Oikein oiva seikkailu, oli alla sitten uutta tai vanhaa rautaa

Tales from the Borderlands on täällä taas. Telltale Studiosin konkurssin myötä kaikki studion pelit katosivat myynnistä, kunnes 2K Games sai nimikkeiden oikeudet haltuunsa ja palautti niitä takaisin myyntiin. Nyt valokeilassa oleva nimike palasi takaisin tarjolle juuri päättyneessä helmikuussa.

Tämän asian vuoksi onkin paikallaan katsoa, miltä tuotos maistuu nyt, vieläpä uudella raudalla pelattuna. Vaikka nimikkeen paluusta julkaistussa trailerissa mainitaan uudet konsolit, ei esimerkiksi varsinaista PlayStation 5 -versiota ole tarjolla. Ainakaan vielä. Nimike on kuitenkin pelattavissa tuoreella raudalla sekä Nintendo Switchillä, jolle seikkailu myös jukaistaan kohta.

Peli on arvosteltu sivuillamme jo kerran aikaisemmin, mutta paluun kunniaksi uusi arvio lienee paikallaan. Arviomme on tehty PlayStation 4 -versiosta, jota on pelattu PlayStation 5:llä taaksepäin yhteensopivuuden turvin.

Paluu Pandora-planeetalle ja vähän sen kuuhunkin

Kerrataan ensin ihan hitusen. Nimittäin! Vaikka pelin nimessä on räiskintäpeli Borderlandsin nimi, on meno kaukana ammuskeluräimeestä. Kyseessä on näet interaktiivinen tarina, joka lainaa kosolti alkuperäisnimikkeistä aina vekkulista ulkoasusta tapahtumapaikkoihin. Sarjaa ei tarvitse tuntea läpikotaisin, sillä Borderlandsin taustatarinat ja olennaisimmat hahmot selitetään kyllä matkan varrella tarpeeksi hyvin. Untuvikoilta menee ohi lähinnä jonkin verran sisäpiirivitsejä sekä tuttujen hahmojen sinänsä turhia taustatarinoita.

Nimikkeen pääosassa tavataan kaksi päähahmoa ja kosolti muita heidän ympärillään olevia tuttavuuksia. Ensimmäinen pelaajan ohjattavista niin sanotuista sankareista on Rhys, Hyperion-firman johtotehtäviä kärkkyvä työntekijä. Kun Rhysin vihamies anastaa pestin itselleen ja alentaa protagonistimme varavahtimestariksi, alkaa kostotarina, joka ei välttämättä mene kaikkien suunnitelmien mukaan. Toisena sankarina kohdataan Fiona, erilaisilla konnankoukuilla elantonsa tienaava huijari. Mukaan hyppää Rhysin vekkuli Vaughn-ystävä sekä Fionan nuorempi Sasha-sisko, joka niin ikään tienaa leipänsä huijarina. Tarina kertoo, miten sekalainen seurakunta päätyy yhteen – ja vieläpä varsin mielenkiintoisten juonikuvioiden muodossa.

Pelin kiemurat ovat näet keskivertoa selkeästi mielenkiintoisemmat ja kirjoitus muutenkin nokkelaa. Tapahtumat etenevät sekä nykyhetkessä että kahden sankarimme kertomana menneessä ajassa. Tämä tarkoittaa, että toisilleen vihoittelevat kertoja lisäävät tarinan osasiin tarvittaessa värikynää, mikä välittyy humoristisina käänteinä pelaajan suuntaan.

Tales from the Borderlands, tai pelin ensimmäinen ja näillä näkymin myös viimeinen kausi, koostuu viidestä episodista. Osaset julkaistiin aikoinaan erikseen useiden kuukausien välein, joten episodit alkavat edelliskerran tapahtumien kertaamisella sekä seuraavan osasen kiusoittelulla.

Onpas perin komea veikkonen tuo Vaughn

Tales from the Borderlands on käytännössä kuin interaktiivinen tarina, jonka juonikiemurat muuttuvat tietyiltä osiltaan pelaajan valintojen mukaan. Telltalen muita tuotoksia pelanneet ovat pelimekaniikkojen kanssa kuin kotonaan, sillä paljoa eroa muihin tuotoksiin ei ole.

Pääosassa olevan kaksikon tekosia hallinnoidaan pääasiassa kahdella tavalla. Ensimmäisenä niistä ovat erilaiset dialogivaihtoehdot, joista valita mitä puhetta sylki hahmojen suuhun tuo. Yleensä tarjolla on kolme puhevaihtoehtoa sekä mahdollisuus olla hiljaa. Keskustelukumppanit muistavat tietyt puheet, joten jos onnistuu loukkaamaan toista osapuolta verisesti, voi asia tulla esille myöhemmin. Myös positiiviset muistijäljet vaikuttavat tuleviin tapahtumiin, mutta mukaan mahtuu myös paljon vähemmän merkittävää lätinää.

Dialogi on toimivaa ja hyvin rakennettua, sillä joka tilanteeseen tuntuu löytyvän sopivia lausahduksia, halusi sitten sanoa jotain kannustavaa, lannistavaa, kohteliasta tai mukahumoristista. Ja joskus myös hiljaisena pysyminen on täysin toimiva vaihtoehto.

Toinen tapa hallinnoida tapahtumia ovat niin sanotut quick time eventit, eli reaktiotestit, joiden merkeissä pitäisi painella nappeja ja vatkata tattia oikeanaikaisesti. Jos ruudulla on nuoli vasemmalle, pitäisi pelaajan vääntää analogitattia vasemmalle. Jos ruudulla taas on jonkin muun napin kuvake, pitäisi tätä joko painaa tai näpyttää kiivaasti tilanteen mukaan.

