Uncharted 3: Drake's Deception

Uncharted 3: Drake’s Deception
Nykyisen pelisukupolven kirkkaimpaan eliittiin lukeutuva Uncharted -pelisarja on tullut jälleen kiduttamaan poloisia kukkaronnyörejäni. Peliteollisuuden Midaan kosketuksen omaava Naughty Dog on pitkän historiansa aikana kyennyt luomaan senhetkisen pelisukupolven määritteleviä pelisarjoja, eikä tämänhetkisen kehitysalustan tarjonta ole tuomassa poikkeusta sääntöön. Tajunnanräjäyttävä toiminta ja jatkuva suuren seikkailun tuntu ihastuttavien henkilöhahmojen seurassa on kombinaatio jonka onnistuneesta toteuttamisesta täytyy nostaa hattua. Edellisosan valtava kehitysharppaus eteenpäin on kuitenkin eräänlainen kaksiteräinen miekka: Uusimman pelin pitäisi pystyä luomaan faneihin samanlainen leuat auki loksauttava efekti tuntumatta liialliselta vanhojen ”läheltä piti”-tilanteiden kierrättämiseltä. Pystyykö Naughty Dog vastaamaan itse aiheutettuun huutoon, vai joutuuko ryhmä pakenemaan häntä koipien välissä takaisin sorvin ääreen?
Lyhyt vastaus: kyllä pystyy.
Esi-isän jalanjäljissä
Kaikkien rakastama lain tuolla puolen liikkuva aarteenmetsästäjä Nathan Drake ei ota kyllästyäkseen viikatemiehen jatkuvasta huiputtamisesta, vaikka luotia pukkaisi miehen niskaan parin maailmansodallisen verran. Sen sijaan pahvilaatikkopersoonilla varustettujen diktaattorien nöyryyttäminen raivataan suosiolla henkilökohtaisempien tarinallisten elementtien tieltä. Yli kaksikymmentä vuotta Nathanin mieltä painanut Sir Francis Draken - Naten oletetun esi-isän - arvoitus on uusien johtolankojen ansiosta askeleen lähempänä paljastumista. 1500-luvulla eläneen laivakaapparin mystisen retken tarkoitusperiä selvittämään lähtenyt poppoo saa haltuunsa johtolangan, joka vihjaa retken määränpään olleen armottoman Rub’ Al-Khalin aavikolle kätkeytynyt tarunhohtoinen Aavikon Atlantis. Ikävä kyllä saadakseen haltuunsa tarvittavat artefaktit kivisen taipaleen jatkamiseksi sankarijoukkiomme on tallottava samoja intressejä jakavan salaseuran varpaille. Sanomattakin on selvää, että moisesta tempusta ei hyvää seuraa…
Uncharted 3:n uskaltavampi tapa nojata entistä enemmän loistavan hahmokaartin välisiin suhteisiin tekee pelikokemuksesta edellisosia intiimimmän. Erityisesti Nathanin ja hänen oppi-isänsä Victor ”Sully” Sullivanin ystävyyssuhteen ja sen taustojen kuvaamiseen pureudutaan ilahduttavan paljon. Dynaamisen duon nasevan nokittelun alta on kaiken aikaa aistittavissa aitoa kiintymystä ja huolenpitoa. Hyvä dialogi ja henkilökuvaukset edesauttavat pelaajaa muodostamaan lähes jokaiseen hahmoon kiinteän ja aidolta tuntuvan suhteen. Jopa pelisarjan Akillleen kantapäästä, eli vaisuista pääpahiksista on päästy kertaheitolla eroon. Pääkonna Catherine Marlowen viekkaampi, sankarien ihon alle pyrkivä lähestymistapa on raikas tuulahdus perinteisempiin raa’an voiman asiantuntijoiden taktiikoihin verrattuna.
On se komia!
Vaikka Uncharted -pelisarjan audiovisuaalisesta suvereeniudesta onkin jauhettu jo kyllästymiseen saakka, olisi suorastaan rikollista olla avautumatta aiheesta yhtään tätä enempää. Naughty Dogin koodarijumalat ovat jälleen kerran saaneet puristettua nykyisestä raudasta lähestulkoon kaiken mikä nykykonsoleilla suinkin mahdollista on. Toinen toistaan upeampien ympäristöjen yksityiskohtaisuus sekä hahmojen liike- ja kasvoanimaatioiden autenttisuus luovat immersion joka vain harvoin pääsee murtumaan - sipsipussia mutustavan sohvaperunankin olo käy tukalaksi ohjatessaan kuoleman rajamailla liikkuvan pelihahmon nääntynyttä ruhoa kaukana siintävää aavikkokylää kohti. Tekijät ovat vihdoin kunnolla ymmärtäneet hiljaisempien hetkien vaikuttavuuden ja siksi parantanutkin pelin rytmitystä huomattavasti. Hitaasti etenevien fiilistelykohtien lisäksi tutun ja turvallisen tasoloikinnan ja pulmien määrää on lisätty. Pelin tarjoamat aivopähkinät ovat merkittävä parannus edellisosien vastaaviin, joissa ratkaisu tarjoiltiin pelaajalle kuin se kuuluisa Manun illallinen. Steroidiräiskinnän ystävät voivat tässä kohtaa huokaista helpotuksesta, sillä visaisimpien pulmien ratkaisu paljastetaan kernaasti harmaiden aivosolujen joukkopaosta kärsiville erityisyksilöille.
Niin mutta entäs se räiskintä?
Räiskinnän pienentyneestä roolista huolimatta Uncharted 3 on edelleen toimintapeli seikkailuelementeillä eikä päinvastoin - ja edelleenkin pirun hyvä sellainen! Draken tielle eksyneet konnat maistavat lyijyä ja purevat pölyä totutun ylilyövästi, muutaman uuden pelimekaanisen uudistuksen siivittämänä. Aiemmin paitsioon jääneet lähitaistelut ovat saaneet kauan kaivattua uutta lihaa luidensa ympärille. Nate osaa nyt esimerkiksi hyödyntää ympäristöistä löytyvää irtaimistoa - vaikka torilta löytyvää kampelaa - edukseen taistelun timmellyksessä. Nyrkkikahakat ovat mukavan intensiivisen oloisia, vaikkei uusitun taistelumekaniikan syvyys ja animaatioiden määrä välttämättä päätä huimaisikaan. Pienistä puutteistaan huolimatta uusittu lähitaistelujärjestelmä tuo toimintaan uuden lähestymistavan, joka ei aina pakota pelaajaa halaamaan lähimpää suojaa pelissä edetäkseen.
Vastustajien tehokkaampi pehmittäminen nyrkeillä ei jää pelin ainoaksi uudistukseksi. Suojassa viihtyvät voivat yksinkertaisen reaktiominipelin avulla lähettää aikaisempaa aggressiivisemmin hyökkäävän vihollislauman viskaamat kranaatit alkuperäisiin osoitteisiinsa. Kikan hallitseminen tulee tarpeeseen, sillä erityisesti haastavimmilla vaikeustasoilla ydintuhon kestävien haulikkomiesten päihittäminen edellyttää jokaisen eteen tarjoutuvan tilaisuuden hyödyntämistä.
Drake’s Deceptionin toimintakohtauksien tason nousu kolmanteen potenssiinsa piilee uudistuksistaan huolimatta edelleen mielenkiintoisten taisteluskenaarioiden ympärillä. Monimuotoiset kentät hyödyntävät edellisosia konkreettisemmin yksilöllisiä erityispiirteitään - ympäristöissä tapahtuvat muutokset heijastuvat välittömästi pelattavuuteen, kääntäen tapahtumien kulun kirjaimellisesti päälaelleen. Kenttämekaniikassa tapahtuva hykerryttävä vaihtelu pitää huolen siitä, että pahimmankin kyynikon peliohjain pysyy liimautuneena käsissä aina lopputeksteille saakka.
Vaikka päällisin puolin kehittäjillä onkin ollut homma hyvin hanskassa koko prosessin ajan, löytyy Unchartedin uusimmasta inkarnaatiosta kauneusvirhe, jonka olemassaololle on vaikea löytää oikeutusta. Tarpeettomalta tuntuneet uudistukset aiemmin hyvin toimineeseen tähtäämiseen ovat herättäneet melkoisen kalabaliikin faniyhteisössä, kun millimetrin tarkkaa ohjausta vaativat maneerit eivät välillä ota onnistuakseen lisääntyneen input lagin takia. Outoa kyllä, epätarkemmasta ohjauksesta ei ole tietoakaan yksinpelin ulkopuolella, mikä herättää epäilyksiä peliä testanneiden ammattitaidosta/motivaatiosta.
Kartoitettu verkkorintama vol. II
Sanomattakin on selvää, että pelkän yksinpelikampanjan tarjoama sisältö riittäisi pitämään leijonanosan pelaajakunnasta tyytyväisenä. Naughty Dogin kunnianhimo ei moiseen lepsuiluun kuitenkaan taivu. Edelliseen osaan sisällytetty moninpeli ja yhteistyöpeli tekevät tyylikkään paluun entistä hiotumpana ja sisältörikkaampana.
Koska enemmän tai vähemmän laadukkaita moninpelejä sikiää markkinoille kuin idiotismeja BB-talossa, on pelinkehittäjien onnistuttava profiloimaan luomuksensa mahdollisimman hyvin. Suunnittelussa on tähdätty omien vahvuuksien, kuten parkour -tyylisen kiipeilyn ja yksinpelin kaltaisien dynaamisesti vaihtuvien kenttäolosuhteiden jatkuvaan hyödyntämiseen. Netissä viihtyvien janoamaa syvyyttä verkkopelaamiseen lisää mallikkaasti toteutetut hahmon kustomointimahdollisuudet, sekä pelityyliin vaikuttavat ”perkit” ja mittava asevalikoima.
Pelihahmojen selkeästi keskitasoa korkeampi resistanssi kuumalle lyijylle tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. lähestulkoon lippaallisen verran kuritusta kestäneet vastapelaajat saivat ensimmäisten matsien aikana allekirjoittaneen verenpaineen nousemaan. Parin tunnin (ja muutaman ärräpään) kuluttua olin valmis pyörtämään happamat mielipiteeni. Vahingon kova sietokyky loi edellytykset eeppisiin mittasuhteisiin kohoaviin koiratappeluihin, joiden voittaja ratkottiin usein hengästyttävän soutamisen ja huopaamisen jälkeen. Vaatimattomalta kuulostavan kymmenen pelaajan maksimirajan vuoksi moninpelin hektisyys ei kumpua Battlefieldien kaltaisesta totaalisen sodan tunnusta, vaan lukemattomista pikkukonfliktien sarjoista. Se jääköön jokaisen pelaajan yksilöllisten mieltymysten päätettäväksi, pitääkö tällaisesta lähestymistavasta vai ei.
En koe olevani kummoinenkaan verkkopelaaja. Jo pelkkä mielikuva selkein luvuin kärsitystä tappiosta viisitoistavuotiaita uhoajia vastaan riittää usein jättämään vaativimmat nettiareenat muiden kynnettäväksi. Siksi olikin mukava huomata miten aloittelijaystävällisellä asenteella verkkorähinöitä on lähdetty kehittämään. Pahasti alakynnessä olevaa joukkuetta avustetaan lyhytaikaisella ”Power Play” -järjestelmällä, jossa vihollispelaajista tehdään omalle joukkueelle näkyviä, he kestävät vähemmän vahinkoa jne. Järjestelmä ei tee raaja-amputoidusta Erkistä loistavaa headshottaajaa, mutta onnistuu sentään joskus luomaan häilyvän illuusion verkkopelaamisen reiluudesta sen darwinistisen perusluonteen päälle.
He tekivät sen taas
Audiovisuaalisesta loisteliaisuudestaan ja ikimuistoisista toimintaseikkailukohtauksistaan tapetille aikoinaan joutunut Uncharted jatkaa hyväksi havaitulla polullaan entistäkin parempana. Aiempia tuotoksia vaivanneita säröjä on onnistuttu hiomaan muuttamatta pelin rakastettavaa identiteettiä suuntaan tai toiseen. Jos et pitänyt edellisosasta tai et jostain syystä välitä hauskanpidosta, et luultavasti tule välittämään Drake’s Deceptionistakaan. Me muut sen sijaan saamme juhlistaa Nathan Draken paluuta iloisin mielin, vaikka sitten Matti kukkarossa.

Kirjaudu kommentoidaksesi