Puuta, heinää ja muutama seinähullu

Vuosi 2020 on ollut kieltämättä sangen mielenkiintoinen. Maailmanlaajuisen pandemian ohella olemme nyt saaneet iloksemme pelin, jota kukaan ei osannut kaivata. Vuonna 2010 ilmestynyt Deadly Premonition jätti pysyvästi jälkensä pelien historiaan olemalla kenties yksi kaikkien aikojen eniten mielipiteitä jakavista tuotoksista. Se oli sekä teknisesti että graafisesti kiltisti sanottuna vanhahtava ja ongelmallinen, mutta tunnelmaltaan, tarinaltaan ja hahmokaartiltaan jotain todella ainutlaatuista. Osa rakasti, osa vihasi. Sen jatko-osa ei ole tällä saralla poikkeus, sillä sillekin löytyy taatusti omat kannattajansa. Ja vihaajansa.
Totuus on tuolla jossain.

Jotain mätää Louisianassa

Deadly Premonition 2: A Blessing in Disguise alkaa, kun poliisit löytävät louisianalaisesta ruokatehtaasta vuosikausia kateissa olleen tytön ruumiin. Tämän jälkeen FBI-agentit Aaliyah Davis ja Simon Jones päättävät lähteä asian tiimoilta Bostoniin kuulustelemaan eläköitynyttä, vanhentunutta ja pahasti sairasta Francis Zach Morgania, joka omien sanojensa mukaan ratkaisi tapauksen jo vuosia sitten. Davis on vahvasti sitä mieltä, että Morgan ei ole kirjoittanut raporttiaan totuudenmukaisesti, vaan hän salailee asioita ja ennen kaikkea piilottelee jotain asunnossaan. Miksi tämän tapauksen sanottiin olevan taputeltu, kun jutun kannalta olennainen ruumis löytyikin yhtäkkiä vuosia myöhemmin? Mitä ihmettä Louisianassa oikein tapahtui? Ja miksi Morgan eläköityi niin äkisti?

Pelin alussa Davis ja Jones tenttaavat Morgania hänen olohuoneessaan. Pelaajan tehtäväksi jää ruudulla näkyvien esineiden ja asioiden klikkaaminen yksitellen, joten pelattavaa ei juuri tässä osiossa ole. (Liian) pitkän kuulusteluosion jälkeen vanha hopeakettu alkaa lopulta avata salaperäisyyden verhoa, ja tarina siirtyy nykyhetkestä ajassa taaksepäin.

Unelmien poikamiesboksi.

Jakautuneet persoonat valtaavat alaa

Siirtykäämme vuoteen 2005. FBI-agentti Francis York Morgan on saapunut Le Carré -nimiseen kaupunkiin Louisianaan ja asustelee Casa Pineapple -hotellissa, vietellen lomaa kaikessa rauhassa. York on tullut paikkakunnalle Lise Clarksonin murhaan liittyvään vihjeen vuoksi. Hotellin kokki David Jawara ei omien sanojensa mukaan tiedä mistään muusta kuin kokkaamisesta, mutta hän osaa silti kertoa Yorkille aamupalaa tarjoillessaan, että tapauksessa on jotain perin kummallista. Pikkolo David Jawara sekä vastaanottovirkailija David Jawara ovat myös samaa mieltä. (Kyllä, David on hotellissa joka roolissa, mutta ei myönnä olevansa sama henkilö.) Eipä aikaakaan, kun York on korviaan ja sivupersoonaansa myöten kiedottuna uuteen murhamysteeriin. Kaiken kukkuraksi Yorkin työsuhdeauto varastettiin ennen lomaa, joten kulkupelinä toimii tällä kertaa skeittilauta!

Sarjan luoja SWERY pelaa ominaiseen tyyliinsä stereotypioilla, mikä on nykypäivänä hiukan riskaabelia, mutta mauttomuuksilta onneksi vältytään.

Ai niin. Ihmettelet varmaan, ovatko Morganit veljeksiä, kun heillä on eri keskinimet. Vastaus on ei, sillä Francis York Morgan vain juttelee päässään olevalle äänelle, jonka nimi on Zach. Hänen avullaan York on pärjännyt työssään varsin mallikkaasti. Jos kaikki edellä mainittu kuulostaa mielestäsi älyttömältä, ei Deadly Premonition 2 todennäköisesti ole sinua varten, mutta mikäli kiinnostuit, kerron mielelläni lisää.

Lomille lomps, holiday homps!

Paikalla, mutta ei läsnä

Hahmokaarti on kautta linjan sangen värikästä. Miltä kuulostaa esimerkiksi poppamies Houngan, joka ilmestyy milloin minkäkin litkun pintaan ja puhuu Yorkille oraakkelien kautta? Näiden oraakkelien avulla agenttimme saa kullanarvoisia vihjeitä siitä, minne mennä seuraavaksi. Sarjan luoja SWERY pelaa ominaiseen tyyliinsä stereotypioilla, mikä on nykypäivänä hiukan riskaabelia, mutta mauttomuuksilta onneksi vältytään. Monet hahmoista ovatkin joko hauskoja, mielenkiintoisia tai muuten vaan päästään sekaisin, mutta on harmillista, että lähes kaikki heistä jäävät vain pintapuolisiksi tuttavuuksiksi. Tämä on turhauttavaa, sillä aiemmassa osassa hahmot olivat paljon luontevammin osana tarinaa. Nyt tuntuu siltä, ettei heillä ole oikein mitään järkevää paikkaa pelin maailmassa. Ehkei heillä olekaan.

Dialogi on tuttuun tapaan pääosin hyvin persoonallisesti kirjoitettua, mutta alkupuoliskolla sitä on yksinkertaisesti liikaa. Pelaajan mielenkiinto yritetään tappaa turhalla jaarittelulla, kun York itse sepittää ummet ja lammet elokuvista, silloista, luonnosta ja milloin mistäkin. Pelin edetessä rytmitys asettuu onneksi paremmin uomiinsa, paria poikkeusta lukuun ottamatta.

Yorkin aamukahvi taisi olla terästettyä.

Kultaisen vadelman arvoinen suoritus

Pelin tarinalla on toden totta hetkensä, mutta se ei valitettavasti nouse edeltäjänsä tasolle. Deadly Premonition 2 yrittää urhoollisesti seistä omilla jaloillaan Twin Peaks- ja David Lynch -vaikutteiden sijaan onnistuenkin siinä, mutta vain ajoittain. ”Vuoropuhelu” Zachin kanssa tuntuu paikoin valitettavan päälle liimatulta, siinä missä edeltäjässä se täydensi mukavasti suvantokohtia, leffaviittauksineen kaikkineen.

Pelaajan mielenkiinto yritetään tappaa turhalla jaarittelulla, kun York itse sepittää ummet ja lammet elokuvista, silloista, luonnosta ja milloin mistäkin.

Pelin alussa Yorkin seuraan lyöttäytyy teinityttö nimeltä Patricia. Hänen ja Yorkin välistä jutustelua on hauska seurata, sillä se on valtaosan ajasta todella luontevaa ja kekseliästä. Olisi voinut luulla, että tyttölapsi Yorkin aisaparina olisi ollut vihoviimeinen naula pelin arkkuun, mutta vastoin kaikkia odotuksia homma toimii mallikkaasti.

Pattilla on omat epäilyksensä.

Pelin loppupuoliskolla lisätään kierroksia koneeseen, ja se onkin ehdottomasti pelin parasta antia, sillä kierrepalloja tulee vasemmalta ja oikealta. Finaali nitoo tarinan palaset hienosti yhteen kaikessa pimeydessään. Pelillisesti mitään erikoista ei nähdä, mutta ainakin tarinan lopetus tempaa toden teolla mukaansa.

Rumat ihmiset, menkää kotiinne

Graafisesti peli kulkee samoja polkuja kuin SWERYn edellinen sekopääseikkailu D4: Dark Dreams Don't Die. Vaikka peliä ei voi hyvällä tahdollakaan kehua kauniiksi, jollain sairaalla tavalla piirrosmainen grafiikka yhdistettynä pikselipitoiseen rujouteen toimii. Mutta se mikä ei toimi, on pelin tekninen puoli. Ruudunpäivitys huitelee jatkuvasti missä sattuu, ja kaupungilla skeitatessa peli ryytyy jonnekin Nintendo 64:n Perfect Darkin nelinpelin sfääreihin. Nykytilassaan Deadly Premonition 2 on taatusti tämän sukupolven huonoiten pyöriviä tekeleitä. En ymmärrä, miten tekijät katsoivat pelin olevan tämän osalta julkaisukelpoinen. Onneksi sentään sisätiloissa homma toimii paremmin.

Latausruutua katsellaan useasti ja bugejakin riittää. Eräässä toimintakohtauksessa korvia raastava puutarhasaksilla saksiminen jatkui ja jatkui, kunnes käynnistin pelin uudelleen. Joskus York ei puolestaan suostunut tekemään mitään muuta kuin kävelemään normaalivauhtia. Toiminnot palasivat vasta, kun vihollinen täräytti Yorkia sähköiskulla. Parhaimmat naurut kirvoitti tapahtuma, jossa eräs pelin hahmoista kurvasi autolla baarin eteen, teleporttasi autonsa päälle ja liukui istuma-asennossa baarin sisätiloihin.

"Yleensä jengi on tähän aikaan neliveto päällä."

Tyhmennettyä poliisityötä ja pelon puutetta

Pelistä löytyy myös menetettyä potentiaalia. Profilointi ja oraakkelien selvitys ovat ajatuksen tasolla mielenkiintoisia konsepteja, jotka toisivat hyvin toteutettuna kaivattua vaihtelua, mutta valitettavasti pelaajalle ei anneta mahdollisuutta aivotyöhön. Kohteet napsutellaan läpi yksitellen ja mikäli syystä tai toisesta klikkaat ensin väärää, York ystävällisesti ohjaa pelaajan oikean vaihtoehdon äärelle.

Kauhuelementit loistavat tällä kertaa lähes poissaolollaan, mikä on iso pettymys, sillä juuri kauhun ja hömpän balanssi teki ensimmäisestä osasta niin uniikin. Deadly Premonition 2:ssa möröt tuntuvat lähinnä jälkiajatukselta.

Graafisesti peli kulkee samoja polkuja kuin SWERYn edellinen sekopääseikkailu D4: Dark Dreams Don't Die.

Yöaikaan ja "toispuoleisessa maailmassa" ilmaantuvat pirulaiset kaatuvat helposti Yorkin ainoalla aseella, sillä panoksia ja energiapakkauksia jaellaan yllin kyllin. Aseella voi paukuttaa joko yksittäisiä kuteja tai hakeutuvia ”kasoja”. Mitä pidempään nappia pidetään pohjassa, sitä useampi kuti lähtee kohti vihollista. Lisäksi aseeseen on mahdollista saada erityyppisiä panoksia. Taistelu vaan on yksinkertaisesti täysin yhdentekevää ja liian helppoa, jotta se kiinnostaisi pätkän vertaa. Sitä se oli toki edeltäjän PS3-versiossakin, mutta sentään asevalikoimaa riitti.

York on juuri tainnut katsoa Mr. Beanin katastrofielokuvan.

Mä juoksupoika oon, laitan parfyymiä kainaloon

Sivutehtävissäkään ei ole kehumista, sillä ne koostuvat lähinnä ärsyttävistä noutoreissuista. Suorittamisesta saatavat ekstrat eivät paljoa mieltä lämmitä, sillä hyödykkeitä ei yksinkertaisesti tarvitse. Hahmojen taustoja saatetaan syventää joskus, mutta dialogikohtauksissa ei ole lainkaan ääninäyttelyä, mikä laskee tunnelmaa. Talismaanit, kaulakorut ynnä muut kerättävät härpäkkeet parantavat Yorkin kykyjä, mutta ne myös helpottavat peliä entisestään. Niistä saatava hyöty ei maksa vaivaa edes rahan muodossa, sillä päätehtävistä saatavilla rahamäärillä pärjää vallan mainiosti pelin loppuun saakka. Pelaaja voi halutessaan kuluttaa aikaa myös mm. keilaamalla.

Kauhuelementit loistavat tällä kertaa lähes poissaolollaan, mikä on iso pettymys, sillä juuri kauhun ja hömpän balanssi teki ensimmäisestä osasta niin uniikin.

Päätehtävistä puheen ollen, pidentääkseen peliä kehittäjät päättivät yksissä tuumin, että ”laitetaanpa niitä noutoreissuja vielä päätarinankin yhteyteen!”. Vieläpä sellaisia, missä ei ole mitään vihjettä päämäärästä. Yksi kohokohdista on operaatio, jossa Yorkin tehtävänä on etsiä kylän ainoa karkkiautomaatti, jossa myydään purkitettua pinaattia. Ei siinä muuten mitään, mutta tämä on ainoa vihje ja voin kertoa, että Le Carréssa on enemmän kuin yksi automaatti, joten skeittilaudalla rullaillaan pitkin ja poikin, kunnes oikea masiina löytyy. Esimerkkejä ”mainiosta” tehtäväsuunnittelusta on muitakin. Onneksi pikamatkustus sentään on mahdollista, kun tietyt tehtävät on suoritettu.

Lord of Dogtown.

Alelaarikamaa, mutta varauksella

Tuntuu hölmöltä avautua arvostelussa pelien hinnoittelusta, mutta nyt on pakko. 50 euroa on yksinkertaisesti liikaa näin rikkinäisestä tuotoksesta. Kun miettii, mihin Deadly Premonition 2:sta vertaa, on suorastaan uskomatonta, että vuonna 2020 ilmestyvä jatko-osa pitää pelilliset "ansionsa" ennallaan tai ottaa jopa takapakkia. Vaikka peli olisi ollut juoneltaan seitsemän Oscarin veroinen, se ei olisi korvannut sitä ketutusta, mitä pelatessa joutuu pahimmillaan kokemaan.

Päältä karsea, sisältä pehmeä

SWERY tiimeineen osoittaa jälleen kerran, miksi heidän tuotoksensa herättävät lähes poikkeuksetta voimakkaita tunteita. Lahjoja mieleenpainuvan tarinan kirjoittamiseen löytyy edelleen, mutta teknisen osaamisen taito on ja pysyy ruosteessa. Francis York Morgan on hahmona todella uniikki ja olisi sääli, jos hänen koettelemuksensa päättyisivät tällaiseen pelinkuvatukseen. Mikäli York vielä tekee paluun, voisi seuraava seikkailu olla virtaviivaisempi kokemus D4:n tyyliin. Studiolla kun ei tunnu millään riittävän rahkeita sellaiseen avoimen maailman peliin, jota olisi oikeasti myös kiva pelata.

SWERY tiimeineen osoittaa jälleen kerran, miksi heidän tuotoksensa herättävät lähes poikkeuksetta voimakkaita tunteita.

Deadly Premonition 2: A Blessing in Disguise on teknisesti kaamea, ulkoasultaan rosoinen ja rytmitykseltään vähintäänkin ongelmallinen. En voi varauksetta suositella sitä muille kuin SWERYn suurimmille faneille ja heillekin siksi, koska sietokyky tekniselle saastalle ja itsekseen puhumiselle on todennäköisesti korkeampaa. Ei peli toisaalta voi olla läpeensä paha, jos se sisältää Raid-logiikkaa; rikospaikalla häärinyt murhaaja on käpälöinyt kattolamppua ja ylettääkseen siihen hänen pitäisi olla ainakin kolme metriä pitkä jättiläinen. Murhaaja ei voi mitenkään olla laitoksessa työskentelevä hivenen yksinkertainen ja kaksimetrinen korsto, koska hän ei ylety lamppuun seisoviltaan. Sehän olisi täysin järjenvastaista!

Ananaskuva.
Finaali nitoo tarinan palaset hienosti yhteen kaikessa pimeydessään.

SWERY menee samaan sarjaan kuin Kenji Eno, Yoko Taro, Suda51, Hideo Kojima ynnä muut. Tällaisia pähkähulluja visionäärejä tarvitaan, sillä niin kauan kuin näköpiirissä on hyvällä tavalla arvaamattomia pelejä ja sekopäisiä ideoita, on ilo seurata alaa.

Galleria: 

Kirjaudu kommentoidaksesi