Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Super Mario Galaxy

Kohti kosmista voittokulkua - jo 24 vuotta!

Mariolla menee hyvin. Miehen työhistoriasta löytyy reilun kahdenkymmenen vuoden verran läpimurtoja toisensa perään. Italialainen putkimiehemme on standardisoinut tasoloikka-genren, edustanut Nintendoa lainaamalla pyylevää olemustaan, ja onpahan Mario myös useiden mittauksien mukaan jopa Mikki Hiirtä tunnetumpi hahmo. Useille Mario on yhtä kuin Nintendo, vielä useammille yhtä kuin pelaaminen. Toisin kuin mikään toinen pelihahmo, on Nintendon kestosuosikki uinut ajan virrassa elinvoimaisesti ja saavuttanut suvereenin aseman virkaveljiensä joukossa. On vaikea kuvitella, että enää koskaan jokin maskotti kykenisi samaan. Yksi on ja pysyy. Vaikka ihastuttava italoviiksemme tunnetaan A-laatutason pomppimisesta ja seikkailuista, on miehen uraan mahtunut useita keskinkertaisia syrjähyppyjä. Kasvojaan näissä sivutoimisissa peleissä kuluttanut Mario on kuitenkin pitänyt pääammatinsa, hyppimisen, aina kiitettävän viihdyttävänä. Super Mario Galaxya edeltävä Super Mario Sunshine oli silti useiden mielestä pettymys. Harva kuitenkaan suoraan lynkkasi Sunshinea, mutta monet olivat sitä mieltä, että pelistä puuttui jotain. Tarkemmin ehkä pitäisikin sanoa, että pelissä oli liikaa kaikkea.

Hyvän Mario-pelin resepti syntyy tunnetuista perusaineksista. Ensijaisen tärkeää on yksinkertainen, jatkuvasti virtaava ja helposti omaksuttava pelimekaniikka. Super Mario Bros. 2 - kuten myös Sunshine - toivat tähän kaavaan liikaa ylimääräisiä tekijöitä; oli sitten kyse rönsyilevästä hahmokaartista tai Marion selässä roikkuvasta, menoa hidastavasta härpäkkeestä, kahta edellä mainittua tekelettä pidetään Mario-sarjan outolintuina. Toiseksi on tärkeää oikea tunnelma, asiaan kuuluvaa maailmaa olentoineen unohtamatta. Kun Mushroom Kingdom kokee olioinflaation, jää kaivattu mariomainen tunnelma vain heikoksi kaiuksi. Entä jos sienivaltakunta puuttuu kokonaan? Sunshine tarjosi tilalle Delfino Plazaa, jota asuttivat suunnittelultaan äärimmäisen epämariomaiset palmupäät. Myös Super Mario Bros. 2 sisälsi sarjalle vieraita piirteitä, tosin osittain siksi, että peli oli alun alkaen jokin ihan muu peli kuin Super Mario. Kolmanneksi huolettomaan ja minimalistiseen tasoloikkailuun vaaditaan sitä sopivasti tukeva äänimaailma. Kiitos Koji Kondon pettämättömän sävelkorvan ja Charles Martinetin Mariolle lainaamansa äänen, on Nintendo hoitanut äänipuolen aina moitteettomasti.

Super Mario Galaxy on fanien kauan odottama täysiverinen jatko-osa Mario 64:lle. Samalla se asettaa uudet vaatimukset hyvälle tasoloikinnalle, sekä näyttää, miten Wii-ohjaus sujuu ilman vedätyksiltä maistuvaa kikkailua. Hyppymies on palannut, mutta vieläkö sankarimme seikkailut jaksavat yllättää?

