Olen pelannut ja arvioinut kaikki viime vuosien Hercule Poirot -pelit, mutta en ole ollut täysin vakuuttunut yhdestäkään niistä.
Agatha Christie: Hercule Poirot - The First Cases tarjosi mainion tarinan, mutta itse pelaaminen ei ollut kovinkaan nautittavaa. Agatha Christie – Murder on the Orient Express vaikutti lupaavalta, mutta lopulta kyseessä oli kahtiajakoinen tapaus. Viimeisimpänä julkaistu Agatha Christie: Hercule Poirot - The London Case jätti noin ylipäätään ikävän maun suuhun. Tätä vanhempia tuotoksia, kuten The ABC Murdersia, en harmillisesti ole kokeillut.
Mutta vastikään julkaistu Agatha Christie - Death on the Nile tuntuu olevan paras Hercule Poirot -peli, mitä olen ikinä pelannut. Ei sillä että se olisi mahdottomia vaatinut, mutta uutukaisessa on kuitenkin tehty monta asiaa oikein.
Siis Agatha teki Niilillä mitä?
Agatha Christien keksimä viiksekäs salapoliisi teki debyyttinsä vuonna 1920 Stylesin tapaus -tarinassa. Harmaisiin aivosoluihinsa luottava neropatti on nähty sen jälkeen lukemattomissa kirjoissa, elokuvissa (muun muassa David Suchetin ja Kenneth Branaghanin esittämänä) sekä videopeleissä.
Ei siis olla ensimmäistä kertaa pappia kyydissä nyt arvostelussa olevan Agatha Christie - Death on the Nile -pelin kanssa.
Kyseessä on, kuten nimestä voikin ehkä päätellä, videopeliadaptaatio Christien vuonna 1937 julkaisemasta Kuolema Niilillä -tarinasta. Asialla on sama Microids Studio Lyon -studio kuin mikä työsti parin vuoden takaisen Murder on the Orient Expressin.
Tuo junassa tapahtuvaan murhaan keskittynyt tuotos toi 1930-luvulle sijoittuneen tarinan nykyaikaan ja lisäsi mukaan toisen salapoliisipäähahmon. Taiteellisia vapauksia on otettu myös tällä kertaa, sillä niin ikään 1930-luvulle sijoittuva Kuolema Niilillä -alkuperäisteos on nyt siirretty 1970-maisemiin, minkä ohella pääroolissa on myös toinen päähahmo, naissalapoliisi Jane Royce.
Luvassa on siis discoa, värikkäitä vaatteita sekä uusia juonikuvioita.
Only Murders on the Nile
Useampaan kappaleeseen jaettu tarina vie Poirotin ja Janen muun muassa Egyptiin ja New Yorkiin tutkimaan alueita, jututtamaan vastaan tulevia hahmoja ja ratkaisemaan eri sortin puzzleja, aivopähkinöitä.
Joka toinen kappale seikkaillaan Poirotina ja joka toinen Janena. Viiksekkään osapuolen tarina keskittyy tutumpaan Niilin varrella tapahtuvaan murhamysteeriin, kun taas naisetsivämme osuudet tarjoavat tyystin uutta juonikuviota. Pelailu on kuitenkin samanlaista pelialueen tutkimista ja pulmailua.
Eikä miellekarttoja sovi unohtaa. Nappia painamalla pelaaja pääsee tutkimaan aluksi tyhjältä näyttävää kanvaasia, joka täydentyy eri sortin pylperöillä eri aiheista jutustellessa ja asioita havainnoimalla. Patsas on rikki? Pallero ilmestyy miellekartalle. Haastateltava miekkonen kertoo olleensa unessa tapahtumien aikaan? Lisää sisältöä pohdiskeltavaksi.
Näiden asioiden välille pitää vedellä välillä viivoja, toisinaan tehdä muista riippumattomia päätelmiä. Puuhat vaihtelevat alibien todentamisesta asioiden tapahtumajärjestyksen pähkimiseen. Toisinaan mukana on hieman epäselvää logiikkaa, minkä vastapainona Poirot pääsee kiittelemään itseään itsestäänselvyyksien ratkomisesta.
Muutamat kerrat päästään myös rakentamaan aikajanaa, jossa vaelletaan kolmiulotteisessa tilassa sijoittelemassa hahmoja eri kohtiin. Kuka oli tässä kohdin tunkeutumassa takahuoneeseen? Entä kuka olikaan joraamassa tanssilattialla? Näiden aikajanojen työstäminen on yllättävän hauskaa päättelypuuhaa.
