Rambosta ninjaksi
Kehuja keränneissä edeltäjissä oli molemmissa yksi yhteinen moite: räiskintäruuvia kiristeltiin usein liiaksi asti. Vaikka toiminta oli sinällään sujuvaa, ei ammattitappajan otteella vihollisia nitistänyt tuhokone oikein istunut uraansa vasta aloittelevan Laran muutoin epävarmaan habitukseen. Eidos on ottanut kritiikistä nyt opikseen. Kolmannessa osassa aseita laulatellaan loppukahinoita lukuun ottamatta huomattavasti maltillisemmin.
Vastustajajoukkiot toki häiriköivät haudanryöstäjän rauhaa yhä tasaisin väliajoin. Kohtaamisissa pääpainoa viedään kuitenkin selkeämmin hiippailun puolelle, sillä simppeleitä partioreittejään kiertävät pienehköt sotilasryhmät suorastaan kutsuvat joutua poimituiksi yksi kerrallaan. Sankaritar pystyy edelleen napsimaan vihollisia esimerkiksi aluskasvillisuuden seasta, mutta uutena jippona nähdään muun muassa Rambo-tyylinen mutanaamio. Luonnon suoman valeasun turvin seiniin painautumalla saalis muuttuukin saalistajaksi. Erilaisen rytmityksen ansiosta pelkästään tutun ja turvallisen jousipyssynkin avulla pärjää miltei koko seikkailun läpi, minkä vuoksi muutamat pakotetut räiskintäkohtaukset tuntuvat kovin päälle liimatuilta. Konekivääri, haulikko ja pistooli tarjoavat kiperissä tilanteissa viimeistään avun, mutta niiden käyttö tuntuu usein liioittelulta.
Varsinainen seikkailu ei tarjoa suuria yllätyksiä sarjan konkareille. Matka etenee sujuvasti kohti annettua määränpäätä, kun kiipeiltävät seinät ja muut kriittiset kohteet erottuvat sopivasti joukosta. Köyden sekä hakun yhdistelmällä suoritetaan isoimmat – ja usein varsin näyttävät – loikat. Puzzleja viljellään aiempaa reilummin myös pelkän pääjuonen varrellle, mutta jumiin jäämistä ei yksinkertaisten aivopähkinöiden vuoksi tarvitse pelätä. Vapaaehtoiset haudanryöstötehtävät ovat jälleen läsnä lisähaastetta kaipaaville. Ne tarjoavatkin oivan syyn palata vielä toistamiseen seikkailun pariin ensimmäisen läpipeluun jälkeen. Plussakierroksella aiemmin avatut kyvyt ja kilkkeet saa välittömästi mukaansa.
Pää pensaassa
Tarina jatkuu noin kaksi kuukautta Rise of the Tomb Raiderin tapahtumien jälkeen, eikä vanhoja käänteitä liiemmin kertailla. Aiempien osien pelaaminen on toisin sanoen suositeltavaa, mutta ei missään nimessä pakollista. Laajemmassa juonikuviossa pyöritellään edelleen Laran kahnausta hämäräperäisen Trinity-järjestön kanssa, sekä sankarittaren henkilökohtaista tragediaa perheensä menettämisestä. Päärooliin nousee kuitenkin lopulta perinteinen aarrejahti, ja tällä kertaa Trinityä vastaan juostaan kilpaa Mayojen maailmanloppua enteilevien esineiden perässä.
Etelä-Amerikan viidakot jylhine muinaistemppeleineen tarjoavat virkistävän erilaisen maaston edellisen kierroksen hyytäviin tunnelmiin verrattuna. Vehreistä maisemista ja pitkistä sukellusretkistä herää etäisen kullattuja muistoja aina ensimmäisen pleikkarin Tomb Raidereihin. Toki reilun kahdenkymmenen vuoden ero näkyy lopputuloksessa, sillä uutukainen heittää häkellyttävän realistisia kuvia verkkokalvoille. Ympäristöt tuntuvat erittäin eläviltä, vaikka sinne tänne ripotellut eläimet tuottavatkin yhä aavistuksen päälleliimatun fiiliksen. Lisäksi kerättävän krääsän kanssa olisi voinut jo tällä kertaa hillitä hieman itseään, sillä erilaisia poimittavia laatikoita ja vaaseja viljellään reiteillä jälleen lähes naurettavuuksiin asti.
Yllätyksettömän erinomainen
Testattu PlayStation 4 Pro -versio antaa valittavaksi joko resoluution tai ruudunpäivityksen maksimoinnin. Jälkimmäiseen panostamalla sulavuus kuitenkin hieman kärsii Laran vieraillessa paikallisissa kylissä. Kyseessä on lähinnä kosmeettinen kauneusvirhe, sillä pelattavuuteen muutoin seesteisten kohtausten pienoisella takeltelulla ei ole vaikutusta. Lopputulos edustaa teknisesti kiitettävää jälkeä. Audiopuoli jatkaa niin ikään perusvarmalla linjalla. Camilla Luddington hoitaa roolinsa jälleen ammattitaidolla, eikä muidenkaan suorituksista löydy moitteen sijaa. Erilaiset viidakosta kantautuvat ambienssiäänet luovat vielä osaltaan mukavasti immersiota.
Kokonaisuutena Shadow of the Tomb Raider on yllätyksettömän erinomainen peli. Juoni jää kovasta yrityksestään huolimatta aavistuksen turhanpäiväiseksi, mutta sarjan meriitit ovat aina löytyneet nimenomaan pelattavuudesta ja seikkailufiiliksestä. Hiippailupainotteisempi tyylikin toimii kerrassaan mainiosti. Siksi onkin harmi, että kehittäjät eivät täysin pystyneet kaitsemaan intoaan elokuvamaisempia toimintakohtauksia vastaan. Muutamat yrityksen ja erehdyksen kautta suoritetut pakenemisosiot rikkovat turhaan hyvää kaavaa, näyttävyydestään huolimatta. Vaikka trilogian päätös ei herätäkään enää ihan yhtä suuria ihastumisen tunteita kuin edeltäjänsä, voi peliä silti suositella äärimmäisen lämpimästi kaikille Laran ystäville. Tai ylipäätään rautaisen kovista toimintaseikkailuista pitäville.