Hyvin kolmiulotteista, erittäin täysiasteista

Virallista vastausta Bowserin kidnappaamisinnolle saamme tuskin koskaan, joten lienee selvää, että Galaxyssa samainen koopa ryöstää kauniin prinsessa Peachin. Mario saa kuusneljämäisesti pelin alussa kutsun traditionaaliseen tähtijuhlaan. Luvassa on erityinen yllätys Peachilta. Näemmekin pian haalareissa musiikin tahtiin loikkivan Marion, ympärillään öinen juhlamaisema lukuisine Toadeineen. Hymy nousee välittömästi huulille; tunnelma on vilpitön ja kaikessa ylisöpöydessään peli huokuu lämpöä ja kaivattua pyyteettömyytä. Marion onni tarttuu heti pelaajan, joka hyppelee villisti kohti Peachin linnaa. Megalomaaninen ilonjuhla loppuu kuitenkin lyhyeen, sillä Bowserilla on omat suunnitelmansa. Ilkeä koopa tykkää myös pilata muiden onnen, ja niinpä Bowser kätyreidensä kanssa keskeyttää hipat ja repii mukanaan Peachin linnoineen. Kuinka ollakaan, viiksivallumme ei epäröi hetkeäkään, vaan hyppää kohti vorteksimaista porttia ajautuen maille tuntemattomille. Tästä peli alkaa.

Super Mario Galaxyn rakenne on lähes tismalleen identtinen Mario 64:n kanssa. Tavoitteena on kerätä tähtiä suorittamalla tehtäviä, jotka vaihtelevat maailmasta riippuen. Tällä kertaa porttina maailmoihin toimii tähtivaeltaja Rosalinan kosminen observatorio. Tässä avaruuksia halkovassa aluksessa pelaajan on tarkoitus avata pienempiä huoneita, jotka pitävät sisällään uuden galaksin. Aluksi auki on vain yksi huone, terassi, josta pelaaja pääsee käsiksi pelin ensimmäiseen viiteen galaksiin. Keräämällä tähtiä pelaaja avaa galaksien planeetat, jotka siis toimivat kuten Mario 64:n taulut. Jokainen planeetta sisältää yleensä jonkin teeman. Honeyhive-maailmassa Mario hyppii idylisessä metsämaisemassa pistiäisten kanssa, kun taas Freeze Flame -planeetassa sienimies navigoi äärilämpötiloissa. Vaihtelu on taattua, ja mahtuupa mukaan muutama erikoisempikin kenttä. Pelaajan tarkkuutta testataan esimerkiksi Super Monkey Ball -tyylisessä kuulatasossa, sekä vauhdikkaassa rauskulla ratsastettavassa kilpa-ajossa. Uusi maailma on kuin lahjapaketti, jonka koluamista odottaa vesi kielellä.

Yhteistä planeetoille on muoto. Lähes jokainen pelin taivaskappaleista on muodoltaan pallomainen, vaikka mukaan mahtuu hieman erikoisempiakin variaatioita. Muoto heijastuu pelaamiseen ilmeisen näkyvästi. Pelaaja voi hyppiä pitkiä loikkia planeettojen poikki samalla irroten näiden painovoimasta. Marion laskeutuessa maisema saattaa olla hyvin toisenlainen - karu multapohja muuttuu hetkessä vehreäksi niityksi vesilähteineen. Palloa kiertävä Mario tuo kierosti mieleen dioraamamaiset 2d-seikkailut, joissa hahmo poistuu oikeasta laidasta ja palaa pian takaisin vasemmasta. Joka tapauksessa pallomaisuus ei ennakkoluuloista huolimatta ole ollenkaan huono ratkaisu. Useimmat kentät ovat niin laajoja, ettei pyöreyttä edes huomaa. Lisäksi kolmiulotteisuus saa aivan uuden merkityksen Super Mario Galaxya pelatessa. Kehää kilvellään pyörivä Bowser on hurja näky painaessaan päälle, ja yhtäkkiä horisontista vaihtuva näkymä jaksaa aina yllättää.

