia, kulmikas strategia kärsii tavattoman huonosta rytmityksestä ja pöhöttyneestä kerronnasta.

Maailmansota resursseista

Kolmekymmentä vuotta sitten maailma oli tuhon partaalla resurssisodan vuoksi. Raudasta ja suolasta taistelevat valtakunnat polttivat kokonaisia suurkaupunkeja katkerassa taistelusta vallasta. Nyt seuraava sukupolvi yrittää paikata menneisyyden virheet. Mutta vallankahvasta ei päästetä irti helposti. Hyzanten kuningaskunta kontrolloi edelleen suolan tuotantoa maailmanlaajuisesti, eikä uusi rauhansopimus tunnu istuvan heidän suunnitelmiin ollenkaan.

Keplottelujen keskellä on nuori prinssi, Serenoa, jonka poliittisen naimakaupan määrätietoisen Frederican kanssa pitäisi yhdistää kansakunnat. Näin ei tietenkään käy, ja pian parivaljakko löytää itsensä uuden konfliktin keskeltä. Molemmat joutuvat aikuistumaan silmänräpäyksessä, kun kansakuntien katseet kohdistuvat heihin. Sodassa päätökset eivät kuitenkaan ole helppoja, eikä koskaan voi tietää mitä pienikin teko tuo tullessaan vuosien saatossa.

Vaikka pelin pääpainotus onkin sen monipuolisessa ja hienosti rakennetussa taistelusysteemissa, Triangle Strategy löytää yllättävän paljon sisältöä ihmisläheisestä draamasta suurten tapahtumien varjossa. Sekoitusta voisi kuvailla Game of Thronesin ja Final Fantasy Tacticsin sekoitukseksi niin hyvässä kuin pahassa. Fiktiivisten historioiden fanit pääsevät nauttimaan laajalle kankaalle maalatusta epookista, jossa pienikin männynkäpy kertoo omaa tarinaansa. Mutta kuten suurten eeposten kanssa helposti käy, myös Triangle Strategy vaatii pelaajaa usein ottamaan maltillisen lukijan paikan ennen kuin se pääsee vauhtiin.

Olipa kerran... ja kerran... ja vielä kerran...

Ensimmäiset viisi tuntia ovat lähestulkoon puhdasta pohjustusta kaikelle, mitä loppupeliltä voi odottaa. Tämä on hyvä ottaa huomioon, jos Triangle Strategylle aikoo omistaa aikaansa. Sen pitkä ja työläs ensimmäinen puolisko on pahimillaan puuduttavan tylsää luettavaa. On myös tärkeää painottaa, että itse pelaaminen on huomattavasti vähemmällä tässä osuudessa. Taisteluita toki löytyy, ja ne ovat joka kerta mukaansatempaavia kokemuksia. Mutta niiden välissä on tuhoton määrä narraatiota, heikkoa ääninäyttelyä ja sekavia poliittisia verkkoja, jotka eivät herätä sellaista kiinnostusta kuin niiltä odottaisi.

Alku onkin kokonaisuuden kannalta vaarallinen ja turhauttava kompastuskivi. On hyvin vaikea suositella mitään peliä, joka tuhlaa pelaajan aikaa näin railakkaasti. Ihan Final Fantasy XIII:sta tasoisesta typerryttävästä katastrofista ei voida puhua, mutta monelle ponneton intro saattaa syödä kiinnostuksen koko pelistä.

On siis merkittävää, että loppupeli on täysin aikansa ja hintansa väärti. Kun Triangle Strategy tajuaa antaa pelaajalle mahdollisuuden pelata, siitä paljastuu valloittava strategiapeli, joka helposti vetää vertoja esikuvilleen. Päätarina vie reilut kolmisenkymmentä tuntia päästä läpi, joten kokonaisuutta ajatellen tyhjäkäyntiä ei lopulta ole paljon. Mutta se ei silti vähennä rytmityksen aiheuttamaa turhautumista. Onneksi jumalaisen kaunis visuaalinen ilme ja huikea musiikki pelastavat paljon. Jopa tylsimmillään pelistä on vaikea irtautua sen virheettömän teknisen toteutuksen ansiosta.

Moniulotteista shakkia

Pelikokemuksena Triangle Strategy rakentaa tutun ja turvallisen päälle. Final Fantasy Tactics- ja Fire Emblem -sarjojen fanit tuntevat olonsa kotoisaksi heti ensimmäisestä koitoksesta alkaen. Mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän kokonaisuus kuitenkin eroaa esikuvistaan.

Suurin näistä eroavaisuuksista löytyy hahmojen kehityksestä. Vaikka lajityypille tuttua statistiikan venkslausta ei ole heitetty mäkeen, sen painotusta kokonaisuutta kohtaan on maltillisesti rajoitettu. Vaikka lopputulos on ehkä rahtusen lähempänä Fire Emblemiä kuin Final Fantasya, vanhemmat pelaajat voivat löytää yhtymäkohtia Tactics Ogre -klassikkoon. Sen moniulotteiset ja nerokkaasti suunnitellut kentät kaikuvat historian halki tähän päivään. Parhaimmillaan taistelut käydään kokonaisten kaupunkien kokoisilla areenoilla, joissa useampi sivutehtävä tuo jatkuvia muutoksia vauhdikkaaseen tempoon.

Perimmäiset mekaniikat tuntuvat lohduttavan tutuilta. Vihollisten taltuttaminen vaatii usein raskaitakin päätöksiä. Välillä jotkut sotilastyypit pitää vain uhrata, mikäli haluaa saavuttaa katkerankin voiton ilman täydellistä verilöylyä. Mikä parempaa, pelin tarina kulkee taisteluiden kanssa käsi kädessä. Armoton komentaja, joka ei epäröi uhrata sotilaitaan, ei pysty nauttimaan samasta luottamuksesta kansan riveissä kuin vaikka empaattinen ja taktikoiva johtaja. Pelkkien kokemuspisteiden kerääminen johtaa helposti sokeuteen, jonka seuraukset tuntuvat vielä kymmenien tuntien jälkeen.

Kehittäjät ovat onneksi antaneet viimein periksi ja lisänneet kokonaisuuteen erinomaiset vaikeustason valinnat. Vaikeutta voi laskea tai nostaa milloin tahansa, eikä mikään taistelu merkitse lopullista häviötä. Jos meno näyttää johtavan selvään tappioon, melkeinpä mistä tahansa konfliktista voi paeta ja silti pitää kerätyt kokemuspisteet. Helpotus on pieni, mutta merkittävä. Varsinkin pitkässä pelissä, jossa tarina on näin vahvasti etusijalla, olisi lopensa turhauttavaa jäädä jumittamaan yhtä ja samaa taistelua yhä uudestaan.

Kauaskantoisia päätöksiä

Taisteluissa käydyt päätökset ja teot eivät ole ainoita merkkihetkiä tarinassa. Jokainen suurempi koitos johtaa vaikeisiin päätöksiin, joiden lopputuloksia ei usein pysty arvioimaan etukäteen. Nämä hetket punnitaan vakaumuksen vaa'alla, joka mittaa miten pelaajan käytös ja puheet elävät yhdessä. Nämä hetket ovat parhaita, mitä pelistä löytyy. Sota ja seuraukset tuodaan iholle, eikä oikeita päätöksiä oikeastaan ole. Yhtäkään konfliktia ei viedä loppuun ilman, että pelaaja joutuu tekemään kompromisseja omien moraaliensa kanssa.

Mutta samalla sinisilmäinen ritarillisuus ei myöskään pelasta päivää. Naiivi johtaja voi yhtä helposti tuomita kansansa tuhoon luottamalla sokeasti siihen, että muutkin tavoittelevat samaa utopiaa kuin hänkin.

On myös todettava, että vaikka Triangle Strategy ilahduttaa käsittelemällä näitä aiheita tavalla, joka ansaitsee suitsutusta, se myös kompastuu välillä pelkistämiseen ja samaan lapsellisuuteen, jota se yrittää torua. Monisäkeinen tarina oikoo sen vertauskuvia turhankin kovalla kädellä, mikä johtaa muutamiin tönkköihin hetkiin, joissa todellisen maailman esikuvat näytetään vähintäänkin kyseenalaisessa valossa. Poliittisesti valveutuneet pelitutkijat löytävät Triangle Strategyn ja sen tekijöiden päätöksistä huomattavasti kirjoitettavaa tulevina vuosina.

Onneksi ne, jotka eivät tästä pahemmin välitä, voivat huoletta nauttia fantasiamaailman melodraamasta vailla sen kummempia outouksia. Mikäli alkukankeus ei pelota strategioinnin ääreltä, kulmikkaasta maailmasta löytää pelattavaa pitkäksi aikaa.

Kirjaudu kommentoidaksesi