Kotona ollaan
Nimetön mies palaa kotiin, jossa yhtälailla nimetön vaimo odottaa iloisin uutisin. Pariskunnalle on syntymässä vanhempien mukaan ristitty nimetön lapsi, ja pieneen elämään on tulossa suuri muutos. Yllättäen ovesta puskee sisään ällistyttävän anonyymi mies, joka esittäytyy poliisiksi. Hyökkääjä syyttää vaimoa tämän isän murhasta, ja hoitaa pidätyksen aika lailla sillä tavalla mitä amerikkalaiselta poliisilta odottaakin. Nainen mukiloidaan ja aviomies tapetaan.
Tässä kohtaa ilta alkaa alusta. Kello on siirtynyt kaksitoista minuuttia ajassa taaksepäin, ja mies kompuroi traumatisoituneena takaisin kotiinsa. Poistuminen käynnistää kellot uusiksi, ja kuolema on uusi alku. Pakokeinoa ei ole.
Seuraavan parin tunnin aikana murhamysteerin suurimmaksi arvoitukseksi nousee kysymys, miten ihmeessä lupaavasta asetelmasta on saatu näin tavattoman tylsä peli?
Klikkiä klikin perään
Ylhäälta alaspäin kuvattu Twelve Minutes on perinteitä kunnioittava seikkailua ja ongelmanratkontaa painottava kokonaisuus, jossa ei hiirtä kummempaa ohjainta tarvita. Pieneen kaksioon on mahdutettu tusinan verran tutkittavia esineitä ja interaktiivisia tapahtumia, jotka laiskasti tönivät tarinaa eteenpäin. Mekaniikka perustuu toistolle, kuten asetelmasta saattaa päätellä, mutta kokonaisuus ei kertaakaan herätä onnistumisen tai löytämisen riemua.
Tämä johtuu valtaosin siitä, että Twelve Minutes ei halua pelaajan kokevan peliä millään muulla tavalla kuin miten on alunperin suunniteltu. Tämä ei sinänsä haittaisi, jos kyseessä olisi esimerkiski visuaalinen novelli. Jotain mikä oletusarvoisesti on passiivinen kokemus. Twelve Minutes kuitenkin painottaa jännärimäisellä rakenteelle juurikin pelaajan valintoja, antamatta niille kuitenkaan tilaa elää ja hengittää. Muutamat vaihtoehtoiset lähestymistavat tilanteeseen torpataan heti alkuunsa, eikä minkäänlaiselle kokeilulle ole jäykässä kerronnassa tilaa. Samanlaista sokeaa omistautumista kehnolle proosalle on nähty ennenkin erityisesti David Cagen ja Hideo Kojiman peleissä, ja meno tuntuu yhtä tukahduttavalta indie-tuotannossa.
Twelve Minutes reaktiivinen kokemus, jossa pelaaja ei kertaakaan pysty olemaan proaktiivinen sillä toiminta rakentuu tärkeiden tietojen pimittämiseen. Vaikka tarinaa yrittäisi rikkoa oikomalla tiettyjä kohtauksia pakotetaan pelaaja aina takaisin ruotuun. Hahmot saattavat kieltäytyä täysin puhumasta asiasta sen enempää, eikä asiaa voi pakottaa eteenpäin tavalla tai toisella. Heti ensikättelyssä annetaan mahdollisuus toteuttaa kamalin mahdollinen ratkaisu tilanteeseen, mutta sen vaikutus ja seuraukset ovat niin minimaaliset, ettei se tunnu missään. Varsinkin sen jälkeen, kun tajuaa että pelin pahimmat paukut olivat tässä.