Avaruudessa Mario donkkaa tykimmin

Jo 2006 järjestetyillä Digiexpoilla tuli selväksi, ettei italoviiksen ohjaaminen Wiimotella ole ollenkaan hullumpi juttu. Ohjaus itse asiassa toimi paremmin kuin kahdessa edellisessä 3d-Mariossa. Jako nunchukin ja Wiimoten välillä on koherentti ja luonnollinen. Nunchukin analogisella tatilla ohjataan hahmoa, kun taas Wiimoten A-napilla hypitään. Muut toiminnot on jaettu niin, että nunchukilla kyykitään ja sukelletaan, ja motella ammutaan tähtipaloja pyörähdyshyökkäyksen lisäksi. Kaksi edellä mainittua ovatkin uusia tuttavuuksia. Tähtipaloja keräämällä pelaaja avaa uusia galakseja ja saa lisäelämiä. Kerääminen sujuu näppärästi muun toiminnan ohella, sillä riittää, että Wiimoten osoitin kulkee palojen yli. Samalla periaatteella tähtipalasia voi ampua, B-nappia painamalla. Ohjaus on erityisen intuitiivinen ja tuo tietynlaista lisäpuhtia pelin virtaavaan luonteeseen. Mario juoksee, hyppii, väistelee ja keräilee, ja samalla osoitin poimii tähtipalat talteen ja antaa taustatulta hioen sulavuuden täydelliseksi. Tästä Mariossa onkin kyse. Jatkuvasta liikkeestä, tarkoista hypyistä ja ylimääräisestä höpöttelystä riisutusta etenemisestä. Wiillä tämä luonnistuu ilmiömäisesti.

Pyylevän putkimiehen liikevalikoima on vanhoillinen, ja hyvä näin. Kahden yllä mainitun uutukaisen ohella Mario luottaa perustaitoihinsa. Pelin taika on erilaisten hyppyjen, syöksyjen ja pyrähdysten yhdistelemisessä. Uusi pyörähdysliike sopii kaavaan kuin sieni suuhun. Wiimotea heiluttamalla Mario tekee pienen, hieman ylöspäin nostavan pyrähdyksen, joka osoittautuu Galaxyn tärkeimmäksi liikkeeksi. Otetaan esimerkiksi matovauhtia lähestyvä Goomba, joka perinteisesti hypitään littanaksi. Hyppy kyllä toimii yhä, mutta usein Goomba kerkeää kuitenkin tehdä Mariolle vahinkoa, jos loikkaus menee hieman ohi. Pyörähdys sen sijaan toimii aina, oli vastassa Koopa, Goomba tai Magikoopa. Myös lähestyvät panokset eliminoidaan tällä minitornadolla, vipujen aktivoimista unohtamatta. Eri liikkeiden punominen toimivaksi kokonaisuudeksi on nautittavaa puuhaa. Etenemisen tempoa tehostavat Wiimoten äänimerkit ja hyvin palautetta antavat tärinät.

Avaruus tarjoaa Mariolle mahdollisuuden donkata korkeammalle kuin tämän vihreänuttuinen veli, Luigi. Super Mario Galaxy pistää painovoiman tuon tuosta uusiksi, heittäen putkimiestä oikealle, vasemmalle, ylhäälle ja alhaalle. Lisäksi korkeat paikat alistuvat, kunhan pelaaja aloittaa hyppynsä tarpeeksi ajoissa planeetan toiselta laidalta. Ohjaaminen onkin aluksi aika haastavaa, jopa harjaantuneemmalle pelaajalle. Ruudulla tapahtuu sitä sun tätä, ja välillä suuntavaistokin menee sekaisin. Oppimiskynnys on silti matala, ja kotvan kuluttua paluu perinteiseen ohjaukseen tuntuukin vanhanaikaiselta. Pitkin galakseja on myös kätketty tehtävää helpottavia esineitä. Mario voi muun muassa muuntautua ilmoja halkovaksi mehiläiseksi tai veden päällä kulkevaksi jäämieheksi. Lisävoimia jaetaan onneksi niukasti ja näin ollen vauhti pysyy koko ajan päällä.

