The Disney Afternoon Collection kansikuvake

Vuoden kulttuuriteko

90-luku on täällä taas, kiitos Capcomin, Disneyn ja Digital Eclipsen. Juuri julkaistu The Disney Afternoon Collection nimittäin kasaa kuusi Capcomin 8-bittiselle Nintendolle kehittelemää peliä samaan pakettiin.

Digital Eclipsen tuotos uudelleenesittelee pelaajille kuusi nimikettä: Chip ‘n Dale Rescue Rangers, Chip ‘n Dale Rescue Rangers 2, Darkwing Duck, DuckTales, DuckTales 2 ja TalesSpin. Jokainen näistä perustuu Disney-hahmojen tähdittämiin piirrettyihin, joita kaikkia on tapitettu aikoinaan myös suomalaisissa kotitalouksissa.

Tarjolla on viisi kappaletta tasoloikkia ja yksi ammuskelutuotos, sekä tietysti aimo annos retroparhautta. Käydäänpä nopsaan läpi, mitä pelejä on tarjolla.

Ankronikka

Kokoelman ykköstähdeksi ei osaa suoraan kruunata yhtä tiettyä peliä, mutta DuckTales on ehdottomasti tässä kahinassa mukana. Ankronikka-seikkailussa Roope Ankka suhaa ympäri maailmaa etsimässä lisää aarteita jo valmiiksi pulleaan rahasäiliöönsä. Koluttavana on viisi kenttää, joissa pompitaan kävelykepillä, kerätään tyhjästä ilmestyviä jalokiviä ja kurmotetaan vihollisia. Seikkailu oli aikoinaan kova sana, eikä sitä nykyäänkään huonoksi voi sanoa. Se on kuitenkin helpohko, joskin osa vihollisista on sijoitettu halpamaisesti tiputtamaan pahaa-aavistamaton ankka suoraan rotkoon.

DuckTales 2 jalosti Roopen ensimmäisen pelin konseptia entistä parempaan suuntaan. Kontrollit ovat astetta helpommat sekä monipuolisemmat, ja kertaalleen läpäistyihin kenttiin pystyy palaamaan Metroidvania-tyyliin uusien kykyjen kera. Kumpaakaan peliä ei voi kovin pitkäksi sanoa, mutta kakkososassa lisäpituutta tuovat piilotettujen kartanpalojen etsiminen. Mikäli kaikki niistä löytää, aukeaa koluttavaksi vielä yksi lisäkenttä. Kumpikin näistä peleistä on täynnä salareittejä ja piilotettuja aarteita, mutta kakkososasta niitä löytää reippaasti enemmän.

Tikun ja Takun pelastuspartio

Pikkuoravien ja kumppanien tähdittämä Chip ‘n Dale Rescue Rangers vasta klassikko onkin. Ankkaseikkailuja vetävämmän tästä tasohyppelystä teki sen kaksinpeli. Seikkailu vei yhden tai kaksi oravaa hyppimään, pomppimaan ja heittelemään laatikoita 11 kenttään. Nimike on nopeatempoisempi kuin Roopen rahaseikkailut, ja hahmojen pieni koko tulee hauskasti ilmi pelimaailmasta. Valitettavasti seikkailu saa huutia tylsistä loppuvastustajistaan, jotka ovat käytännössä muutamalla animaatiolla varustettuja spritejä.

Capcomin viimeinen NES-peli oli Chip ‘n Dale Rescue Rangers 2. Nimike koetti hioa ykkösosan kokemusta televisiosarjan suuntaan, sillä mukana on dialogilla maustettuja välinäytöksiä. Kyseessä on muuten hyvinkin samanlainen kokemus kuin ensimmäinen tasoloikka, mutta pomotaistot ovat moninkertaisesti parempia ja haastavampia.

Pilipalipilotit ja Varjoankka

Baloo-karhun tähdittämä TaleSpin on sivusuuntaan etenevä ammuskelu. Pelaaja ottaa ohjat karvatassusta tämän lennellessä läpi taivaiden, pilvien, urheilustadionien ja maagisten talojen vihollisia räiskien. Harmillisesti kentät eivät kuitenkaan ole yksityiskohdilla pilattu, vaan taustat ovat kovin tylsiä. Matkan varrella on tarpeen kerätä mahdollisimman paljon matkatavaraa ja rahaa, jotta tehtävien välillä on mahdollista päivittää lentopeliä entistä hulppeampaan kuntoon. Tämä on oleellista etenkin siksi, että pelin alussa ammuskelu on luokattoman hidasta. Muista lentelyräiskeistä pelin saa erottumaan sen Disney-lisenssin ohella ominaisuus kääntää kone ympäri ja palata takaisin tulosuuntaan. Tästä ominaisuudesta olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta tällaisenaan se helpotti lähinnä esineiden keräilyä. TaleSpin on kokoelman huonoin tuttavuus.

Darkwing Duck on käytännössä Mega Man -nimike ankkapäähahmolla, kuten Retromuistelomme kertoo. Sankarilättäjalka hyppii, ammuskelee ja roikkuu koukuista seitsemässä kentässä, joiden jokaisen lopussa odottaa televisiosarjasta tuttu pahis. Ruuduissa riitti kerättävää kultaharkkojen ja muiden arvotavaroiden muodossa, mutta niitä kerättiin vain ruudun jälkeen ansaittavien lisäelämien toivossa. Darkwing Duck ei ole kokoelman kirkkain helmi, mutta se on silti viihdyttävä. Pieniä kauneusvirheitä on tylsien ääniefektien ja turhahkojen vaihtoehtoisten ammusten muodossa, mutta on Varjoankka selkeästi tämän kokoelman katu-uskottavin sankari.

Ominaisuus, joka joko pilaa tai jalostaa kokemuksen

Peleihin ei ole lisätty varsinaisia uudistuksia, mutta kokoelmalla on yksi suuri ässä hihassaan. Pelitapahtumia voi nimittäin kelata taaksepäin nappia painamalla. Jos pelaaja hyppyyttää hahmonsa vahingossa rotkoon tai ei ole tyytyväinen bonuskentän saldoonsa, voi hän kelata ruudulla näkyviä tapahtumia taaksepäin haluamaansa kohtaan.

Ominaisuus on yhdellä kertaa pyhäinhäväistys sekä mainio lisä. Nimikkeet eivät ole kokonaisuudessaan kovin vaikeita, vaikka tukalampia tilanteita mukaan mahtuukin. Kelauksen ansiosta käytännössä kaikki pelit voi läpäistä hyvin helposti, jolloin suurimman haasteen antaa maksimipisteiden kerääminen. Pelaaminen on silti varsin hauskaa riippumatta siitä, palaako ajassa taaksepäin vai ei.

Lisäys on varsin oiva keino ensikertalaisille, jotka eivät ole kokoelman pelejä aiemmin kokeneet. Eikä mikään mahti tietenkään pakota konkaripuristeja käyttämään pikakelausta.

Lisäksi tarjolla on mahdollisuus tallentaa pelitilanne koska vain. Käytettävissä on vain yksi tallennuspaikka, mutta tuskin useammalle tarvetta olisikaan. Tämä on varsin näppärä ominaisuus, sillä nyt joka seikkailua ei tarvitse läpäistä kertaistumalta.

Moodit ja museot

Jokainen NES-tuotos on varustettu Time Attack- ja Boss Rush -moodeilla, joissa nimiensä mukaisesti koetetaan päästä lopputeksteihin mahdollisimman nopsaan, tai pyritään kukistamaan jokainen pomovastus yhteen putkeen. Kumpainenkin näistä pelimuodoista mittaa pelaajan urotekojen nopeutta, ja tarpeeksi kovalla lukemalla voi päästä osaksi ennätystaulukkoja.

Visuaalisella puolella meno on 8-bittiseltä Nintendolta tuttua. Meno näyttää varsin hyvältä nykytelevisioilla, mutta 4K-grafiikkaan tottuneet voivat sitä silti karsastaa. Jos kokemuksestaan haluaa vielä autenttisemman, on mukana kaksi vanhoja näyttöjä matkivaa filtteriä. Toinen niistä imitoi näppärästi kuvaputkitelevisiota vaakariveineen ja väräjävine hahmoineen. Kuvasuhteita on puolestaan kolme: perinteinen laatikkokuva, nykynäyttöihin sopivammaksi levittyvä näkymä tai kaiken liian leveäksi venyttävä koko ruudun vaihtoehto. Näistä keskimmäinen, joka on nähtävillä ylemmässä Varjoankka-kuvassa, on selkeästi miellyttävin.

Musiikit ovat joka nimikkeessä sitä samaa taattua laatua, johon Capcom Nintendo-peleissään pelaajat totutti. Niissä riittää melkeinpä aina jonkin sortin koukkuja, jotka saavat kappaleet erottumaan toisistaan. Poikkeuksiakin toki on. Katsomme sinua, TaleSpin. Mutta mikä parasta, on kokoelmaan ympätty musiikkivalikko, jossa kaikkia sävellyksiä pääsee kuulostelemaan samoin tein.

Itse pelien sisältöön ei ole liiemmin koskettu. Jopa ruudunpäivitys kärsii samanlaisissa kohdissa kuin aikoinaan. Olemattomat muutokset näkyvät selkeästi myös ruudulla näkyvistä opastuksista. "Haluatko tehdä tätä paina A-nappia. Jos taas haluat tuota paina B-nappia." Esimerkiksi PlayStation 4:n ohjaimesta A- ja B-namiskoja saa etsiä pitkään.

Kontrollit ovat muuten kuin originaalipeleissäkin, kunhan vain ei vahingossakaan käytä analogitattia ohjaamiseen. Suosittelen käyttämään suuntanäppäimiä, jotka ovat tarkempia näitä männävuosien tuotoksia koettaessa.

Nimikkeen päävalikosta pääsee myös ihastelemaan konseptitaidetta, pelikoteloita ja muita muistoja kaikista kuudesta pelistä. Hyvä ja lähes pakollinen lisä, joskin sisältö on kovin nopsaan koluttu läpi.

Paketillinen retroa

The Disney Afternoon Collection on varsin mainio paketti retropelien ystäville tai heille, jotka haluavat tutustua männävuosien tuotoksiin. Kaikki sen osaset eivät ole niitä kirkkaimpia helmiä, mutta positiiviset puolet voittavat negatiiviset. Eikä tämän setin hintakaan pilviä hivo, joten sen ostamista kehtaa suositella helposti. Kyseessä on varsin mallikas esimerkki siitä, kuinka kasa vanhoja nimikkeitä pitäisi kasata yhteen pakettiin ellei sitten niitä halua uudistaa täysin DuckTales Remasteredin tyyliin.

Tuskin kukaan pistäisi pahaksi, vaikka tämä kokoelma saisi aikanaan jatkoa. Super Nintendolla kun olisi tukku hyviä Disney-aiheisia pelejä...

Kirjaudu kommentoidaksesi