Hämähäkinseittiä ullakolla

Itsenäisen pelintekijän Jesse Makkosen edellinen julkaisu Distraint 2 vakuutti ehjällä kokonaisuudellaan: tarinavetoisella kauhuseikkailulla oli selkeä kaari ja sanoma. Heal on rakenteeltaan hyvin erilainen kokemus, sillä se panostaa pulmiin tarinan jäädessä taka-alalle antamaan kertomukselle ripauksen väriä. Teoksen päähahmo on kumaraselkäinen vanha mies, joka vaeltaa vankina omissa muistoissaan. Seitsemästä tasosta koostuva kokonaisuus avaa pelaajalle tukun pulmia, joiden ratkettua siirrytään seuraavaan kenttään.

Ohjausmekanismit ovat selkeän yksinkertaiset. Vanhus kulkee klikkailemalla sivustapäin kuvattua aluetta. Pulmien kohdalla ruutuun ilmestyy käsisymboli, josta siirrytään tarkastelemaan kohdetta tarkemmin. Asioita voi painella, vetää sekä liikutella kosketusnäytölle optimoitujen kontrollien avulla. Hiirellä homma toimii myös mallikkaasti, vaikkei ihan yhtä intuitiivisesti.

Perinteitä kunnioittaen

Puzzlet vaativat muistin lisäksi päättelykykyä, joskin suurin osa vastaan tulevista haasteista ovat suhteellisen suoraviivaisia. Moni asia ratkeaa ympäristöistä löytyvillä vihjeillä, jolloin palapelin osaset alkavat napsahdella yksi kerrallaan paikoilleen. Erilaiset kuviot, koneistot ja valot tulevat tutuksi kampanjan aikana. Variaatiota on kiitettävästi, ja vain muutaman kerran ratkaisu vaati hetkittäistä pohtimistaukoa. Onneksi tarjolla on aina useampi haaste, jolloin kinkkisiin kohtiin ei jää automaattisesti jumiin.

Distraintin pikselisestä maailmasta on astuttu realistisempaan ulkoasuun. Pulmat ja ympäristöt koostuvat pääasiassa oikeista esineistä, kuten lankapuhelimesta, televisiosta taikka epäjärjestykseen päätyneestä taulusta. Audiovisuaalinen toteutus on tekijälle tyypilliseen tapaan yhtenäinen ja tyylitelty, vaikka animaatioissa ei suuria taikoja tehdäkään. Tunnelmallinen ja ajoittain jopa pahaenteinen musiikki tehostaa päähenkilön sekavaa olotilaa.

Aivojumpan alkeet

Nimike keskittyy muistisairaan henkilön kokemuksiin selkeiden asioiden muuttuessa tunnistamattomaksi. Jokainen hetki on kuin askel tuntemattomaan, jonka seurauksena Healissä on kauhupelimäisiäkin ominaisuuksia voimistamassa epätoivon ja -uskon tunnetta. Sanattomasti kerrottu tarina jättää kuitenkin toivomaan lisää, sillä tarttumapintaa lyhyessä käsikirjoituksessa ei liiemmin ole.

Heal on läpäisty yhdellä istumalla, eikä se tarjoa loppujen lopuksi kovinkaan paljoa haastetta pulmapelien suurkuluttajille. Toisaalta alle parituntinen kokemus on hyvin tasapainossa, eikä turhautuminen nosta päätään missään kohtaa. Makkosen kokeilullinen ”syrjähyppy” jättää kaipaamaan lisää sisältöä ja syvyyttä, mutta tällaisenaankin se toimii mukavana välipalana.