Mahtava keikka taivaalla

Wii ei tunnetusti ole mikään tehomylly, vaikka konsolilla onkin nähty vakuuttavia esityksiä. Galaxy vie silti tälläkin osa-alueella voiton. Jo alun tähtijuhlat ovat vakuuttava näky. Meteorit valaisevat tulihäntineen järveä, Toadit pomppivat musiikin tahdissa riemusta ja Mario näyttää paremmalta kuin koskaan ennen. Erityisesti pelin partikkeliefektit ovat mainitsemisen arvoisia. Useat tuliaiheiset tasot pistävät epäilijälle luun kurkkuun kuvaa vääristävine tehosteineen, ja pelin ruudunpäivitys pysyy vankasti kuudessakympissä. Välillä näytöllä on mieletön määrä heijastavia pintoja, poukkoilevia esineitä ja kaiken kukkuraksi kenttien taustalla Wiin laskentatehoja vaivaavat useat pienet planeetat ja efektivyörytykset. Jokaisen kentän alussa Mario lentää hurjassa kaaressa kohti edessä odottavia haasteita, kameran kuvatessa komeasti edessä avautuvaa näkymää. Laskeutuessaan sympaattinen sankari tekee maestromaisen alastulon. Varsinkin ensimmäisessä maailmassa, Good Egg Galaxyssä, tämä sopii täydellisesti tilanteeseen.

Oikeastaan koko pelin yhdistävä punainen lanka piilee musiikissa. Tällä kertaa Nintendo on huomioinut audiofiilit, ja uusi orkestraalinen ääniraita on parasta aikoihin. Koji Kondo kierrättää paljon jo kuultuja, klassisia Mario-teemoja, mutta mukaan mahtuu myös suuri määrä uusia sävellyksiä. Oli miten oli, musiikki tukee jatkuvasti pelaamista. Good Egg Galaxyn tunnusmusiikki on ääliövarma sydäntensulattaja, kun taas Bowseria murjoessa kajareista pauhaa eeppisyyttä korostava kuorosovitus. Taannoisessa haastattelussa Koji Kondo totesikin, että sävelsi hän sitten midi -tai orkesterimusiikkia, on musiikin tarkoitus elää tapahtumien kanssa. Oikeastaan elävöittää maailma, sillä useat viholliset aivan ensimmäisestä Mariosta asti ovat astelleet melodian tahtiin. Tätä ei voi olla huomaamatta, kun etenee Marion matkassa läpi avaruuden. Äänimaailma tuo merkittävän osan virtaukseen, jonka tahdissa seikkailu sujuu. Korostetusti sävelet muuttuvat miljöön mukaan; luolaan astuttaessa mukaan tulee kaiku, vedessä musiikki muuttuu kaukaiseksi. Kondo tiimineen on tällä kertaa osunut napakymppiin. Oli Mario-fani tai ei, ääniraita on silti täyttä rautaa.

Näin se on taas pitkä odotus palkittu, ja pian odottamisen sykli alkaa - toivottavasti - alusta. Nintendon suosikkihahmo on todistanut jälleen ajattoman habituksensa. Lapsenomainen seikkailu iskee vielä paatuneeseen 21-vuotiaaseen miekkoseen, joka on kasvanut sienivaltakunnan asukkien kanssa lyhyen elämänsä. Myös allekirjoittaneen yksilahkeinen on sitä mieltä, että Mario on paras ja söpöin. Näin se vain on - italialaiset taitavat naisten hurmaamisen, ja mitä Marioon tulee, putkihommat ja ylevät loikat. Kädet alas, tasoloikkien yksinvaltias on saapunut.

Galleria: 

Kommentit

Mainio arvostelu. Tänää menen itsekkin hommaamaan pelin. Sen verran hyviä arvosanoja tullu huh huh.

Ajatuksia

Super Mario Sunshine on monessa suhteessa melko väärinymmärretty peli kun ajatellaan sitä, miltä tämä Mariofiilis oikein tuntuu - väärinymmärryksen osoitan pelintekijöitten suuntaan. Tuntuiko peli oikeasti jostakusta heistä Mariolta? Loistavia ja paikoin riipivän hankalia boonuskenttiä lukuunottamatta SMS:ssä ei ollut hituista Mariofiilistä enkä itse jaksanut pelata tuota koskaan loppuun asti.

