Keidasin pyhä kuningaskunta on vaarassa. Wraitheiksi kutsutut villiintyneet hirviöt valtaavat paikan ja uhkaavat syödä kaiken elävän tieltään, tai ainakin kaapata kyläläisten ruumiit omaan käyttöönsä. Chimerat puolestaan ovat hyvän puolesta taistelevia ihmismäisiä hybridisotureita, jotka syntyvät kahden sielun yhteisestä liitosta. Heitä ei kuitenkaan ole tarinan alkaessa apuna, joten maailmanpelastusurakka kaatuu tietenkin ohjainta pitelevän henkilön niskaan.
Briar ja Lute (molempien äänenä toimii Metal Gear Solid V:stä tuttu Stefanie Joosten) ovat kaksi siskosta, jotka ovat syntyneet uudelleen Chimeraksi. Uudelleensyntymän myötä Briar säilytti ihmisfiguurinsa ja sai samassa hetkessä superihmisen voimat sekä sitkeyden. Lute puolestaan uhrasi itsensä sitoakseen oman sielunsa siskoon, jatkaen elämää mystisiä voimia omaavana haamuna. Pelaajan tehtävänä on tutkia päänäyttämönä toimivaa Ildenin kaupunkia synergiassa toimivan siskoskaksikon ominaisuudessa ja samalla palauttaa järjestys maailmaan laittamalla paha piiloon ja möröt takaisin varjoihin.
Helppoa ja vaivatonta, paitsi eihän se koskaan ihan näin mene.
Näin se homma ei etene
Soulstice on hack'n'slash-toimintaseikkailu, joka muistuttaa tyylillisesti 2000-luvun alun mäiskeitä, kuten Devil May Cryta. Ensi alkuun se vakuuttaa ilmeellään ja teknisillä ominaisuuksillaan. Maisemat ovat paikoin hyvinkin siistejä, ja yksityiskohtaisuutta esiintyy erityisesti rakennuksissa, jotka muutenkin mukailevat goottilaista arkkitehtuuria kiitettävästi. Grafiikka on siis sinällään toimivaa, mutta valitettavasti tapahtumapaikat muistuttavat toisiaan niin paljon, ettei seikkailussa oikein tunne etenevänsä mihinkään. Pelissä on lisäksi läsnä jatkuva yö, jota ei ole onnistuttu valjastamaan toimivaksi estetiikaksi, vaan se lähinnä rajoittaa väriskaalaa korostaen entisestään tylsiä ympäristöjä.
Toisiaan toistavien maisemien ohella Soulsticen "kunniaksi" on luettava täysin yhdentekevä juoni, joka ottaa itsensä liian vakavasti. Käsikirjoittajat ovat yrittäneet rakentaa maailmaan jatkuvan uhan tunteen muistuttamalla tasaisin väliajoin ja kömpelön dialogin voimin taivaalla olevasta Tearista, eli repeämästä. Tämä rakonen pitäisi tietenkin sulkea, jotta hirviöiden invaasio loppuisi.
Lisäksi pelaajan ohjastamalla, miekkaa heiluttelevalla Briarilla on tarinankerronnallisista syistä johtuen taipumus vajota välillä silmittömän raivon sokaisemaksi. Kohtauksen yllättäessä sankaritar vajoaa henkimaailmaa muistuttavaan "alhoon", josta Lute-siskon on pelastettava hänet aina tarvittaessa. Kelpo idea, sillä näissä osioissa sankarisisarusten menneisyyttä ja traagista lapsuutta selvennetään kiitettävästi. Pelillisesti ne silti menevät aina samalla kaavalla: ohjaa Lutea, etsi kolme muistoa ja lopulta vapauta Briar, joka on vähän kuin oman mielensä vankina.
Soulsticella on siis kohtuullisen hyviä aihioita, mutta ei mitään sen enempää. Tekniikka kuitenkin pelaa mainiosti, sillä grafiikkatiloja on käytössä kolme: performance, resolution ja balance. Ensimmäinen nojaa 60 kuvan ruudunpäivitysvauhtiin, toinen 4K-grafiikkaan ja kolmas on vaan turha, sillä testin perusteella se ei pyöri sulavasti, eikä toisaalta näytä paljoa performance-tilaa nätimmältä.
Nolkytluku soitti ja kertoi olevansa harmissaan luvattomista lainauksista
Pelillisiä ansioitaan Soulstice lainailee kiitettävästi genrensä parhaimmistolta: Bayonettasta ovat mukana taistelun jälkeiset arvosanat, kun taas huiskimisen ja lineaarisen tutkimisen mikstuurasta tulee mieleen lähinnä PlayStation 2:n Devil May Cry ja God of War. Soulsticessa maailmojen tutkiminen on vain melko yksitoikkoista touhua, sillä se koostuu taisteluiden ohella lähinnä kristallien keräilystä ja vipujen vääntelystä. Valitettavasti mätkintäkään ei vain mitenkään päin tunnu yhtä tyydyttävältä kuin esikuvissa.
