Tämä on mainospaikka. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Näyttäisimme tässä kohtaa mainoksia. Maksamme sivuston palvelinkulut mainoksilla. Ethän blokkaa, kiitos!

Rajaseudun palkkasoturit oikealla asialla

Boliviassa narkoterroristit haluavat syrjäyttää laillisen (mutta ihanan korruptoituneen) hallinnon sekä alistaa kansaa voidakseen luoda uuden, huumerahalla pyöritettävän valtion. Amerikan armeija lähettää iskuryhmänsä paikalle turvaamaan maakaasuoikeuksiaan. Ja vähän tietysti demokratiaa. Tervetuloa Santa Blancaan.

Tehtävänanto

Tom Clancy ehti ennen kuolemaansa myydä pysyvät oikeudet nimensä käyttöön Ubisoftille, ja käyttöä on riittänyt. Tämän sukupolven aikana on jo nähty uudelleenlämmiteltyä Rainbow Sixiä sekä upouutta The Divisionia, ja nyt palaa taistelukentille huipputekniikan moderneihin sodankäyntimenetelmiin yhdistävä Ghost Recon. Koska huumekartellit eivät olekaan enää se kaikkein myyvin vihollinen, on heidät brandatty uudelleen "narkoterroristeiksi". Mutta kohtaamisprotokolla on pitkälti sama: kaksi luotia rintaan ja yksi päähän.

Wildlandsin Bolivia ei ole mukava paikka: tavallista tallaajaa ahdistelevat milloin huumekartelli, milloin maan viralliset sotajoukot. Perusbolivialaisten puolesta puhuu vain vapaustaistelijoita johtava Pac Katari, josta tulee heti aavetiedustelunelikon paras kaveri. Katarin ohella ghosteja opastaa enimmäkseen radiossa huuteleva CIA-agentti Karen Bowman, joka lähettää ryhmälle tarvittaessa lyhyitä video-briefejä narcojen johtohenkilöistä. Sitten vain kassit kantoon ja sotimaan.

Teknoniilot tapporetkellä

Wildlandsissa luotetaan samaan sotilaalliseen doktriiniin, johon amerikkalaiset ovat turvautuneet sekä huumeiden että terrorismin vastaisessa sodassa — yhtä hyvällä menestyksellä. Tämän Kingpin-teorian mukaan organisaatio saadaan luhistumaan, kun siltä leikataan pää, eli hoidellaan ylin johto pois päiviltä. Pelissä lopullinen tavoite onkin etsiä ja tappaa kartellia säälimättömällä otteella johtava El Sueño.

Jotta homma ei olisi niin helppoa, El Sueñon löytäminen ei ole ihan läpihuutojuttu. Vaikka jefe puhuu suuria kuin Amerikan presidentti, oikeasti hän lusmuilee jossain maaseudulla ja antaa käskyläistensä hoidella bisneksiä. Ylipäällikön huomion kiinnittääkseen haamujengi joutuu ensin jahtaamaan kaikkein alimman tason upseereita, joilta nyhdettyä tiedustelutietoa hyödyntäen päästään lopulta pyramidin huipulle.

Peli koostuu suurimmaksi osaksi Bolivian eri maakuntien koluamisesta. Siviilejä ja pahoja jätkiä kuulustelemalla sekä johtolankoja keräämällä päästään aina jonkun keskijohdon edustajan jäljille, joka kuolinkorinoittensa ohessa paljastaa jotain kriittistä dataa. Sivussa keräillään uusia aseita tai lisävarusteita aiempaa arsenaalia tehostamaan. Katarin joukkojen hyväksi pikkuaskareita hoitelemalla tehdään kapinallisista aiempaa parempia kavereita, jolloin näiltä saa tiukoissa tilanteissa apua.

Paikasta toiseen liikutaan jalalla, moottoripyörillä, autoilla, lentokoneilla tai suurimman osan aikaa helikoptereilla. Ilmeisesti Boliviassa jokainen teini saa täysi-ikäisyyden kynnyksellä lentoluvan ja helikopterin, sen verran runsaslukuisesti niitä on pitkin niemen nokkia ja saarelmia kylvetty. Ja jos lentäminenkin on liian hidasta, pikasiirtymillä pääsee kartan kulmalta toiselle vain lataustauon hinnalla.