Järki hoi, älä jätä
1980-luvulla julkaistussa elokuvassa Groundhog Day - päiväni murmelina Bill Murray jäi kiinni aikasilmukkaan vuosikausiksi. Riippuen keneltä kysyy, lopulta ajallinen kiirastuli kesti muutamasta vuodesta tuhanteen asti. Elokuva toimii edelleen, koska se jättää toiston sikseen. Näemme Murrayn kehityksen surkeasta ihmisperseestä valaistuneeksi ja paremmaksi henkilöksi hänen tekojensa kautta. Entinen vihamielinen introvertti soittaa kevyttä ragtimea baarin asiakkaille, jotka hän on oppinut tuntemaan ajan virrassa. Twelve Minutes yrittää änkeä tämän saman muutoksen pienempään pakettiin, mutta poistaa pelaajalta mahdollisuuden kokea oikeita muutoksia. Kokonaisuus on kiinni yhdestä juonenkäänteestä, joka ei palkitse tai ole edes kovinkaan looginen.
Näin ollen pelaajan taakaksi jää kokeilla eri ratkaisuja yhä uudestaan, kunnes peli suopeuttaan toteaa sitä pelattavan oikein. Jäykän suunnittelun haitat näkee heti alkuunsa. Dialogi tuntuu tönköltä ja eleettömältä, ja jopa erinomaiset näyttelijät vaikuttavat poissaolevilta. Eikä kyseessä ole edes tusinatekijöitä. Daisy Ridley, Willem Dafoe ja James McAvoy ovat pitkän linjan ammattilaisia, mutta yhdenkään roolisuoritus ei tunnu luonnolliselta.
Riippuen dialogin valinnoista keskustelu voi käynnistyä keskeltä lausetta tai täysin epäloogisesta virkkeestä. Hahmojen välinen interaktio saavuttaa tragikoomisen huippunsa silloin, kun peli päättää ettei uusia uria enää ole saatavilla. Tässä kohtaa hahmot jäävät toistamaan muutamaa repliikkiä, jotka on näköjään nauhoitettu kerran ja sitten ympätty ihan jokaiseen tilanteeseen. Eli vaikka vaimoa kuristettaisiin hengiltä, päähenkilö ei osaa mumista muuta kuin "Sir?", sillä muita vaihtoehtoja ei ole enää tarjolla.
Samat rajoitukset pätevät pelin pulmanratkaisuun. Vain tietyt esineet toimivat keskenään, oli niiden yhdistämisessä logiikkaa tai ei. Tietyissä tapauksissa näitä yhdistelmiä ei voi edes kokeilla kunnes peli antaa siihen luvan. Pienikin pilkahdus vapaan tahdon illuusiosta tuhoutuu täysin, kun aiemmin kokeiltu kombinaatio toimiikin yllättäen juuri silloin, kun juonelle sopii. Tämä ei ole uniikki ongelma, sillä yksikään peli ei oikeasti ole vapaa missään muodossa, mutta rajoitetussa formaatissa Twelve Minutes turhauttaa sukulaisiaan enemmän.
Shyamalan pakahtuu
Twelve Minutes on tylsä pelattava, mutta se voi olla kiinnostavampi katsottava. Nopea läpipeluu kestää alta kaksi tuntia, eli yhden kokoillan elokuvan verran. Jos tänä kesänä(kään) ei ole päässyt teattereihin katsomaan uutta M. Night Shyamalan katastrofia voi 12 Minutes tarjota sopivan vaihtoehdon ajankuluksi. Vertaus entiseen elokuvamaestroon onkin yllättävän pätevä. Kuten Shyamalanin uran alkupuolen elokuvat, Twelve Minutes on lähtökohdiltaan valloittava taiteellinen irtiotto, joka perinteitä kunnioittaen muokkaa vanhasta uutta ja mielenkiintoista.
Mutta nykypäivän Shyamalanin tapaan se tuhlaa rikkaan potentiaalinsa typerään kikkailuun ja epämiellyttävään poukkoiluun, joka muistuttaa käsikirjoituksen ensimmäisen vedoksen harjoitusta, josta puuttuu vielä nyanssit ja yksityiskohdat.
Näin myös Twelve Minutes on mielenkiintoinen epäonnistuminen, joka toimii paremmin ideana kuin pelinä. Sitä voi suositella korkeintaan uteliaille, ja heillekin vain varauksella.
