Pieru on ihmeellinen asia. Alkukantaisesta luonteestaan huolimatta se jaksaa naurattaa, vaikka sinällään siinä ei olekaan mitään hauskaa. Oli tämä tuhoa kylvävä ilmavaiva äänetön ninja, kalervokummolamaisesti jyrähtävä ilmoitus tai Teuvo Hakkaraisen tavoin julkista pahennusta herättävä tempaus – huvittavia yhtä kaikki. Vaan pystyykö ihmiskehon luontainen ilmiö kannattelemaan kokonaista peliä? No ei ihan, mutta South Park: The Stick of Truth on silti hauska julkaisu.

Ampu tulee

Stick of Truth vie pelaajan leikkimään telkkarista tuttujen hahmojen kanssa Coloradon osavaltiossa sijaitsevan South Park -kaupungin maisemiin. Vapaasti kustomoitava päähenkilö ei paljon puhu, mutta onneksi hahmokatraasta löytyy supliikkeja jannuja. Mestarivelho Cartmanin liittouma ottaa sankarin riveihinsä taistelemaan haltija-armeijaa vastaan, sillä nämä hipit onnistuivat varastamaan tarinan keskiössä olevan totuuden kepin. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hauskaa ivailua lasten leikkien ohella fantasiamaailmoista sekä larppaamisesta. Sarjan henki on alati läsnä niin hyvässä kuin pahassa – jos Trey Parkerin ja Matt Stonen hengentuotos ei ole aiemmin kolahtanut, ei se sitä tee nytkään. Tarina ei paljoa anna, mutta sen päättömyys ja irvaileva asenne kompensoi paljon. Onnistuneita piikkejä survotaan niin goottien, Kardashianin suvun kuin natsienkin kylkeen. Myönnän repeilleeni monille kohtauksille kohtuuttoman paljon. Etenkin pelin hivenen varovaisen alun jälkeinen ilotulitus on... Noh, ei se kovin hauskaa ole selitettynä. Se täytyy kokea.

Mikä Stick of Truthissa sitten niin naurattaa? Sen hävyttömyys, räävittömyys sekä nykyaikaa pilkkaavat vitsit. Elämän keskipisteenä toimivat sosiaaliset mediat, joista Twitter antaa tiedustelijoille tietoa vihollisjoukoista, ja Facebook universumin tärkeimmästä datasta: ystävien määrästä. Kaveripyynnön saamiseksi joutuu toisinaan silkan keskustelun lisäksi tekemään myös lyhyen sivutehtävän. Sankarin seinä täyttyy matkan varrella muiden hahmojen kommenteista, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän meneillään olevaan seikkailuun.

Sen minkä kaupungin maisemien kiertämiseltä ehtii, Stick of Truth käyttää taistelemiseen. Oli vastassa huumehörhö, villisusi, penisrotta tai larppaajasotilas, paremmuus ratkaistaan sotatantereella. Pelaajan kunniaa puolustaa päähenkilön lisäksi myös partneri, jonka voi yleensä valita itse. Omaksi sielunkumppanikseni nousi Butters, jonka parannuskyky teki nannaa. Toisaalta seikkailu on kaikkinensa niin helppo ja yksinkertainen tapaus, ettei taisteluissa joudu käyttämään päätään kuin harvakseltaan. Alussa esitellyt vihollisten puolustuskuviot unohtuvat nekin lähes tyystin ensimmäisen tunnin jälkeen, joten loppuaika menee muutamaa samaa iskua hakkaamalla. Koko seikkailussa ei tainnut olla ensimmäistäkään tappelua, jossa en turvautunut sukkasaippuan voimaan. Sen siitä saa, kun terveys- ja kykypisteet palautuvat täyteen jokaisen mätön päätteeksi.

Taisteluiden helppoudesta huolimatta oman huvinsa tuo turpakäräjiä edeltävä mahdollisuus vähentää vihollisarmeijan uhkaavuutta. Interaktiivinen ympäristö ei kovin kummoisia oivalluksia mahdollista, mutta muutoin vieläkin simppelimmässä kokonaisuudessa seinien räjäyttely pieruilla ja sähköansoilla toimivat messevästi. Samoja kikkoja hyödyntämällä ympäristöistä on löydettävissä piilotettuja varusteita sekä irtokrääsää. Kaikkinensa pelin täydelliseen läpäisyyn taisi kulua hitusen päälle kymmenen tuntia – etenkin kun hoksasi etsiä aarteet vasta seikkailun päätteeksi.

Räävittömän keskiverto

Harmillisesti Stick of Truth toimii sangen vaihtelevasti. Ruudunpäivitys tökkii tämän tästä, mikä on näin yksinkertaisen sarjakuvamaisella graafisella tyylillä varustetussa tekeleessä melkoisen hämmentävää. Se ei sinällään haittaa pelaamista missään vaiheessa, mutta ärsyttää silti suunnattomasti. Miinussarakkeeseen päätyy myös inventaario, joka on hidas, kankea ja sekava. Välilehdissä seikkaileminen on monesti työn ja tuskan takana, kun käskyt eivät vastaa ruudulla tapahtuvaa. Muutamat tattien vatkaamista vaativat minipelit tympivät myös, sillä etenkin lopun äkkikuolemaan päättyvä kohtaus ei vain enää naurata kymmenennellä iteraatiokierroksella – ja vain huonojen ohjeiden takia!

South Park: The Stick of Truth on yksinkertainen ja ongelmainen peli, mutta samalla sen sisältö naurattaa. Sinällään siis vertaus Family Guy: Back To The Multiverseen on sangen osuva, sillä molempien avut tuntuvat kovin samanlaisilta. Niin paljon kuin viihdyinkin nyt käsittelyssä olevan julkaisun parissa, on se silti aavistuksen tylsempi suoritus; Stick of Truth kun keskittyy vähän liian kauan pelkkään kakkahuumoriin. Oikeaan tattiin sijoitettu piereskelyominaisuus on kovin nähty jo seikkailun alkumetreillä. Onneksi tarina vetää etenkin jälkimmäisen puoliskon satakymmenen lasissa. Sen parissa viihtyy kerran, mutta uusintakierrokselle liiallinen yksinkertaisuus ja helppous ei silti onnistu nappaamaan. Lisenssipeliksi South Park: The Stick of Truth on verrattain erinomainen tekele.

Muista silti: älä ikinä pieraise toisen kasseille. Ihan oikeasti.