Järjestysnumeroltaan yhdeksäs osa, Resident Evil Requiem, ei keksi pyörää täysin uudelleen, vaan pyrkii sulauttamaan kaikki esi-isiensä opit yhteen kaikkivoipaan pakettiin. Avuksi projektiin pestataan peräti kaksi toisistaan melkoisesti eroavaa päähahmoa sekä ripakopallinen sarjassa aiemmin hyviksi havaittuja kikkoja.
Jakomielitautista kauhua
Useamman sankarin ohjastaminen ei ole sarjaan tutustuneille mikään uusi juttu, mutta Requemissa erot pelityylien välillä muodostuvat selkeämmiksi kuin koskaan. Tuore tuttavuus Grace Ashcroft heitetään käytännössä kylmiltään suoraan selviytymiskauhun syvään päähän. Nämä kevyellä pulmanratkonnalla kuorrutetut osiot muistuttavat tunnelmaltaan ennen kaikkea Resident Evil 7 Biohazardin menoa. Toisin sanoen viholliskohtaamisia pyritään välttämään viimeisen asti, kun piileskely tai pakeneminen ovat usein parhaat vaihtoehdot hengissä säilymiseen.
Toisena päähahmona nähdään sitäkin useammassa liemessä keitetty Leon S. Kennedy, jonka alati kasvavan asearsenaalin sekä legendaaristen kierrepotkujen edessä on puolestaan mörököllien vuoro siirtyä pelkääjän rooliin. Myös Leon joutuu ajoittain hidastamaan tempoaan lukittujen reittien edessä, mutta painotus on etenkin tarinan alkupuolella selkeästi suoraviivaisemmassa toiminnassa.
Protagonistien välisiä eroja korostetaan kuvakulman vaihdolla. Oletuksena Grace panikoi ja voivottelee ensimmäisen persoonan vinkkelistä, kun alituisten konfliktien ja ennen kaikkea keski-iän kyynistämä Leon antaa aseidensa laulaa olan yli kuvattuna. Kehittäjät suovat mahdollisuuden vaihtaa kameratyyliä mieluisekseen pelattavasta hahmosta riippumatta, mutta valmiiksi mietitty jako tuntuu ehdottomasti toimivimmalta ratkaisulta.
Nostalgianälkää tyydyttämässä
Tarinallisesti Requiem asettuu sarjan kaanonilla nykyisyyteen mutta palaa monella tapaa myös juurilleen. Termit Umbrella, T-Virus ja erityisesti Raccoon City tuodaan hyvin nopeasti tapetille, mikä kosiskelee häpeilemättä nostalgianystyröitä. Vaikka Grace edustaa uutta verta, hänen äitinsä Alyssa Ashcroft saattaa soittaa kelloja sarjan tosifaneille Resident Evil: Outbreakin ajoilta. FBI-agenttina pääosin toimistohommissa työskentelevä nainen ajautuu nopeasti salaliittojen ja karmivien ihmiskokeiden maailmaan lähdettyään tutkimaan sarjamurhaajaan viittaavaa rikospaikkaa, joka on ikävällä tapaa tuttu myös hänen omasta menneisyydestään.
Leonin polulla seurataan pitkälti samoja tapahtumapaikkoja, tosin hieman eri vinkkelistä. Alkupuoliskolla Gracen ohjaksissa vietetään selvästi enemmän aikaa, mutta lopulta hahmojen välinen painotus jakautuu melko tasaisesti. Vaihtoja nähdään joka tapauksessa matkan varrella usein, joten yhdellä sankarilla ei pelata valtavan kauan kerrallaan.
Capcomin vihjailemat pituudet yhdeksän tunnin osioista per hahmo menevät melko reilusti metsään. Oma läpäisyn jälkeinen pelikello näytti kokonaisuutena vajaata kymmentä tuntia, sisältäen valikoissa hengailut. Arvostelua varten pelitahti pysyi toki keskimääräistä reippaampana, mutta markkinoitu kokonaiskesto alitettiin joka tapauksessa noin puolella. Requiem tuntuu silti esimerkiksi Villagea sisältörikkaammalta kokemukselta, kenties konkreettisemmin vaihtuvien tapahtumapaikkojen vuoksi. Kaiken kerättävän pikkusälän sekä uusintakierrosten ystävät saavat luonnollisesti kellotettua huomattavasti isompia lukemia tauluun.
Ei pelkkää verisillä ruusuilla tanssimista
Edeltävästä Villagesta puheen ollen, uutukaisessa hyppää ikävästi silmille vahva ideoiden kierrätys, erityisesti Gracen osioissa. Kenties turhankin tuttuun fiilikseen vaikuttaa se, että läpäisin kahdeksannen osan vain pari viikkoa ennen Requiemin arvostelukoodin saamista. Siltikään kiusallisen monia yhtymäkohtia – tai rumemmin sanottuna kopiointia – ei voi tyystin sivuuttaa. Esimerkiksi ensimmäinen isompi ja trailereissakin vilahtanut kauhukartano on selvästi saman arkkitehdin käsialaa kuin Lady Dimitrescun residenssi aina pääoven avautumismekanismia myöten.
Tietynlainen perusrakenne kuuluu toki sarjan olemukseen, mutta myös puzzleissa ja pomokohtaamisissa tuoksuu samanlainen tavallista vahvempi uusiokäyttö. Sen suuremmitta spoilereitta esimerkkeinä mainittakoon kovin tutulta vaikuttava ruumiinavaukseen liittyvä pulma, päälle rynniviä ja koko ruudun täyttäviä kuolonkoneita tai kapeilla käytävillä pelaajaparkaa saalistavia jättiläisiä.
Esineiden ja avainten noutaminen kartan eri kolkista tuntuu toisinaan tavallista työläämmältä. Etenkään Gracen alkumetrien surkean pieni inventaario ei paljon naurata, kun taskut ovat jatkuvasti tuskastuttavan täynnä. Ongelmaan saadaan hiljalleen parannusta varusteita kehittämällä, mutta kyseisestä keinotekoisesta hidasteesta voitaisiin jo kernaasti luopua. Nyt tilanahtautta pikemminkin korostetaan entisestään.
Kun valittamaan päästiin, sankarittaren alituinen panikointi ja epävarmuus menevät paikoin yli hilseen, kun kyseessä pitäisi olla kuitenkin jonkinlaisen koulutuksen saanut FBI-agentti. Kauan kaivattu ja vahvasti markkinoitu paluu Raccoon Cityyn tarjoaa hienoja nyökkäyksiä nostalgianälkäisille, mutta pahamaineisen rauniokaupungin puitteista olisi saanut revittyä paljon enemmänkin irti ja nimenomaan varsinaista kauhua. Nyt homma uhkaa paikoin riistäytyä hulluttelun puolelle.
Kokemisen arvoinen matka
Mainituista ongelma- tai kenties paremminkin kehityskohdista huolimatta Resident Evil Requiem maistuu erinomaiselta monenkirjavan sarjansa edustajalta. Ennen kaikkea kahden hahmon rytmitys toimii hienosti. Pidemmän altavastaajana selviytymisen jälkeen on kieltämättä vapauttavaa antaa hirviöille isän kädestä Leonin puikoissa. Ylipäätään suunnanvaihdos takaisin epäkuolleisiin ja sitä kautta selkeämmin alkuperäiseen Resident Evil -kaanoniin on tervetullut ratkaisu etenkin ensimmäisistä osista lähtien mukana roikkuneille. Sopivasti mysteereitä tarjoava mutta myös avaava tarina jaksaa kantaa kokonaisuutta vaivatta lopputeksteihin saakka, ja näyttävät välivideot edustavat jälleen huipputasoa sopivasti ylilyödyllä tyylillään.
Oman tärkeän elementtinsä onnistuneeseen kokemukseen luokin äärimmäisen hiottu ja onnistunut tekninen toteutus. Requiem jatkaa Capcomin rautaisella nykylinjalla, sillä lopputulos näyttää ja tuntuu loistavalta. Pelaaminen onnistuu kuvakulmasta riippumatta sujuvasti, vaikkei tyytyisikään kehittäjien tarjoamaan vaihtoehtoon. Vihollisten nitistäminen on molemmilla hahmoilla omalla tavallaan tyydyttävää ja ratkaisutyylit monipuolisia. Audiopuoli hoitaa niin ikään pelottelut sekä äkkisäikyttelyt totutulla ammattitaidolla, vaikka välillä kirkumiset ja kikattelut turhan korostetusti ämyreistä toistuvatkin.
Yhdeksäs pääsarjan edustaja ei pysty kaikilta osin lunastamaan sille maalailtuja, kenties turhankin mahtipontisia lupauksia kaikkien aikojen Resident Evil -kokemuksesta. Selviytymiskauhun ja suoremman toiminnan hybridi lukeutuu silti sarjan mittapuulla ehdottomasti onnistujien joukkoon. Kun lyhyeksi tarkoitettu myöhäisillan pelisessio venyy huomaamatta aamukolmeen, tietää viimeistään siinä vaiheessa olevansa laatutuotteen äärellä. Tämän jälkeen voi yhä luottavaisin mielin odotella saagan seuraavia käänteitä. Samalla kannattaa myös salaa toivoa, ettei mopo lähde keulimaan paljon enempää.