Yksinkertaista ja käytännössä toimivaa, sillä tilanteissa ei vaadita luotiakin nopeampia reaktioaikoja. Mikäli epäonnistuu esimerkiksi väistämään kohti kiitävää autoa, koittaa kuolema, mutta pelaaminen jatkuu käytännössä samasta kohtaa. Iso osa pelaamisesta on myös tapahtumien seuraamista, joten aivan joka hetki ei tarvitse naputella ja väännellä tattia.

Välillä myös liikutaan rajatuilla alueilla yksinkertaisia pulmia ratkoen. Useimmiten ratkaisuna on pelialueella tai ruudulla näkyvien asioiden noteeraaminen tavalla tai toisella. Jumiin jääminen on käytännössä mahdotonta.

Itse onnistuin tapattamaan päähahmoni koko pelin aikana ainoastaan kolmesti. Yhden kohtauksen luotien väistely oli tehty makuuni hieman liian sekavasti ja yhdellä kertaa en vain huomannut ruudulla olevaa kursoria, joten luulin edelleen katsovani pelin tapahtumien rullaamista.

Pari muuttujaa muuttaa paljon

Iso osa Telltale-nimikkeiden viehätyksestä on pelaajan tekemien päätösten vaikutus pelien tapahtumiin. Niin myös tällä kertaa, sillä matkan varrella pitää tehdä jos jonkin sortin päätöksiä, joilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia. Ainakin noin periaatteessa.

Vaikka pelaajalla näennäisesti onkin vapautta vaikuttaa vaikka sun mihin, tapahtuvat tietyt asiat joka tapauksessa. Tarinan määränpää ja isoimmat tapahtumat ovat pääpiirteissään samat, teki pelaaja mitä päätöksiä tahansa. Niiden ympärille rakennetut tapahtumat ja tavat päästä eteenpäin ovat kuitenkin tarpeeksi viihdyttäviä, että tämä ei pääse haittaamaan menoa.

Päätökset voivat vaikuttaa vaikkapa siihen, onko henkilöllä x seuraavalla kerralla käsi pystyssä tervehdyksen vai pyssynheiluttelun takia. Mikäli onnistuu pelastamaan hahmon y hengen, voi tämä henkilö avittaa pelaajaa myöhemmässä tilanteessa.

Kirjoitus on perin nokkelaa ja toimivaa, sillä jokainen matkalla kohdattava hahmo on sympaattinen tuttavuus. Aivan sama, oliko kyseessä sitten kookas robottijätti tai vanhemman polven ammattivedättäjä. Tarina on myös kokonaisuutena varsin kiinnostava ja hyvin rakennettu, joten sen pelaa mieluusti läpi.

Jokainen jakso on noin kahden tunnin paukku, joten kokonaisuuteen menee kymmenisen tuntia. Innokkaimmat saavat nimikkeestä vielä irti toisenkin läpipeluun, jossa tehdä päätökset tyystin toisin. Platinapysti napsahtaa tilille joka tapauksessa yhden läpipeluun jälkeen.

Erityistä kiitosta pitää antaa nimikkeen ääninäyttelylle, sillä jokaiselle hahmolle on löydetty toimiva ja pärstävärkin kanssa toimiva ääni. Toimivaan kokonaisuuteen voi vaikuttaa se, että mukana on suoranaisia konkareita Troy Bakerista Laura Baileyhin. Erityistä kiitosta pitää antaa aina yhtä ryhdikkäältä kuulostavalle Patrick Warburtonille, kenen ilmeikäs ääni on lainassa Rhys-päähahmon mulkkumaisella Vasquez-pomolla. Ainoastaan matkan varrella kohdattavan pienemmän robotin lapsukaisääni ei omaan korvaani toiminut, mutta muuten kokonaisuus on todella toimiva.

Peukut ansaitsevat myös kappaleiden alkupuolella kuultavat lisensoidut kappaleet, joista etenkin viidennen episodin alussa kuultava James Blaken Retrograde nostaa ihokarvat hyvällä tapaa pystyyn.

Telltalen käytössä ollut pelimoottori sai Tales from the Borderlandsin julkaisun aikaan noottia siitä, että sen ikä näkyi. Samalla moottorilla ollaan liikenteessä nytkin, mutta sen suurempia ongelmia ei teknisesti ole näkösällä. Muutamien kosmeettisten oikkujen lisäksi osa animaatioista kaipaisi elävöittämistä ja esimerkiksi ajoneuvoilla ei tunnu olevan realistista kiihtyvyyttä sitten lainkaan. Ainoastaan kerran animointi oli sen verran epäselvää, että piti hetken fundeerata mitä ruudulla tapahtui.

Kyllä tälle peukkua kehtaa näyttää

Tämä paluu oli paikallaan. Tales from the Borderlands on nimittäin Telltalen parhaimmistoa, joka ansaitsee huomionsa. Kyseessä on hyvin kirjoitettu, nokkela ja perin viihdyttävä kokemus, josta voi nauttia myös tuntematta räiskintäsarjaa perinkotaisin.

Borderlandsin ystävien kannattaa kuitenkin muistaa, että kyseessä ei ole muiden samaa nimeä kantavien tuotosten tapaa ammuskelua tarjoava rymistely. Kyseessä on interaktiivinen tarina sieltä paremmasta päädystä.

Kirjaudu kommentoidaksesi