SMG tuntui hyvältä ensimetreiltä asti ja vaikka touhu onkin pitemmän päälle melko itseään toistavaa ja ennen kaikkea luvattoman helppoa, rehellisesti sanottuna en ole nauttinut mistään pelistä näin paljoa hyvin pitkiin aikoihin. Puhdasta pelaamisen autuutta ja läpäistyjä galakseja tulee enemmän kuin mieluusti jyystettyä paremman hi-scoren perässä.

Visuaalisesti peli on paikoitellen todella vaikuttavan näköinen, mutta ennen kaikkea se on äärimmäisen toimiva; ruudulla on maaperä jolla juostaan, vihollisia joita teilata ja esineitä joita kerätä. Mitään kovin turhaa ei ole niin missään, mutta kentät ovat tästä kaavasta huolimatta pääasiassa hyvinkin erilaisia tunnelmaltaan. Eteen tulevat ongelmat ovat suunniteltu ennen kaikkea pelaamisen soljuvuutta silmälläpitäen, sillä missään vaiheessa ei touhu tökkää siihen kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä ja minne suunnistaa - kenties tämä on asia joka osaltaan tuo tuota vanhaa kunnon Mariofiilistä, sillä jossain mielessä etenemisen suhteen peliä voi verrata vanhoihin sivuttain vieriviin Marioihin joissa on menosuunta ollut aina niin itsestäänselvää, mutta sinne pääseminen vaatiikin sitä nimenomaista pomppimista josta tasoloikkien kuuluukin ammentaa. Itse en pidä Mariota seikkailupelinä ja ehkä jossain määrin se olikin seikka joka hankasi itsellä vastakarvaan SMS:n suhteen: ei keskittynyt olennaiseen.

Ympäristödesigniltaan peli jättää parissa kriittisessä kohdassa aikalailla toivomisen varaan, sillä esimerkiksi tuo tukikohtana toimiva tähtiobservatoorio ei ole oikeastaan kovinkaan ihmeellinen paikka - vaikuttaa melko laiskalta syheröltä ja viritykseltä tuoda vain nuo ponnistuslaudat suht lähekkäin joista on nopea siirtyä galaksista toiseen. Galaksien ja kenttien suhteen tasokin on vaihteleva, sillä siinä missä jotkut ovat sanalla sanoen upeita ja uudenraikkaita, ovat jotkut tutumman oloisia ja paikoitellen liikaa toistensa kaltaisia. Bonusgalakseilta odotin samanlaista infernaalista hampaidenkiristystä kuin mitä SMS:n erikoiskentät tarjosivat, mutta käytännössä eivät ole sen haastavampia.

Äänipuoli on toteutettu todellakin upeasti, sillä osittain sinfonisen soundtrackin lisäksi ääniefektit kuulostavat todella tuorreilta ja ääntä käytetään hyväksi ihan muutamassa pelitilanteessakin jossa täytyy pystyä joko tietyssä temmossa kurittamaan jotain monsteria tai seurata nuoteista koostuvaa linjaa joka soittaa melodiaa ilman liian suuria pysähdyksiä. Vaikka mukana onkin perinteistä midi-muzaakia, on sekin tehty hienosti eikä äänipuolesta voi olla antamatta täysiä pojoja.

Itse lätkäisen arvosanan 5/5 ja oikeutan sen sanomalla, että vaikka pelistä löytyykin huonojakin asioita, ei näillä ole mitään merkitystä kaiken sen hyvän keskellä. Jospa kerrankin oltaisiin vähemmän kriitikkoja ja koitettaisiin nauttia hyvästä kun sitä kerrankin tarjoillaan näin mutkattomasti?

PS. Jos jollakulla on jo omia muksuja tai suvussa Wiikareita, niin tästä löytyy taatusti galaksin kovin joululahja. Jos pelimiehiksi varttuvat niin muistavat taatusti mikä on ollut paras joululahja ja keneltä se on saatu :)

SUPER Mario, huh huh!!

Unohtuiko muuten tuosta etusivun kuvauksesta yksi ännä? Ehkä se maestro on palannut eikä suinkaan palanut.

Upea peli ja erittäin hyvä arvostelu. Saakelin koeviikko painaa päälle, niin ei tätäkään hirveästi ole ehtinyt pelata, eikä meininki tule muuttumaan ennen ensi viikonloppua. Taitaapi olla 50 tähteä kerättynä, ja kauhea hinku olisi päästä vielä loputkin keräämään...

Itseäni helppous harmitti hyvin paljon. Mario64:n tehtävät tuntuivat aikoinaan edes jokseenkin haastavilta, eikä niihin opastettu pelaajaa samalla tavalla kuin myöhemmissä Mario-peleissä. NNirvin artikkeli uusimmassa Pelitissä tuntuu siis pitävän tässäkin tapauksessa harmittavasti paikkansa. Toisena miinuksena koen paikotellen vittumaiset kuvakulmaongelmat, joita ei saa korjattua D-padilla sitten millään. Tämäkin toimi mielestäni Mario64:ssa paremmin, C-nappien avustuksella. Tämä siis huonoista puolista (joita kukaan muu ei ole noteerannut, tai pitänyt negatiivisina?). Muuten kyseessä on tiukka tasoloikkapeli, joka todellakin nousi Wiin ykköspeliksi. Vielä kun saataisiin niitä loistavia kakkos- ja kolmospelejä.

Wiitä ei ole, eikä täten Super Mario Galaxyakaan, mutta ikinä en ole ymmärtänyt Sunshinen parjausta, se on mielestäni yhtä Mario siinä missä kolmonenkin. Itseasiassa mielestäni jopa parempi kuin Mario 64! Itse arvostelusta sen verran, että intro osuus tuntui olevan liian pitkä. Kyllä nyt kaikki tietävät Marion, eikös joo? Muuten oli hyvä arvostelu, mutta itse olisin saksinut hieman pois.

Hei jee nyt äkkiä Heavenly Swordin-arvostelun tapaiset väittelyt siitä kuinka peli ei olisi saanut saada 10-!

Loistava peli, vaikka hieman itse olisin tuonut arvosteluun mukaan kameran tuottamia ongelmia jotka paikoitellen johtuvat myös pelin planeetta maisesta rakenteesta joka vaikuttaa myös ohjattavuuteen ikävästi muutenkin. Myös hyppyjen epätarkkuus on itselle ollut hieman pää vaivaa tuova lisä. Juoni on edelleen... no Mario.. mutta kun kilpailevilta nimikkeiltä tätä vinetetään niin ei auta.
Näitä pieniä kommelluksia huolimatta on peli todella hyvin tehty ja esimerkiksi jaksosuunnittelu on paikoitellen mitä mainoin. Pelissä monesti etenee vain nähdäkseen mitä he ovat keksineet seuraavaksi. Musiikeista vanhat klassikot erityisesti tuovat muistoja mieleen vanhemmista osista. Kontrollit pieniä kömmellyksiä huolimatta toimivat todella hyvin ja peliä on miellyttävä pelata.

ei oo kyl näin hyvä, peli ei huhuhu

En ymmärrä miten kaikki arvostelee tämän pelin näin korkeasti :S Ostin tämä maaaarion kaikkien arvostelujen takia ja petyin pahasti. antaisin itse jonkun 7½ tälle.

Enpäs tiedä mitä teen, mutta tämä ja eräs toinenkin Wiin peli on alkanut uhkaavasti tuoda esiin ostohimoa, että pitäiskö tuohon Kalan vierelle pienempi valas hankkia :)

Paras tasohyppely mitä koskaan tullaan tekemään ja luultavasti myös samalla paras Mario! Kaiken A ja Ö, kysymys ja vastaus samoissa kuorissa.

no jaa ihan ok antaisin 8-

Kommentoi

Kirjaudu kommentoidaksesi