Seitsemän vuoden savotta

Episodipeleillään maailmanmaineeseen kohonneen Telltale Gamesin ensimmäinen suuren mittaluokan menestys oli Robert Kirkmanin The Walking Dead -sarjakuvien tarinoihin pohjautuva lisenssiseikkailu. Seitsemisen vuotta ja studion konkurssinkin se otti, mutta nyt alkumetreiltä zombiapokalypsin kourissa mukana roikkuneen Clementinen tarina on saatu päätökseensä – vieläpä tyylipuhtaalla suorituksella.

The Walking Dead will remember that

The Walking Deadista teki alusta lähtien uniikin se, kuinka kauaskantoisia seuraamuksia pelaajan valinnoilla oli, ja kuinka nämä näkyivät tarinassa vielä pitkienkin aikojen jälkeen. Oma kohtaloni on kulkenut mukana kuvioissa Xbox 360:ltä PC:lle ja sieltä vielä Xbox Onelle, ja toden totta seitsemän vuotta sitten tehty valinta tulee vastaan vielä aivan tarinan viime metreillä. Mikäli tallennus on päässyt hukkumaan matkan varrella, tehdään päätökset kauden alussa liukuhihnamaiseen tyyliin. Tämäkin ratkaisu toimii, joskaan valintoihin ei näin muodostu aivan yhtä henkilökohtainen suhde, eikä sarjakuvamainen tiivistelmä muutoinkaan onnistu luomaan vastaavanlaista tunnelmaa kuin itse pelitilanteessa. Hyvin vedetty silti Telltalen porukalta, eikä aivan vastaavaa ole taidettu ennen nähdä missään pelissä.

Siinä missä hyvin keskinkertainen kolmas kausi A Final Frontier keskittyi seuraamaan kokonaan uutta ja harmittavan tylsää selviytyjäkatrasta, palauttaa The Final Season tarinan keskiöön leikki-ikäisestä saakka eläviä kuolleita lahdanneen Clementinen. Päätös on hyvä, sillä juuri Clementine on kokenut matkan varrella sen suurimman ja traagisimman kasvutarinan, ja moisen päätöstä myös pelaajat ovat odotelleet jo vuosien ajan.

Kuka sanoi, että lapsen kasvattaminen olisi helppoa?

The Final Season kääntää aloituskauden konseptin päälaelleen, sillä tuolloin Leen kaitsettavaksi päätynyt Clementine on saanut nyt huollettavakseen viisivuotiaan AJ-poikasen. Kauden kantavaksi teemaksi onkin nostettu zombiselviytymisen ohella AJ:n kasvuun suoraan vaikuttavat tekemiset. Tällä kertaa pelaajan puuhasteluihin tulee siis vielä aiempaa henkilökohtaisempi ote, onhan kyse pienen ja viattoman lapsen kehityksestä. Herkesinpä jopa kyseenalaistamaan jossain vaiheessa omia motiivejani miettien, olenko pohjimmiltani edes hyvä ihminen. Eivät pelit ole ennen saaneet aikaan vastaavia tuntemuksia. Osa kinkkisistä tilanteista survotaan naamalle märän rätin tavoin, valintojen liikkuessa hyvin harmaalla alueella, kun taas osa päätöksistä on hienovaraisempia elämänohjeita. Toki matkan varrella tulee vastaan sarjalle tyypillisiä mustavalkoisia ”kuka elää, kuka ei” -tilanteita, mutta ei ehkä aivan niin suurissa määrin kuin aiemmin.

Neljään episodiin lyhentynyt rakenne sopii kokonaisuuteen mainiosti, rytmityksen toimiessa pääosin kiitettävään tyyliin. Mukaan mahtuu muutamia hektisempiä zombikohtaamisia, mutta myös adhd-sinkohippailijoita erkaannuttavaa seesteistä fiilistelyä ja rupattelua. Uusi selviytyjäkatras on kenties aavistuksen liian suuri, osan hahmoista jäädessä juonen edetessä valitettavan etäisiksi. Muutoin uudet tuttavuudet ja näiden suhteet palvelevat juonta hyvin, myös loppuratkaisun ollessa pienoisesta arvattavuudesta huolimatta tyydyttävä. Hyvä niin, sillä lässähtävä antikliimaksi olisi taatusti vienyt pohjan muutoin erinomaiselta päätöskaudelta.

Peli vai virtuaalinovelli?

Teknisesti Telltalen tuotokset eivät ole koskaan olleet priimatavaraa, mutta tälläkin saralla on nähtävissä maltillista parannusta aiempaan. Ulkoasua on tuunattu edelliskausia sarjakuvamaisemmaksi, minkä lisäksi kamera seurailee Clementineä tätä nykyä enimmäkseen tämän olan takana. Uusi näkövinkkeli mahdollistaa muutamat toiminnalliset lähitaisteluosuudet, jotka tosin eivät lopulta palvele järin suuresti itse tarinaa. Koska kyseessä on periaatteessa virtuaalinovelli, olisi nämäkin pätkät voinut hyvin katsella videomuodossa, sillä eivät ne mitään järin nautinnollisia kokemuksia ole. Mutta ilmeisesti pelaaminen on haluttu pitää elementtinä mukana muutoinkin kuin vaikeita päätöksiä tehdessä – eipä tuosta suoranaista haittaakaan ole.

Telltale ja sittemmin Skyboundille siirtynyt ydintiimi ansaitsevat erityismaininnan lohduttoman tunnelman luomisessa. Kenties suurimpana osatekijänä tähän on Melissa Hutchisonin kerrassaan loistava roolisuoritus aivan turhan varhain aikuiseksi kasvaneena Clementinenä. Aivan samaan ei yllä AJ:n tulkitsija Taylor Parks, mutta puhtain paperein selviää hänkin. Ääninäyttelijät ovat kriittisessä asemassa dialogiin nojaavassa kokemuksessa, joten on mukava huomata, että tällä saralla kaikki on kautta linjan paremmin kuin hyvin. Myös armottoman surumielistä melankoliaa huokuvat teemabiisit saavat raavaankin miehen herkkään mielentilaan.

Minun, minun, eikä kenenkään muun!

The Walking Dead: The Final Season on monessa suhteessa henkilökohtainen pelikokemus. Osa tarinan ääriviivoista saattaa nojata seitsemän vuotta sitten tehdyille päätöksille, minkä lisäksi AJ:n kasvatuksesta muodostuu matkan varrella suoranainen vastuutehtävä. Palaisin halusta nähdä muidenkin valintojen seuraamukset, mutta jääräpäisyys ei anna tähän mahdollisuutta. Tämä – juuri tämä – oli minun The Walking Deadini, ja olisi huijausta palata takaisin muokkaamaan jo kertaalleen tehtyjä valintoja. Tällaisenaan The Walking Deadin neljä kautta muodostavat kokemuksen, joka ei tule järin helpolla unohtumaan.

Clementineä ja Telltalen episodipelejä tulee ikävä.

Tämä – juuri tämä – oli minun The Walking Deadini, ja olisi huijausta palata takaisin muokkaamaan jo kertaalleen tehtyjä valintoja.

Kirjaudu kommentoidaksesi