Harhaanjohtavasti nimetyt aaveet

Koska Wildlands on avoimen maailman peli, pelaaja saa valita suhteellisen vapaasti lähestymistapansa eri tilanteisiin. Yleensä parasta on yrittää tiedustella maastoa kiikareita ja vakoilulennokkia hyödyntäen. Yksin pelatessa lennokilla on hauska merkkailla itsekseen syrjässä seisovia sotilaita, jotta mukana hengailevat tekoälykaverit voivat napsia nämä hengiltä. Narco-jeppejen kallon ilmaamista voi yrittää itsekin, mutta riskinä on hutilaukaus ja sitä seuraava hälytys.

Jos kärsivällisyys ei riitä harkitsevaan lähestymiseen, on rynnäkkö usein kelpo vaihtoehto. Tosin joissain tehtävissä hiljainen lähestyminen on välttämätöntä, etteivät pahat pojat saa sätkyä ja pakene paikalta tai tapa kaikkia. Pelissä tietokonekaverit ovat aina näkymättömiä vihollisille tulikomennon antamiseen asti, mutta ihmisten ohjaavat taistelutoverit saattavat joskus tehdä elämän hankalaksi harkitsemattomalla metelöinnillä tai onnettomasti pään ohi lauotuilla luodeillaan.

Ninjamaista etenemistä hankaloittaa satunnaisesti toimiva suojautumismekanismi: välillä sotilaat osaavat liimautua rakennusten kylkeen ja ampua kulman takaa, välillä tämä taas ei onnistu millään. Taktiselle räiskinnälle tällainen on lähes anteeksiantamaton virhe.

Hauskuuden anatomia

Ghost Recon Wildlands ei ole bugiton tai muutenkaan virheetön peli, ja päällisin puolin sen tehtävien voi perustellusti väittää toistavan itseään. Se yhdistää kuitenkin onnistuneesti joitain aiemmin erittäinkin paljon viihdyttäneiden pelien parhaita puolia. Sen lähtökohdat ja miljöö ovat kuin Mercenaries Playground of Destructionista, mekaniikka muistuttaa alkuperäistä Just Causea ja drop-in/drop-out -yhteistyöpeli on ehtaa Borderlandsia.

Visuaalisesti Wildlands on nätti kuin sika pienenä, ja kiitettävästä piirtoetäisyydestä sekä monista yksityiskohdista huolimatta se jaksaa puksuttaa tasaisella ruudunpäivityksellä. Aseissa on kiitettävää voiman tuntua, ja luotien osumisen vihollisiin tuntee. Iskuryhmän läpänheitto siirtymien aikana on välillä hyvinkin humoristista, ja radiosta kuuluva propagandistinen papatus on lähes yhtä hupaisaa kuunneltavaa kuin Grand Theft Autojen Lazlow Jones.

Erityiskiitoksen Wildlands ansaitsee sen harvinaisen viihdyttävästä tiedustelusta. Etenkin vihollisleirien partiointi liidokilla on joka kerta yhtä hauskaa, ja jokaisen esivainaan paikallistaminen ja kategorisointi on leppoisa esileikki ennen ison pyssyn esiin kaivamista. Vaikka konfliktin eskaloituminen avoimeksi sodaksi ei välttämättä pakotakaan lähtemään arkkukaupoille, hipsiminen kartellin leirin läpi äänettömästi ruumisvanaa jälkeensä jättäen on sairaalloisen tyydyttävää.

Yksinäiselle sudelle Wildlandsia ei välttämättä uskalla täysin varauksetta suositella, sillä sen jipot alkavat pitkän päälle toistaa itseään. Neljän hengen vakiporukalle sen voi helposti väittää tarjoavan viihdykettä koko rahalla. Itse olen peliä hakkaillut varmasti parisenkymmentä tuntia viimeisen puolentoista viikon aikana, ja olen tuskin ehtinyt raapaista pintaa.

Vielä kun saisivat sen kulman takaa ampumisen korjattua...

Kirjaudu kommentoidaksesi