Kauhunväristyksiä-blogissa käsitellään populaarikulttuurin kauhuteemaista tarjontaa.

Arkham Horror: Final Hour on 1-4 pelaajalle tarkoitettu nopeatempoinen yhteistyöpeli. Teoksen kesto on sarjan muihin osiin verrattuna varsin lyhyt, sillä yksi pelikerta vie vain vaivaiset 60 minuuttia. Vaikka rakastankin Mansions of Madnessin useiden tuntien pelisessioita, on välillä ihan mukava saada hommat hoidettua vähän pikaisemmin. Keston lisäksi myös pelin alkuasetelma poikkeaa hieman totutusta. Tällä kertaa pelaajat eivät yritä estää kultistien julmia suunnitelmia, vaan pahin on jo tapahtunut. Katalat ketkut ovat onnistuneet kutsumaan suuren muinaisen luokseen, ja nyt tuo hirvitys on matkalla Arkhamin kaupunkiin. Pelaajilla on vain pieni hetki aikaa kumota rituaali ja pelastaa maailma varmalta tuholta.

Laatikon salaisuudet paljastuvat

Kooltaan melko pienen laatikon sisältä paljastuu pelilauta, jossa komeilee maailman kohtalon ratkaisevan taistelun näyttämönä toimiva Miscatonicin yliopiston kampusalue. Tämän lisäksi paketti sisältää lukuisia pelikortteja sekä kasoittain pahvisia, piskuisia laattoja, joita koristavat esimerkiksi erilaisten hirviöiden taidokkaasti maalatut muotokuvat. Kaikki pelivälineet tuntuvat laadukkailta ja kestävät varmasti kovaakin kulutusta, mutta härpäkkeitä hiplaillessani mielessäni soi sama vanha itkuvirsi: säilytystilan puute. Lootan mukana ei taaskaan tule minkänlaisia lokerikkoja, joihin nappulat voisi kätevästi siirtää odottamaan seuraavaa pelikertaa. Tästä johtuen härpäkkeet sekoittuvat säilytyksen aikana keskenään sekametelisopaksi, ja aina uuden session aluksi joutuu kuluttamaan monta minuuttia niiden selvittämiseen omiin kasoihinsa. Onneksi irtotavaraa on huomattavasti vähemmän kuin muissa sarjan tekeleissä, mutta pientä ketutusta tämä ongelma aiheuttaa.

Ennen kuin päästään näyttämään suurille muinaisille kuka vie ja kuka vikisee, on pelilauta koristeltava juhlakuntoonsa. Ensimmäisellä pelikerralla alkuvalmistelut vievät ehkä noin 20 minuuttia, mutta sääntöjen iskostuttua aivojen syövereihin sujuvat valmistelut paljon pikaisemmin. Pelaajat valitsevat tutkijansa kuuden henkilön joukosta. Osa hahmoista on tuttuja pelisarjan muista nimikkeistä, ja Arkhamin kauhuihin sukeltavat mm. Mansions of Madnessissa nähdyt sporttimimmi Rita Young sekä nuori poliisi Tommy Muldoon. Ehkä tärkein valinta on kuitenkin pääpahiksen, eli suuren muinaisen päättäminen. Vaihtoehtoja on kolme kappaletta: Cthulhu, Umôrdhoth ja Shudde M'ell, joista jokainen aiheuttaa tuhoa ja kiusaa pelaajia omalla tavallaan. Pomoilla on myös kolme vaikeustasoa, joten uudelleenpeluuarvoa löytyy runsaasti. Alkuvalmisteluiden aikana korttipakat sekoitetaan sekä vihjeet ja muut pahvinappulat asetellaan pelilaudalle.

Helppo pelata, mahdoton selittää

Arkham Horror: Final Hour on todella helppoa oppia, eikä sen pelaaminen vaadi kovinkaan monen tunnin pituista harjoittelua tai sääntökirjan jatkuvaa pläräämistä. Läpäisimme tekeleen muutamaan otteeseen, joista ensimmäinen yritys vei pari tuntia, mutta kolmannella pelikerralla aikaa kului vain noin 50 minuuttia. Jos teosta pitäisi verrata johonkin toiseen lautapeliin, niin lähimpänä lienee Pandemic-sarja. Minulle teoksen pikainen eteneminen ja hirviöiden käyttäytyminen toi etäisesti mieleen viime vuonna kokemani Pandemic: Hoz Zone - North American.

Valitettavasti pelin kulun selittäminen yksinkertaisesti pelkän tekstin kautta on sangen hankala tehtävä. Vedänkin nyt surutta mutkat suoriksi ja yritän selittää perusperiaatteen mahdollisimman simppelisti.

Tutkijoiden tarkoituksena on liikkua pelilaudalla paikasta toiseen etsien kartalta vihjeitä, eli erilaisia symboleja, joiden avulla kumota rituaali. Onnistuakseen kumoamisessa pelaajien täytyy keksiä mitkä kaksi symbolia he tarvitsevat eliminoimalla kaikki muut vaihtoehdot. Kampusalue on kuitenkin täynnä verenhimoisia mörriäisiä ja lisää vyöryy ovista ja ikkunoista jokaisen vuoron aikana. Tutkijat eivät kuitenkaan kuljeskele yliopistoalueella täysin aseetta, vaan he pystyvät tuhoamaan ketaleita tarpeen niin vaatiessa.

Yksi vuoro on jaettu kahteen eri vaiheeseen. Toimintavaiheen aikana pelaajat tekevät siirtonsa, eli liikkuvat pelilaudalla, hyökkäävät hirviöiden kimppuun tai tutkivat vihjeitä. Myös laudalla majailevat kultistit ja muut ketaleet aktivoituvat tämän vaiheen aikana. Nuo ilkeät kiusanhenget joko liikkuvat eteenpäin, hyökkäävät pelaajien kimppuun tai rikkovat yliopistoalueen rakennuksia. Suurten muinaisten vaiheessa pääpahis päästää tuhovoimansa valloilleen ja kampusalueelle tulvii lisää hirviöitä. Pelaajilla on kahdeksan vuoroa aikaa kumota rituaali ja pelastaa maailma pahuuden kynsistä. Jos he epäonnistuvat, kuolevat tai hirviöt valloittavat rituaalipaikan, kokevat tutkijat karvaisen häviön.

Ainoastaan tunnelma jää puuttumaan

Nautin ajastani Arkham Horror: Final Hour -lautapelin parissa. Pienen alkuhämmennyksen jälkeen säännöt upposivat mieleeni kuin kuuma veitsi voihin, ja pelaaminen sujui kuin tanssi. Onnistuimme jopa voittamaan yhden peleistämme, ilman minkäänlaista huijaamista tai muita hämäriä toimintoja! Teosta voikin suositella sellaisille henkilöille, jotka haluavat tutustua Arkham Horror Files -pelisarjaan, mutteivät jaksa opetella kovinkaan monimutkaisia sääntöjä. Huonona puolena sanottakoon se, ettei Arkham Horror: Final Hour hehku samanlaista karmivaa tunnelmaa muiden sarjan pelien tavoin, eikä se siten saa sisälläni aikaan lämpöisen pörröistä lemmen tunnetta.