Iso osa tästä kaikesta tulee tutuksi ensimmäisen tunnin aikana. Diskoteekkiin sijoittuva ensimmäinen kappale on käytännössä pitkä tutoriaali.
Maukasta pähkinää
Erityistä peukkua pitää näyttää pelin puzzleille, niille aivopähkinöille. Ne haastavat pelaajan harmaita aivosoluja juuri sopivalla tavalla. Olipa kyseessä sitten tarve saada jukeboksi toimimaan, tiirikoida lukkoja auki tai vedellä pieniä sähköjohtoja, niin pulmien ratkominen on parhaimmillaan suorastaan kivaa.
Siitä huolimatta osa puzzleista tuntuu hieman päälle liimatulta. Näistä kömpelöimpänä esimerkkinä yhden hahmon suosikkikappaleen selvittäminen edellä mainittuun jukeboksiin kolikoita syöttämällä, jotta kyseinen neitokainen suostuu vastaamaan kysymyksiin. Vastauksen saa onneksi selvitettyä helposti etsimällä asiasta enemmän tietävän hahmon, mutta kyllä tuo kohtaus menee enemmän pöhkön puolelle. Joutuupa Poirot jostain syystä myös yhtäkkiä ja yllättäen ohjaamaan jokilaivaa. Koska miksipä ei.
Mutta enimmäkseen pulmat viihdyttävät, joskin yhdessä kappaleessa lukittuja rasioita sun muita tulee vastaan liian monta putkeen. Onneksi tarjolla on vihjeitä, jotka voivat ohjata oikeaan suuntaan tai parhaimmillaan jopa paljastaa koko ratkaisun kuvamuodossa.
Hahmojen profiileita voi myös koostaa. Mikäs onkaan tämän ja tämän hahmon nimi, ammatti ja salaisuus. Kyseessä on vapaaehtoinen ominaisuus, mutta ihan veikeä moinen.
Ja tosiaan, joka kappaleeseen on piilotettu tietty määrä kultaisia viiksiä sekä kultaisia LP-levyjä, joita etsiskellä. Näiden koriste-esineiden haaliminen ei ole lainkaan hassumpaa viihdettä ja toimivatpa ne myös jonkin sortin uudelleenpeluuarvona, jos niitä haluaa palata metsästämään.
Mitä enemmän näitä koristuksia löytää, sitä enemmän sisältöä aukeaa pelin päävalikosta avautuvaan museoon. Kun hulppean näköiseen tilaan saa avattua muutamia patsaita ja tauluja, niin kyllä sitä iskee pieni halu lähteä etsimään loputkin koriste-esineet. LP-levyt puolestaan avaavat musiikkia soitettavaksi.
Mä näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti
Yksi perusasia tässä seikkailussa harmittaa. Pelaaminen on käytännössä, kuten mainittua, ympäriinsä pyörimistä ja kaiken mahdollisen tutkimista. Asiat, joita ei ole tutkittu (tarpeeksi), merkitään huutomerkillä, kuten myös hahmot, joiden kanssa on puheenaiheita käymättä läpi.
Iso osa peliajasta kuluukin siis näiden huutomerkeillä varustettujen asioiden etsimiseen. Parhaimmillaan pidemmätkin tovit.
Entäpä sitten, kun se juuri yksi tarinaa eteenpäin vievä asia ei vain ota löytyäkseen? Siinähän etsit ja pyörit ympäriinsä ja sadattelet, kun se lattialla oleva ruusun terälehti ei vain ollut millään osua silmiin.
Kappaleet ovat keskimäärin vähintään tunnin pituisia koitoksia, joskus pidempiäkin. Xboxin pelikello väittää oman läpipeluuni vieneen lähemmäs 18 tuntia, mikä kuulostaa omaan korvaan korkealta määrältä, mutta siihen luottanemme.
Pelissä on kolme erään sortin vaikeustasoa, jotka tarjoavat eri määrän apuja pulmiin ja hämäykseksi tarkoitettuja asioita miellekartalle.
Murhaan, aivan murhaan
Koska kyseessä on Poirot-tarina, niin mitenkäs ne juonikuviot? Tarina ei ole lainkaan hassumpi, joskin Janen osuudet etenkin New Yorkin synkällä kujalla tuntuvat tunnelmaltaan perin erilaiselta muuhun menoon verrattuna. Muuten tarinaa seuraa kohtuullisen mieluusti, vaikka hieman hidas koko kupletti kyllä on.
Epilogi on tällä kertaa, verrattuna ylipitkään edellisen pelin vastaavaan, varsin oiva. Sopivan pituinen ja yllätyksellinen kokonaisuus jättää suuhun hyvän maun.
