Kaukana entisestä
Final Fantasy XVI on paluu sarjan lähteille ja samalla jäähyväiset kaikelle, mihin olemme tottuneet.
Laajasti rakastetut steam-, diesel- ja cyberpunkin visiot vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta jäävät unholaan. Niiden tilalla on jälleen keskiaikaisesta Euroopasta mallintava korkeafantasian maailma, jonka lähimmät vertailukohteet ovat George R. R. Martinin ja Ken Follettin teoksia.
Osa muutoksista ovat näkyviä. Sarjan tuttu huumori on kuivempaa, eikä sitä viljellä yhtä usein. Pikkutuhma vihjailu on vaihtunut seksiin. Mutta ennen kaikkea sen anime-vaikutteisesta toiminnasta on tullut maanläheisempää, äkillistä ja rumaa. Tämän maailman väkivalta kouraisee syvältä.
Tästä huolimatta Final Fantasystä ei ole tullut uutta grimdark-eeposta, joka pelaaminen on suossa tarpomista. Sen monet tutut elementit loistavat yhä edelleen, mutta niiden olemassaolo tuntuu nyt entistä kallisarvoisemmalta. Kun matkalla kohtaa yhden maailman viimeisistä Moogle-otuksista, ilon alta paistaa suru.
Final Fantasy XVI on näet yksi poliittisimpia ja suorapuheisimpia tarinoita sarjassa, joka ei koskaan karttanut raskaita aiheita. Final Fantasy VII taisteli pelastaakseen planeetan, jonka kohtalo roikkui vaakalaudulla ihmiskunnan ahneuden edessä. Final Fantasy XVI alkaa siitä, kun peli on jo menetetty. Planeettamme on imetty kuiviin. Blight, kurjimus, syö kaiken tieltään. Aikanaan horisonttiin asti ulottuvat vihreät pellot ovat nyt kuihtuneita noen ja tervan tahrimia aavikkoja. Luonnonvarat hupenevat päivä päivältä. Aika on kortilla, eikä tilanne näytä hyvältä.
Samalla suuret valtakunnat käyvät häikäilemätöntä taistelua resursseista ja kultivoitavasta maasta. Köyhät ihmiset pakenevat suurkaupunkeihin, joissa maagit on väkivaltaisesti orjuutettu luomaan massoille kepeämpi elämä ennen kaiken loppua.
Vertauskohteita ei tarvitse hakea kaukaa. Final Fantasy XVI on tarina ihmiskunnan historiasta. Se on myös vertauskuva lyhytkatseiselle elämäntavallemme, jolla on vain yksi määränpää.
Kuten muissakin osissa, uuden viimeisen fantasian päähenkilöt ovat altavastaajia, jotka käyvät epätoivoista kamppailua pelastaakseen edes rippeet elämästä maapallolla. Vuosia kestävä sota maalaa heidät terroristeiksi, eikä kamalilta teoilta vältytä edes silloin, kun tarkoitusperät ovat hyviä.
Tarinan keskiössä on Clive Rosfield, lapsi, josta kasvaa sodan tulissa mies, jonka menetykset muovaavat hänestä vapaustaistelijan. Maailmassa, jossa vuoria suuremmat Eikon-jumalat valitsevat ihmisen kantamaan heidän sieluaan, Cliven paikka historiassa on suojella veljeään – pyhän feeniksin kantajaa. Kun sota pyyhkäisee heidän kuningaskunnan halki, Cliven tarkoitus riistetään häneltä ja kaikki, mitä hän toivoi tulevaisuudelta, katoaa silmänräpäyksessä.
Alkaa pitkä matka, jonka aikana imperiumit nousevat ja tuhoutuvat, jumalat kohtaavat toisensa taistelukentillä ja pienetkin teot luovat isoja virtoja, jotka muovaavat maailmoja. Sen luvut täyttyvät tarinoilla ihmisistä, jotka yrittävät rakastaa ja rakentaa uutta maailmaa silmittömän väkivallan edessä. Puhutaan tekojen vaikutuksesta. Siitä, miten historiaa luetaan ja kuka sitä kirjoittaa, sekä heistä, joita ihailemme vaikka tajuamme vuosia myöhemmin, ettemme tunteneet heitä laisinkaan.
Final Fantasy XVI on kunnianhimoinen tarina kerrottavaksi. Varsinkin pelissä, jolle ei ole tulossa ladattavaa lisäsisältöä. Tällä tarinalla on alku ja definitiivinen loppu.
Mutta ennen kaikkea se on jotain, mitä Final Fantasy -sarja ei ole nähnyt pitkään aikaan.
Se on loistavasti kirjoitettu seikkailu, joka kestää vertailua minkä tahansa muun median kanssa.
Se on myös yksi koko sarjan parhaista peleistä.
Lajityypin päivitys, joka toimii
Final Fantasy XVI on irtiotto siitä lajityypistä, joka on määrittänyt sarjan tyylin sen syntymästä asti.
Vaikka muut osat ovat ottaneet askelia toimintapainotteisen seikkailun suuntaan aiemmin, Final Fantasy XVI on ensimmäinen täysipainotteinen toimintapeli, jossa roolipelielementit ovat pienemmässä roolissa kuin koskaan aiemmin.
Tutut osa-alueet, kuten aseiden voimapisteet, taiat ja taidot ovat vielä mukana, mutta niiden painoarvo on selkeästi erilainen. Hahmon kokemuspisteet jakautuvat automaattisesti ja suurin päätös, mitä pelaajalta odotetaan, on minkä taidon hän haluaa hallita seuraavaksi. Näistä jokainen on osa omaa elementtiään ja ne kaikki voidaan oppia yhdellä pelikerralla. Eikon-jumalat tuovat mukanaan uusia hyökkäyksiä, mutta Eikoneita pystyy käyttämään vain kolmea yhdellä kertaa.
Taistelussa se tarkoittaa, että Clive voi vaihtaa elementtiään lennosta ja hyökätä uudestaan latautuvilla taidoilla milloin vain taistelun aikana. Mana-juomat, jotka palauttivat taikapisteitä, ovat muinaista historiaa. Nyt ohjataan myös vain yhtä hahmoa. Muut ryhmän jäsenet ovat matkalla tukemassa sankaria, mutta vain Cliven tekoihin ja varusteisiin voi vaikuttaa.
Taistelut eivät kuitenkaan ole läpihuutojuttuja suoraviivaistamisesta huolimatta. Sen sijaan niistä tulee leikkikenttiä, joilla harjoitella ihan uudenlaista tapaa kokea Final Fantasyn maailma. Clive osaa väistää salamaa nopeammin, mikä antaa hänelle mahdollisuuden hyökätä entistä kiivaammin varomattoman hirviön kimppuun. Nokkelat pelaajat oppivat nitomaan väistöt koviin lyönteihin, jotka kolauttavat isommankin hepun takakenoon, jos ne ajoittaa oikein.
Jokaista elementtiä voi yhdistellä hyökkäysten aikana. Ukkosmyrskyn yhdistäminen tulipalloon peittää koko alueen tulimyrskyyn, joka liitää pallosalaman lailla vihollisten päällä. Jatkuvasti päivittyvä data kertoo, millaisia komboja on tullut käytettyä.
Ihan alkupäässä peliä ajattelin, että taistelut kestivät liian kauan. Ne tuntuivat siltä, että viholliset kestivät ihan liikaa hyökkäyksiä. Pelasin uusinta osaa kuin se olisi vanhempi Final Fantasy. Säästelin taitojani ja pelasin puolustuskannalla.
Havahduttuani mokaani taisteluista tuli raivokkaita ja nopeita. Ne muistuttavat peleistä kuten Devil May Cry parhaimpina hetkinään.
Onneksi tämäkään ei ole pakollista. Mikäli Final Fantasy on rakas sen vivahdeikkaan maailman ja hahmojen vuoksi, uutuus tarjoaa mahdollisuuden kokea sen ilman taistelujen aiheuttamaa päänvaivaa.
Alussa valitaan vaikeustaso, joista helpoin pehmittää pahiksia roimasti. Tämän lisäksi hahmolle on mahdollista antaa lisävarusteita, jotka automatisoivat ja helpottavat taistelun eri osa-alueita. Kollegat käyttävät parantavia taikoja useammin, vihollisten lyönnit ovat hitaampia ja Clive osaa pelastaa itsensä tukalimmistakin tilanteista.
Ne ovat loistava lisä sarjalle, joka kuuluu kaikille. Älykkäästi implementoitu esteettömyys varmistaa, että niin uudet kuin vanhat sukupolvet pääsevät kokemaan sen uuden alun.
Teknisen osaamisen taidonnäyte
Teknisellä tasolla Final Fantasy XVI on huikea taidonnäyte. Se osoittaa Square Enixin oppineen edellisen osan kömpelyyksistä.
Pelimuotoja on kaksi, resoluutiota painottava quality ja suorituskykyä korostova performance mode. Quality-moodi lukitsee pelin ruudunpäivityksen 30 kuvaan sekunnissa ja 1440p-resoluutioon, joka on keinotekoisesti korotettu 4K-tasoiseksi. Kokemus on kuitenkin kauttaaltaan niin tasaista, ettei edes nopeatempoinen toiminta tunnu kärsivän vanhentuneesta ruudunpäivitys standardista.
Suoritustilassa resoluutio on natiivisti 1080p ja jälkikäteen korostettu 1440p-resoluutioon. Valtaosan ajasta tämän tilan ruudunpäivitys on herkeämätön 60 kuvaa sekunnissa. Resoluutiosta huolimatta kokonaisuus näyttää upealta jopa isommalta näytöltä.
Mutta suoritustila ei ole täydellinen. Isoissa kaupungeissa ruudunpäivitys saattaa välillä kyykätä yllättäen. Nämä hetket ovat harvassa, mutta ne ovat huomattavia. Kun kaikki muu toimii saumattomasti, jopa pienetkin kauneusvirheet osuvat silmään.
Itse taisteluissa en kuitenkaan havainnut suurimpia ongelmia. Isotkin mätöt ovat huikeita tornadoja täynnä värikkyyttä ja mahtipontista menoa.
Kauniit välianimaatiot on lukittu ruudunpäivitykseltään 30 kuvaan sekunnissa, mutta ne ovat myös niin tarkkaan harkittuja, ettei niissä kaipaa parempaa.
Päätös myös tuntuu harkitulta siksi, että Final Fantasy XVI lainaa avoimesti elokuvien maailmasta. Heti alussa nähtävä taistelu kahden Eikonin kesken on hetkittäin yksi yhteen uudelleenluotu versio Gandalfin ja Balrogin taistelusta Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -elokuvasta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sen enemmän siitä löytää elokuvaviittauksia.
Pelin musiikki on ristiriitainen kokemus. Välillä sävellykset ovat kauniita ja täynnä sitä samaa sielukkuutta, mitä sarja parhaimmillaan oli tulvillaan, kun hovisäveltäjä Nobuo Uematsu loi uudelleen käsityksen siitä, mitä pelimuusiikki saattoi olla. Mutta hyvin usein musiikki jää kaiken muun jalkoihin. Taisteluissa sitä on välillä vaikea erottaa ollenkaan. Välillä taas se tuntuu soivan ihan väärässä tunnneskaalassa, kuin mitä kohtaus tarvitsee.
Sitten, kun sitä vähiten odottaisi, pelin musiikista tulee selkäpiitä kihelmöivä sekoitus uutta ja vanhaa, joka vie jalat alta. Kuten pelin muut osa-alueet, se on kokeileva ja kunnianhimoinen ensimmäinen askel kohti jotain uutta. Tämä ei tarkoita, että se olisi aina nappisuoritus. Mutta silloin kun se toimii, kokonaisuus on vavisuttavaa kuunneltavaa.
Kokeellinen rakenne yllättää
Tämä kokeileva asenne ulottuu pelin rakenteeseen, joka vaatii totuttelua. Vertaukset tiiliskivimäisiin romaaneihin eivät ole tuulesta temmattuja. Final Fantasy XVI on lähempänä pitkää rönsyilevää kirjaa, kuin nopeatempoista sarjaa tai elokuvaa. Sillä kestää kauan päästä vauhtiin, sitten se taas rauhoittuu useaksi tunniksi, kunnes yllättäen vedetään täysillä eteenpäin niin, että paikat lähtevät hampaista.
Ensimmäiset kaksi tuntia ovat puhdasta pohjustusta. Ne muodostavat lyhyen prologin, joka on vähän kuin maistiainen päähenkilön sielunelämästä. Seuraavat viisi tuntia esittelevät hahmoja, esittelevät uusia konflikteja ja siirtelevät pelinappuloita. Kun luulee tarinan lähteneen vauhtiin, se paljastaa olevansa vasta alussa.
Tämän jälkeen edessä on vielä toiset 40 tuntia mosaiikkimaista kertomusta, joka vie epookin odottamattomiin paikkoihin tutkimattomilla vesillä. Kun kokonaisuus alkaa hahmottua, sen paljastukset ovat yhtä aikaa ilmiselviä ja yllättäviä.
Mutta jösses, että kestää kauan päästä siihen pisteeseen.
Hyvänä esimerkkinä rytmityksestä toimikoon pelin maailmankartta, joka aluksi tuntuu pettymykseltä. Se on pieneltä vaikuttava pläntti maata, jossa matkataan paikasta toiseen valitsemalla huomiopiste alueelle, jossa seikkailu odottaa.
Kestää kymmeniä tunteja, kunnes peli on auennut tarpeeksi, että pienet palat loksahtavat isoksi kokonaisuudeksi.
Jokainen huomiopiste aukeaa omaksi isoksi alueeksi, joka on tulvillaan omia sisäisiä paikkoja, joihin matkata. Mikäli kartalla samoaa jalan, voi matkustaa huikeita matkoja eri kylien, kaupunkien ja läänien poikki kokematta yhtäkään latausruutua.
Kyseessä ei ole täysin avoin maailma. Mutta pikemminkin otanta avoimista valtakunnista, jotka jakavat yhden maailman. Ne ovat juuri tarpeeksi isoja, että niihin voi eksyä, mutta samalla tarpeeksi pieniä, ettei niihin turhaudu.
Sen näkeminen kuitenkin vaatii, että tarinalle antaa mahdollisuuden. Mikä on varmasti paljon pyydetty monilta, jotka astuvat tämän osan kyytiin epäilevinä siitä, mihin se on heitä viemässä.
Kun peli viimein antaa vapauden tutkia, se täyttyy pienillä tarinoilla ihmisen hyvyydestä. Cliven johtama verkosto vapaustaistelijoita tarvitsee itselleen kodin sodan keskellä, jonka rakentamisessa ja ylläpidossa kestää vuosia. Jokaisella on omat pienet kohtalonsa, joihin pelaaja voi ottaa osaa. Ilahduttavat miniseikkailut vaihtelevat laajuudeltaan, mutta jokaisessa yhdistävänä tekijänä on toivo paremmasta.
On myös hyvin Final Fantasylle ominaista, että suuret sotaretket jätetään tauolle, jotta voidaan lähteä samoamaan maita ja mantuja uutta koiranruokaa etsimässä.
Olen monta kertaa sanonut, että peli, jolta kestää 10 tuntia päästä asiaan, on jollain tapaa epäonnistunut. Final Fantasy XVI osoittaa, että jyrkkä sääntö vaatii selkeytystä.
Sen tarina ei näet ole missään vaiheessa tylsä. Taru sormusten herrasta -kirjan tavoin Final Fantasy XVI rakentaa mitättömiltä tuntuvista yksityiskohdista laajan ja monisäkeisen kollaasin, jonka vivahteikas maailma tarvitsee tilaa hengittää.
Sivujuonet tuntuvat suurilta, kunnes ne katoavat kymmeniksi tunneiksi. Hahmoja tulee ja menee, eikä niitä kaikkia muistaisi, ellei peli nerokkaasti sitoisi omia liitteitään osaksi tarinaa. Lapsista kasvaa aikuisia, aikuiset kuolevat ja toiset katoavat historian pyörteisiin. Tarina on niin laaja, että se muistuttaa ajan virran äärettömyydestä ihan eri tavalla kuin aiemmin.
Joka kerta, kun massiivinen kavalkaadi hahmoja ja juonenkäänteitä käy liialliseksi, Final Fantasy XVI tarjoaa mahdollisuuden käydä puhumassa oppineille historioitsijoille, jotka kertaavat hahmojen ja paikkojen historiaa. Välianimaatiot pysäyttämällä saa mahdollisuuden lukea pienen kertauksen kohtauksessa esiintyvistä hahmoista.
Eikä siinä kaikki, sillä upeasti toteutetut sukupuut näyttävät kuka on kenenkin vihamies, kuka avustaa vapaustaistelijoita ja ketkä rakastavat toisiaan. Napinpainalluksella voi hyppiä vuosikymmenten halki ja nähdä, miten ihmissuhteet muuttuvat ja pirstaloituvat niiden aikana.
Ei ole mahdollista painottaa, miten upea lisäys tämä on. Fiktiivinen historia on valloittavaa luettavaa, mutta sen muistamiselle on rajansa. Teininä sitä saattoi opiskella Sindarinin kieltä ja tietää, kuka kääpiöherroista aikanaan rakensi ensimmäiset rautapajat Moriaan. Mutta vuosien tuomat murheet ja stressit vievät tilaa mielen varastohuoneesta. Nyt uusien nimien seuraaminen olisi ylitsevuotava tehtävä, vaikka Final Fantasy XVI kertoo tarinansa selkeästi ja vailla samanlaisia mahdottomia epäloogisuuksia, jotka vallitsivat aiemmissa osissa.
Jotain on opittu myös Final Fantasy XV:n tönköstä julkaisusta: tämä tarina on valmis alusta loppuun asti. Mitään ei puutu, eikä mikään jää avoimeksi. Kun lopputekstit rullaavat, tietää nähneensä kaiken.
Se on hieno tunne.
Feeniksin lailla
Final Fantasy XVI on taidonnäyte monella tapaa.
Se todistaa, että Square Enix ei halua jättää taakseen sarjaa, joka teki siitä maailmankuulun. Se on esimerkki firmasta, jolla on resursseja ja viimein myös pokkaa unohtaa ne osa-alueet, jotka on aika unohtaa.
Samalla se on ison budjetin suurtuotanto, joka on valmis heti julkaisussa. Se ei vaadi päivityksiä toimiakseen (vaikka yksi minimaalinen 300 megabitin paikkaus on luvassa). Kaikki on valmiina levyllä, fyysisellä kappaleella, joka on viimeistelty julkaisupäivää, ei kaukaista lupausta varten.
Kyseessä ei ole täydellinen peli. Siitä voi löytää ärsytyksen kohteita, jos niin haluaa. Ruudunpäivitys voisi olla tasaisempi, eikä aseilla tunnu oikein olevan vaikutusta mihinkään, vaikka niitä kuinka rakentelisi. Muutamat hahmot esitellään niin pikaisesti, että heidän kohtalonsa eivät säväytä yhtä paljon kuin toivoisi. On hölmöä, että tietyt valikot ovat saatavilla vain päämajassa, kun niitä tarvitsisi erityisesti matkalla.
Mutta nämä ovat aidosti pieniä valituksen aiheita. Asioita, joiden luulin ärsyttävän enemmän, mitä pidemmälle peli etenee. Mutta 70 tunnin jälkeen jouduin palaamaan muistiinpanojeni pariin löytääkseni edes jotain, minkä koin olevan tarpeellista kritiikkiä. Sivujen marginaaleista löytyi nurinaa. Valikkojen tekstit voisivat olla isompia. Olisipa sivutehtäviä enemmän. Rytmitys on turhan hidasta tässä kohtaa.
Yritin kaivaa muistini syövereistä niitä kohtia, joihin nämä pätivät. Huomasin, ettei sillä ollut enää merkitystä. Minulla oli jo ikävä Clivea, Cidiä, Jilliä ja Torgalia. Halusin päästä takaisin tämän raunioituneen maailman syövereihin.
Niin ei ole käynyt vuosiin, enkä uskonut niin käyvän enää.
Vanha Final Fantasy on kuollut. Kauan eläköön Final Fantasy.
Kommentit
Olipa hyvin kirjoitettu arvio
Olipa hyvin kirjoitettu arvio, kiitos!
Kommentoi
Kirjaudu kommentoidaksesi