Alussa Briarille suodaan vain miekka, mutta seikkailun edetessä saa käyttöön muun muassa jousipyssyn, ruoskan, voimanyrkin ja Luten luoman väliaikaisvoimakentän, minkä lisäksi läpipeluuta avittavia kykyjä saa hankittua lisää molemmille päähahmoille kentistä löytyvien kristallien turvin. Työkaluja siis riittää niin kevyen kuin voimakkaammankin kaliiperin muodossa, mutta erityisen hauskaa turpasaunominen ei siltikään ole.
Taistelemisen peruspilarit ovat sinällään kohdallaan: ruudunpäivitys on sulavaa, kykypuuta päivitellään tasaiseen tahtiin, ja Luten sekä suojaavat että hyökkäävät kyvyt tuovat taisteluun syvyyttä. Itse Briarilla taistelu ei vain ole riittävän tyydyttävää: hutkiminen on jotenkin jäykähköä ja onton oloista. Väistely onnistuu, mutta korkeintaan kolme kertaa peräkkäin, jolloin neito huilaa pari sekuntia jääden alttiiksi iskuille.
Briar ei myöskään osaa blokata, mikä on tämänkaltaiselle toimintapläjäykselle pyhäinhäväistys. Täysin suojatta hän ei kuitenkaan ole, sillä oikea-aikaisesti ympyrää painamalla Lute-sisko tuottaa Briarin ympärille lyhytaikaisen suojakentän. Systeemi ei tunnu kovinkaan luontevalta missään vaiheessa reissua, eikä väistelynkään rajoittaminen oikein sovi Soulsticen pelilliseen selkärankaan.
Vanhemmista 3D-peleistä tuttu juopunut kameramieskin tekee paluun: nurkkia tutkiessa kamera ei aiheuta vielä ongelmia kiinteiden kulmien vuoksi, mutta taisteluissa sitäkin enemmän, erityisesti sisätiloissa. Eli liian usein. Kun kaikkeen tähän yhdistää puisevan tutkimisen, toisiaan muistuttavat maisemat ja persoonattomat hahmot, tämä cocktail onkin juuri sitä, mitä EN kaivannut 2000-luvun alun toimintapeleistä.
Musiikki taas on kahinat pois lukien ambienssipainotteista, eli soljuu taustalla, muttei herätä tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Turpasaunomisen aikana puolestaan jytää kerrasta toiseen sama drum'n'bass-pauke, joka alkaa kyllästyttää melkoisen nopeasti. Pomotaisteluissa sentään tulee pientä variaatiota melodiaan, mutta tämä on vähän kuin yrittäisi kuorruttaa näkkäriä suklaalla.
Hyvä yritys, mutta...
Soulstice on valitettavan yhdentekevä mäiskintä ja lisäksi liian pitkä (noin 17 tuntia). Tämä on harmi, sillä parhaimmillaan se on jopa melko tyylikäs ja toiminnallisesti pätevä, erityisesti pomotaisteluissa. Haastettakin tuntuu olevan sopivasti, mutta täysin mielenkiinnoton juoni, puisevat hahmot, toisiaan toistavat maisemat, paikoin surkea kamera sekä ontoksi jäävä taistelu vievät tekeleen kuitenkin valokeilasta alhoon, josta paluuta ei ole. Se tuntuu fiilikseltäänkin olevan suunnattu lähinnä alaikäisille gooteille (ihan varoituksen sanana vaan).
Ei Soulstice silti täysin toivoton tapaus ole. Sen avulla minulle valkeni kristallinkirkkaasti, mikä sai aikoinaan tykkäämään niin Bayonettasta, Devil May Crysta kuin God of Waristakin. Näitä kaikkia yhdistää tyydyttävä toiminta ja alati kehittyvä pääsankari, persoonalliset hahmot ja maailma, stimuloiva juoni sekä jossain määrin myös huumori. Näiden kautta syntyy selkeä päämäärätietoisuus jatkaa seikkailua haasteista huolimatta ja ennen kaikkea halu nähdä, miten reissu lopulta päättyy.
Kuten yllä tuli todettua, Soulsticella on hyviä aihioita, eikä aika ole ajanut hack'n'slash-genrestä missään nimessä ohi. Ehkä sitten jatko-osassa palaset loksahtavat paremmin kohdalleen?
