Vuoteen mahtuu paljon asioita. Vuoteen 2020 sitä vasta mahtuikin, mukaan lukien pettymyksiä.

KonsoliFINin toimitus julkaisee nyt vuoden lopussa muutamat artikkelit vuoteen 2020 liittyen, ja ensimmäisenä käsittelyyn otetaan pettymyksen aiheet. Otetaan se karvain kalkki ensin, keskitytään sitten positiivisiin puoliin.

Sen pidemmittä pulinoitta, toimituksemme karvaimmat pettymykset tältä vuodelta.

Risto Karinkanta

Suurin pettymykseni on kesällä julkaistu Command & Conquer Remastered Collection. Monet ovat menneet aivan sekaisin pitäessään julkaisua mahtavana uudistuksena. Annan nyökkäävän hyväksyntäni musiikin ja välivideoiden päivitykselle, mutta itse peli on kyllä aivan samanlainen kuin 90-luvulla – retromielessä upea, mutta nykystandardein lähes hirveä kokemus.

Grafiikkaa on päivitetty vähän, mutta ei ainakaan luvatulle 4K-tasolle. Kaiken kukkuraksi reitinhakualgoritmi noudattaa vanhaa komenna & kohella -logiikkaa, eli tankit törmäilevät toisiinsa ja lähtevät kiertämään jokea sillan ollessa tukossa. Käyttöliittymää on onneksi modernisoitu, mutta tästä olisi voinut tehdä niin paljon upeamman paketin että itkettää.

Vastaavasti toinen strategiapelirintamalla ollut pettymys on syksyllä julkaistu Iron Harvest. Peli sijoittuu kiehtovaan 1920+ -vaihtoehtoismaailmaan, jossa dieselmechat kolisevat ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Upeaa teemaa ja maailmaa vasten harmittaa, että toteutus on keskinkertainen. Pelin tempo on hidas, ja yksiköt vaativat mikromanagerointia. Myös tukikohdan rakennus on täysin puolivillaista. Sad!

Tarja P-K

Tähän on selkeä vastaus: Who Wants To Be A Millionaire. Avaan asiaa tarkemmin arvostelussa, mutta sanottakoon, että koko perhe oli nukahtaa kesken pelin.

Petri Leskinen

En tykkää listata pettymyksiä, mutta pakko sanoa: petyin vuoteen 2020.

Petri Kataja

Vuoden 2019 lopulla toimituksemme listaili odotuksiaan vuodelle 2020. Mainitsin kolme odottamisen arvoista asiaa, joista epätodennäköisimpänä pidin jotain isompaa uutista tai julkaisuaikataulua The Legend of Zelda: Breath of the Wildin vielä nimeämättömästä jatko-osasta, mutta eipä mitään ole kuulunut. Tämä ei ollut kovin suuri yllätys.

Mutta. Toiset kaksi realistisempaa odotustani olivat 1) julkaisu upean Hollow Knight -pelin jatko-osalle, Hollow Knight: Silksongille, sekä 2) seuraavan James Bond -elokuvan, No Time to Dien, saapuminen valkokankaille.

Kuinkas sitten kävikään. Zeldasta ei ole kuultu mitään, Hollow Knightin tiimoilta on myös pitänyt hiljaista, ja Bondin edesottamukset puolestaan kokivat isoja lykkäyksiä kiitos koronan. Ja Billie Eilishin 007-tunnarikin oli suorastaan kammottava pökäle. Ehkä se useammalla kuuntelulla kolahtaisi paremmin, mutta varta vasten en kyseistä suruvirttä rupea kuuntelemaan. Eivät menneet odotukset ihan putkeen.

Oli niitä pettymyksiä toki julkaistujen pelienkin saralla. Nimittäin! Odotin paljon Windboundilta, zeldamaiselta vaikuttavalta seikkailulta aavalla merellä. Kyseessä oli kuitenkin yksi kamalimmista pelikokemuksista tänä vuonna, kenties jopa useampana viimeisenä vuotena. Arviosta voikin lukaista, että en edes kovin pitkälle kyseisessä seikkailussa päässyt, kiitos pelin kaatumisen. Ihanaa.

Toinen lupaavalta vaikuttanut nimike, joka lopulta paljastui suoranaisen haljuksi, oli Liberated. Sarjakuva pelimuodossa, kuulostaa mielenkiintoiselta, eikö vain? Harmillisesti lopputulos oli harmillisen lattea ja suorastaan epähauska. Silti nimike keräsi osassa arvioita hyviä arvosanoja. Miksi? Ei ymmärrä.

Cyberpunk 2077:ltä en odottanut mitään, joten pettymyksen määrä ei ollut kovin suuri.

Ja toki pitää mainita, että vuosi 2020 oli aikomoinen pettymys noin muutenkin. Maailma oli ihan sekaisin, joskin lopussa oli pientä viitettä paremmasta.

Niko Lähteenmäki

Maailma: pilalla. Pelkkää paskaa tilalla.

No ei ihan. Vuosi 2020 jää ikuisesti mieleen omissakin kirjoissa "tietyn viruksen vuoksi", mutta pelien saralla olen kokenut tänä vuonna vain yhden, mutta sitäkin karvaamman pettymyksen. Kyseessä on Deadly Premonition 2: A Blessing in Disguise. SWERYn pelit eivät koskaan ole olleet teknisesti mitään mestariteoksia, itse asiassa kaukana siitä, mutta ainakin ne ovat olleet hyvin omaleimaisia ja mieleenpainuvia kokemuksia. Kulttimaineessa olevan Deadly Premonitionin jatko-osalta oli lupa odottaa enemmän, nyt kun PlayStation 2 -taustaa ei ollut riesana eikä budjetinkaan pitänyt olla kynnyskysymys. Juonellisesti pelillä oli hetkensä, mutta lopputulos jätti silti erittäin kylmäksi ja k****n kasvamaan otsaan.

Visionäärejä tarvitaan, mutta pelillisesti asiakkailleen pitäisi pystyä tarjoamaan jotain muutakin kuin kasan järkyttävää jöötiä. En ikinä enää osta yhtäkään SWERYn peliä, se on lupaus.

Senja Littman

Minua ketutti aivan kamalasti, kun Vampire: The Masquerade - Bloodlines 2:n julkaisupäivää siirrettiin taas kerran hamaan tulevaisuuteen. Vieläkin ketuttaa.

A-P Kuutila

Hommasin koneeseeni suuremman kovalevyn ja tunnustelin mahdollisuutta saada upeita erikoisohjaimia Thrustmasterilta. Suunnittelin telineitä ja kiinnityspaikkoja ohjaimille. Sovin valmiiksi pelisessioita kaverin kanssa ja kutsuin serkun kylään ihastelemaan vuoden odotetuinta pelijulkaisua. Peruin kaikki menoni koko syksyltä ja tilasin hienon kapteenin uniformun, kultaiset siivet ja Ray-Banit. Voisi siis sanoa, että odotin Flight Simulatoria. Mutta kuinka sitten kävikään? Tarina on sen verran monivaiheinen, että päätimme erottaa sen omaksi artikkelikseen.

Jaakko Herranen

En minä muista tänä vuonna pettyneeni peleihin, päinvastoin. Sen sijaan ihmisiin olen pettynyt sitäkin enemmän. Koko Trump-hulabaloo, piittaamattomuus muiden hyvinvoinnista, suvaitsemattomuus, Qanon ja sen lieveilmiöt, toksisen pelikulttuurin vähättely, järkyttävän v*******n some-kulttuuri ja puhdas vapaana vellova rasismi ja sovinismi jaksoivat ainakin yllättää – vaikka ei ehkä enää pitäisi. Ja nyt vielä perussuomalaiset on tuoreen mittauksen mukaan se suosituin puolue. Politiikka pois pelisivustolta, mutta ahdistaa tällainen perseily, pentele sentään.

Niklas Isberg

Kulunut vuosi osoittaa sen, että MITÄÄN ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä. Mutta koska COVID-19:stä on jauhettu ihan tarpeeksi mediassa ja muualla, keskitytään nyt sen sijaan muihin pettymyksiin. Kesäloman alun kunniaksi kävin yksin lounaalla ja viivyin siellä pitkään. Sen jälkeen naamioiduin maskin taakse ja marssin Citymarketin peliosastolle, josta nappasin The Last of Us 2:n matkaani. En oikein tiennyt mitä odottaa, koska ensimmäinen osa räjäytti aikanaan mieleni. Pakko se oli joka tapauksessa saatava.

Puoleen väliin asti tahkottuani olin ihan fiiliksissä: siistejä uudistuksia, hiippailu toimi edelleen ja meininki oli roisia. Sen jälkeen tunnelma kuitenkin lässähti ja tarina alkoi tuntua pakkopullalta. TLOU2 tuli kaikesta huolimatta läpäistyä, mutta taidan palata sen pariin vasta moninpelin ilmestymisen jälkeen. Henkilöhahmoilla tai heidän oletetuilla sukupuolillaan ei muuten ollut mitään tekemistä keskinkertaisuuden kanssa.

Kirjaudu kommentoidaksesi