Kuten mainittua, niin luvassa on paljon kävelyä, mutta sitäkin enemmän harmitusta aiheuttaa se, että dialogia ei voi nopeuttaa mitenkään. Itse olisin toivonut mahdollisuutta nopeuttaa hitaahkoa pulinaa vaikka napinpainalluksella.
Toiveista puheen ollen. Edellisen osan arvostelussa haaveilin jonkin sortin tilastoista pelin loppuun, jotta pelaaja saisi tietoja omasta suorituksestaan. Ilokseni voin todeta, että nyt niitä on. Joka kappaleen lopussa kerrotaan päähahmojemme ottamat askeleet, kerätyt kultaiset viikset, käytettyjen vihjeiden määrän ja muuta olennaista. Kyseessä on pieni asia, mutta sitäkin mainiompi.
Vaikeustasoltaan peli on kahtiajakoinen. Useat puzzlet vaativat oikeasti pohtimista, mikä viihdyttää pelaajan aivonystyröitä juuri oikealla tavalla, mutta muutama turhankin yksinkertainen pulma mukana on. Tarjolla oleva vinkkisysteemi päästää alkuun tahi loppuun asti tarvittaessa.
Hahmojen puhumisia haastaessa ja muita ongelmia ratkoessa ei toisaalta pysty vastaamaan väärin. Jos koettaa vastata virheellisesti, niin Poirot tai Jane toteavat vastauksen olevan väärin. Huteja voi valikoida niin pitkään, kunnes oikea ratkaisu saadaan selville.
Lue myös: Ei kiitos, odottelen mieluummin tulevaa elokuvaversiota
Vääristä vastauksista ei sakoteta millään muotoa, mitä nyt kappaleen lopussa näkyy virheiden määrä.
Tarpeeksi kuohujuomaa koko Niilin täyttämiseksi
Ulkoasultaan seikkailu on yhtä aikaa hieno ja vähemmän hieno. Maisemat ovat toisinaan kaunista katseltavaa, mutta hahmot puolestaan ovat kuin marionetteja liikkeidensä puolesta. Animaatiot kaipaisivat siis hieman elävöittämistä, eikä kyseisten tuttavuuksien naamatauluja kannata kovin läheltä katsastaa.
Yksi immersiota rikkova seikka on hahmojen vaatetus. Joka ikisellä hahmolla on Poirotia ja Janen yhtä kohtausta lukuun ottamatta koko ajan täysin samat vaatteet. Tämä pienestä aikahypystä ja eri lokaatioista huolimatta. Ei siis ole väliä, onko läpi pelin kohdattava henkilö x tanssimassa diskossa tai ottamassa aurinkoa helteessä, niin samat pitkähihaiset vetimet ovat yllä.
Vielä äänimaailmasta. Edellisessä osassa taustalla soi mainioita sävellyksiä, mutta tällä kertaa ei ylletä aivan yhtä hyvään lopputulokseen. Tarjolla on useammat kohokohdat, mutta mukaan on päässyt lipsahtamaan hissimusiikilta kuulostavaa täytettä.
Kaikki dialogi on puhuttu ääneen, enimmäkseen vieläpä hyvin. Yksikään hahmo ei ärsytä, ja pääkaksikko toimii varsin oivasti, etenkin Poirot.
Hahmo on muuten välillä perin erilainen kuin mihin vaikkapa elokuvia kuluttaneet ovat ehkä tottuneet. Esimerkiksi alkukohtaus sijoittuu diskoon, jossa pauhaa kovaääninen musiikki. Hahmoa en olisi pystynyt itse tuohon ympäristöön kuvittelemaan. Mutta taiteellisia vapauksia, niitä on otettu, ja esitteleepä tuo kohtaus myös tarinan aikakauden perin tehokkaasti.
Faneille, ehkä myös muillekin
Kaikki asiat kun ottaa huomioon, niin Agatha Christie - Death on the Nile on paras Hercule Poirot -peli, mitä olen ikinä pelannut. Siinä on turhauttavista seikoista huolimatta paljon positiivista, mikä melkein nostaa arvosanan neljään tähteen viidestä. Etenkin loppu jättää varsin positiivisen kuvan itsestään.
Kyseessä on keskiverrosta arvosanastaan huolimatta viihdyttävä kokemus, jota voi suositella niille, jotka pitävät Hercule Poirotista, aivopähkinöistä tai astetta hitaammista peleistä.
Mitähän Microids-studiolla seuraavaksi potentiaaliseksi peliksi keksivät? Ehkäpä kovasti kehuttu Viisi pientä possua -tarina sijoitettuna vaikkapa 1980-luvulle?
Lisää aiheesta:
