Uudet selostajat, paremmat moket ja tällä kertaa päästään pelaamaankin
Viimevuotiset kauhukuvat etenkin EASHL:n eli nykyisin World of Chelin verkkojoukkuepelien kanssa olivat vielä hyvässä muistissa, kun peli käynnistyi ensimmäisen kerran. Ennen julkaisupäivää pelien löytäminen oli haasteellista ja useimmiten vastaan tuli kahden pelaajan pilipaliporukoita, mutta julkaisupäivän jälkeen meno on parantunut huomattavasti. Suurin parannus liittyy pukukoppien toimivuuteen ja pelien löytämiseen, sillä kentälle pääsemisen kanssa ei ole tarvinnut arpoa ollenkaan. Myös odottelu otteluiden välissä on vähentynyt paljon, koska porukan saa nopeasti kasaan ottelun päätyttyä ja oma tiimi pysyy kasassa, mikäli haussa löytynyt vastustaja ottaa jalat alleen.
Vanhaan selostajakaksikkoon kyllästyneenä oli erityisen ilahduttavaa huomata, että vanha tutkapari on hajotettu monen vuoden tarpomisen jälkeen. Mike "Doc" Emrick ja Eddie Olczyk ovat väistyneet, ja heidät on korvattu James Cybulskilla ja paluun selostamoon tekevällä Ray Ferrarolla, joka toimi aiemmin yhden kauden ajan selostamon kommentaattorina ja myöhemmin kaukalon laidalla olevana asiantuntijana. Electronic Artsin mukaan selostuksen uusiminen on vaatinut noin 300 tunnin edestä äänen tallentamista, ja selostus kuulostaa kieltämättä hyvältä. Ferraro ja Cybulski osaavat myös ihailtavasti reagoida kesken lauseen kaukalon tapahtumiin, vaikka puhuisivatkin samaan aikaan toisesta asiasta.
Pelillisesti meno on muuttunut etenkin maalivahtien ja puolustuksen osalta. Veskarit osaavat reagoida aikaisempaa paremmin jaloissaan oleviin irtokiekkoihin, ja ennen aina niin ärsyttävät "säkämaalit" ovat vähentyneet, kun vastustajat eivät enää ehdi pokettelemaan irtokiekkoja maalivahdin jaloista maaliin. Lisäksi kassarit reagoivat paremmin suoriin laukauksiin, ja hallittuja torjuntoja kulmiin nähdään enemmän. Bonuksena maalivahtien sivuttaisliike ja "vaaran aistiminen" on kehittynyt, sillä takatolpalta ei enää viimeistellä varmoja maaleja niin helposti, mikäli syötöt ja laukaukset eivät rimmaa riittävän hyvin yhteen.
Ne jokavuotiset rutinan aiheet
Maaleista puhuttaessa kuulee aina saman "puolustakaa paremmin"-virren, varsinkin kun samankaltaisia maaleja tehdään roppakaupalla. Oli se sitten yhden käden ujutus läpiajossa maalin toiseen kulmaan tai "säbärannari" lähietäisyydeltä etukulmaan, niin oikein toteutettuna näillä tehdään tulosta. Vastapainona tyhjäkään maali ei aina maistu ja toisinaan raivostuttava bottipakki reagoi millisekunnissa irtokiekkoon, kun on itse juuri valmiina lakaisemaan limpun tyhjään nuottaan. Monesti myös hyökkääjäbotin lapa on välittömästi iskemässä kiekon maaliin heti irtokiekon saatuaan ja sitä kuuluisaa kissaakaan ei ehdi edes ajatella.
Hyökkäyspeliä ihannoivat ovat saaneet kovan haasteen syöttöjen katkomisen myötä, sillä jäätä pitkin meneviä passeja pystyy katkomaan "liimalavan" avulla turhankin helposti, kun taas tavanomainen mailan ojentaminen on jäänyt vähemmälle. Voi kai sanoa, että paljon kampitusjäähyjä aiheuttavat tökkimiset mailalla ovat synonyymi jäähypenkin kuluttamiselle, kun taas syötönkatkoilla saa huomattavasti riskittömämmin tulosta. Realistisempaan jääkiekkoon kuuluu kuitenkin aktiivinen mailahäirintä, eikä hyökkääjän edessä seisominen – mutta kuka nyt haluaisi käyttää jatkuvasti mailaa, kun lopputuloksena joukkue joutuu usein alivoimalle. Fyysinen peli ja mailannostot lähietäisyydeltä ovat isossa roolissa.
Luonnollisesti myös bottien salamannopeat reaktiot, kiekonriistotaidot ja armoton fyysinen peli nostavat joskus hermomittaria punaisen puolelle, mutta eivät tekoälypelaajatkaan joka paikkaan ehdi. Molareiden yksi uudistus on kiekon liimaaminen rintapanssaria vasten, ja tämä on ihan mukava lisä. Varjopuolena kiekkoa ei kuitenkaan voi pyytää peliin esimerkiksi nopean vastaiskun toivossa, sillä pyynnöistä huolimatta veskari ei tässä tilanteessa koskaan pistä kiekkoa jäälle ja b-pistealoitus on vääjäämätön.
Pienenä ärsytyksen kohteena mainittakoon saavutustaulukko, joka pomppaa esille joka kerta, kun mennään verkkopelien pariin. Tällöin peli pakottaa etenemään HUT-pelimuotoon, ja vasta poistumisen jälkeen voi valita toisen vaihtoehdon. Isompaa rutinaa aiheuttaa sen sijaan pelin aikana näkyvä tulostaulu, sillä se on suoraan sanottuna sijoitettu päin p**settä. Ruudun alaosassa oleva taulu piilottaa alleen kenttäpelaajien päällä olevat tägit, ja sekä peli- että jäähykello ovat huonossa paikassa. Nykypäivänä valtaosa pelaajista pitää kuvakulman ylöspäin, joten pelikelloa oli aikaisemmin luontevaa katsoa vasemmasta yläkulmasta. Tulostaulun saa toki piiloon, mutta ilman olennaisia tietoja peli kärsii.
Viimeisimpänä, vaan ei välttämättä vähäisimpänä: ne hitaat valikot. Mikä ihme siinä on, että joka ainoa valinta pitää vahvistaa vielä erikseen muutosten jälkeen? Laitoinpa sitten pelaajalle sateenkaaren värit lapaan tai eriväriset käsineet, niin joka kerta kysytään vahvistusta. Automaattisen tallennuksen valitseminen olisi erittäin tervetullut muutos, etenkin tuskallisen hitaan valikkonavigoinnin vuoksi. Samaa puurossa taivaltamista on nähty jo liian pitkään. Oi niitä aikoja, kun EASHL:ään pääsi suoraan päävalikosta.
Mitä uutta saatiin tänä vuonna?
Pelaajat voivat osallistua pieniin eliminaatioturnauksiin, joissa pelataan joko yksin kahta muuta pelaajaa vastaan yhteen maaliin tai kolmella kolmea vastaan ja voittoisa joukkue jatkaa seuraavaan vaiheeseen, aivan kuin sotapelien battle royalessa konsanaan. Viisikkopelien lomassa pipolätkämeininki ilman sääntöjä on helppoa ja kivaa viihdettä. Myös yksin pystyy osallistumaan kolmen pelaajien eliminaatiomoodiin, jolloin omaan joukkueeseen etsitään satunnaispelaajia. Eliminaatiomoodin lisäksi NHL 20 sisältää ProAm-pelimuodon, jossa haastetaan tietokonepelaajien tähtikolmikoita omalla tiimillä, jolloin joukkueessa on kaksi supertähteä ihmispelaajan kanssa. Myös tämä on varsin mukavaa puuhastelua, etenkin vaikeustason kasvaessa, kun voittoja kertyy tilille.
Niin sanotut nimikkolaukaukset ja niiden animaatiot saatiin mukaan tähän painokseen. Supertähtien persoonalliset laukaisutyylit on kopioitu NHL-skenestä, ja ne ovat kieltämättä hienon näköisiä. Laukaisuanimaatioiden tullessa päästiin samalla eroon pelaajien onetimer-sähläysanimaatioista syötön mennessä ohi. Katkenneita mailoja ei nähdä tässä painoksessa verkkopeleissä, sillä useiden kymmenien otteluiden otannalla kovimmatkaan laukaukset eivät ole omaa tai kavereiden työkalua rikkoneet.
HUT ja Be a pro ovat säilyneet ennallaan, ja mikromaksut ovat edelleen mukana – tosin edeltäjäänsä nähden halvempina. Franchise-pelimuodossa mukaan on lisätty valmentajat, joiden motivaatio ja ominaisuudet vaikuttavat muun muassa joukkueen sisäisiin kemioihin. Myös jotkut uransa lopettavat pelaajat saattavat kiinnostua valmentamisesta, mikä on varsin mielenkiintoinen lisäys.
Ulkojäillä pelattavissa otteluissa taas saadaan nauttia hienoista maisemista. Tekoälyä vastaan pelattaessa joukkueen maskotin hyppääminen kentälle kesken pelin on varsin hauska ominaisuus.
Kokonaisuutena molarien kiekkokontrolli, bottien käyttäytyminen kentällä, fyysisen pelin aitouden tunne ja paljon taitoa vaativa hyökkäyspeli pitävät paketin erittäin hyvin kasassa. Tänä vuonna ei myöskään nähdä rystyotteen taakse piiloutuvan pelaajan irvikuvaa, jota ei pysty taklaamaan, vaan kiekko voi lähteä lavasta taklauksen osuessa riittävän hyvin. Ennen kaikkea houkutus on taas mukana, sillä viimevuotiseen tekeleeseen verrattuna kentälle tekee aidosti mieli, eikä pelikavereita tarvitse kahta kertaa pyytää touhuun mukaan peli-iltaa suunniteltaessa.
Rimaa onnistuttiin siis nostamaan ylöspäin, ja se aiheuttaa taas paineita ensi vuoteen. Vieläkö jonakin päivänä nähdään Frostbite-pelimoottori? Nykyinen on ollut mukana jo NHL 15:stä asti. Muutetaanko jo tylsäksi muodostuneita aloitusrutiineja jonakin päivänä? Kielletäänkö kahden pelaajan joukkueet 6vs6-pelikopissa? Tulevaisuus on kysymysmerkkejä täynnä. Sillä aikaa voi nauttia NHL 20:stä, hyvästä jääkiekkopelistä.
